EU:n demokratiavaje /Esko Seppänen 10.6.2001

Demokratia on kansanvaltaa. Jotta olisi demokratiaa, pitää olla kansa. EU - tai niin kuin ne sanovat "Eurooppa" - ei ole kansa.
Demokratia on edustuksellisuutta ja parlamentarismia. Se on sitä, että lakeja säätävät kanssaihmiset valitaan yleisillä vaaleilla, joissa jokaisella on yhtäläinen äänioikeus.
Demokratia ei kuitenkaan voine olla samanlaista sekä pienissä että suurissa yhteisöissä. Euroopan unionissa on 370 miljoonaa ihmistä, ja sen mahdollinen laajeneminen kasvattaa asukkaiden lukua 60-100 miljoonalla. Puolen miljardin kansalaisen yhteisö on liian iso, jotta sitä voitaisiin hallita demokraattisesti? Kun asioista päätetään ylikansallisesti (niin että kansat ovat edustettuina väkilukujen suhteessa ja tehdään vähemmistöjä sitovia enemmistöpäätöksiä), se ei ole demokratiaa: tunnetaan vain kansallinen, mutta ei ylikansallista demokratiaa.
Demokratiassa päätöksillä pitää olla yleinen hyväksyttävyys eli legitimiteetti, eikä enemmistön diktatuuri ole demokratiaa. Ylikansallisille päätöksille on mahdotonta saada kaikkialla sama legitimiteetti. Niin ollen ne edustavat huonompaa demokratiaa kuin se, että asioista päätetään kunkin maan omassa parlamentissa.
Suomessa eduskunta vastaa päätöksistään Suomen kansalle. Kansalaiset voivat tarvittaessa vaihtaa kaikki 200 oman eduskunnan jäsentä. Europarlamentin päätöksistä suomalaisille äänestäjille sen sijaan kantaa vastuun vain 16 meppiä 626:sta, ja jos EU laajenee, vain 13 meppiä 732:sta. Jos on ylikansallinen päätöksenteko, se huonontaa asioiden legitimiteettiä.
Huonoa demokratiaa on sekin, että erilaisuus ja moninaisuus typistyy samanlaisuudeksi ja yhdenmukaisuudeksi. Isoissa yhteisöissä vaalimatematiikka tuottaa enemmistöjen äänelle suuremman kuuluvuuden kuin vähemmistöjen äänelle. USA:n liittovaltiossa on neljännesmiljardi ihmistä mutta vain kaksi puoluetta (sekä vähemmistön valitsema presidentti). Jos EU liittovaltioituu puolen miljardin ihmisen yhteisöksi, on vaara, että syntyvässä liittovaltiossa edustuksellisuus typistyy niin ikään kahden puolueen vallaksi; suppeassa edustuksellisuudessa estyy uusien poliittisten virtausten esiinpääsy.
Demokratia on avoimuutta sekä päätöksentekijöiden ja virkamiesten julkista valvontaa. Demokratia on oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta myös taloudellinen ja sosiaalinen perusturva niiden toteuttamista varten.
Demokratiaa ovat kansanäänestykset.
Suomalaisten pitäisi saada äänestää Natosta. Kysymys on sodasta ja rauhasta. Jos ei ole kansanäänestystä, jolla Nato torjutaan Suomesta, Suomi ajautuu Naton jäseneksi EU:n rakenteiden kautta. Suomessa tehdään sotilaallisesti ja poliittisesti Nato-yhteensopivaa.
Kun EU:ta militarisoidaan, tulollaan on Nato-yhteensopiva euroarmeija. Asiaa valmistellaan salassa, sillä jäsenmaiden ministerit ovat antaneet Natolle oikeuden salata kaikki sotilaalliset asiakirjat. EU:n sotilas- ja puolustusulottuvuuden valmistelu edustaa demokratiavajetta, jossa koetellaan laillisuuden rajoja. Puolustusasiat ovat ns. II-pilarissa eli jäsenmaiden omassa toimivallassa, mutta niitä valmistellaan käytännössä EU:n rakenteissa. Yhteinen valmistelu synnyttää yhdenmukaistumisen paineita.
Kuvaavaa epävirallisuuden sumuverhon suojassa tapahtuvalle viralliselle kehitykselle on se, että jäsenmaat ovat alkaneet järjestää puolustusministerikokouksia. EU:lla ei ole sellaista toimielintä, mutta toimitaan niin kuin olisi. Uusi sotilaskomiteakin on vain neuvoston työryhmä ja ulkopuolella kansanedustuslaitosten valvoman kehikon, mutta se kokoontuu puolustusvoimain komentajain tasolla ja sitoo sotilasasioissa jäsenmaat yhteiseen valmisteluun. EU:n militarisoimista valmistelevat EU- ja Nato-maiden vakoilualan yhteiskokouksissa (vakoilu ei kuulu EU:n toimialaan!) armeijoiden tiedustelupäälliköt. On ilman muuta myös EU-jäsenmaiden turvallisuuspoliisi-ja salaisten palvelujen yhteistyötä, jolle ei ole EU:ssa institutionaalista muotoa (eikä mitään demokraattista tai ei edes komission valvontaa), mutta joka toimii EU:n sisällä ikään kuin sillä olisi.

Instituutiot ja demokratiavaje

EU on ennen muuta eurokratiaa, jota edustaa komissio virkamiehineen.
Komissiolla on monopoli lakialoitteisiin ja toimeenpanovalta kaikissa niissä asioissa, joissa EU:lla on yksinomainen toimivalta eli jotka on yhteisöllistetty. Yhteisöllisyys on eurokratian valtaa.
Komission valvontaelin on europarlamentti. Se päättää komission vastuuvapaudesta ja voi antaa epäluottamuslauseen koko komissiolle (mutta ei yksittäisille komissareille). Jos niin käy, komission on erottava.
Europarlamentti on tehnyt komission kanssa valvonnan toteuttamiseksi käyttöön saatavista asiakirjoista puitesopimuksen, jolla rajoitetaan meppien tiedonsaantia ja valvontamahdollisuuksia. Asiakirjapyynnöt kulkevat puhemiehen sekä valiokuntien puheenjohtajien kautta, ja komissio voi vaatia, ettei tietoa toimiteta edelleen yksittäisille jäsenille. Mepit ovat tiedonsaantimielessä eriarvoisia. Yhdet saavat tietoa ja toiset eivät saa.
Komissio edustaa asioiden yhteisöllistä valmistelua. Yhteisömetodin kannattajat haluavat yleisesti, että komissio nauttisi parlamentaarista luottamusta ikään kuin se olisi EU:n hallitus. Sitä se ei vielä ole.
Euroopan parlamentti ei ole mikään oikea parlamentti. Se ei säädä lakeja niin kuin parlamentit säätävät. EU:ssa ei ole parlamentarismia. Pahempi olisi, jos olisi. Se olisi suurten maiden valtaa. Niillä on ylikansallisessa komissiossa paljon virkamiehiä ja europarlamentissa muita enemmän meppejä.
Europarlamentti edustaa - komission kanssa - asioiden yhteisöllistä valmistelua ja päättämistä. Siellä on hegemonia federalisteilla; niillä jotka haluavat tehdä EU:sta liittovaltion. Suurista europuolueista, joille muuten aletaan pian maksaa europuoluetukea, konservatiivien kansanpuolue (PPE) vaatii avoimesti EU:n kehittämistä liittovaltion suuntaan. Myös eurososialidemokraatit ja eurovihreät toimivat europarlamentissa siihen suuntaan, vaikka jäsenmaiden puolueet eivät olekaan yhtä yksimielisiä liittovaltiosta kuin oikeistolaiset.
Suomen näkökulmasta demokratiavajetta edustavat europarlamentin kannanotot esimerkiksi siitä, että kaikissa jäsenmaissa pitäisi olla sama vaalitapa (listavaali, jossa läpimenijöistä päättävät puolueet eivätkä kansalaiset) tai että eurovaaleissa pitäisi olla ylikansallisia listoja (joille europuolueet asettaisivat listavaalitavan mukaan ehdokkaita ja joiden käyttöönotto vähentäisi vastaavasti kansalliesti valittavien meppien määrää).
Suurin demokratiavaje europarlamentissa on se, että - ymmärrettävää kyllä - suurista maista on paljon ja pienistä maista vähän edustajia. Jos tehdään päätöksiä yksinkertaisella enemmistöllä, suurten maiden tahto tulee yhteiseksi päätökseksi, eikä europarlamentarismissa tunneta jäsenmaiden veto-oikeutta.
On epäselvää, mitä tahdotaan, kun on ehdotettu kaksikamarista europarlamenttia. Alempi kamari olisi nykyinen parlamentti, johon jäsenet valitaan maiden väkilukujen suhteessa tai yleiseurooppalaisilta listoilta. Ylempi koostuisi jäsenmaiden edustajista. Ehdotukset eivät ole niin tarkkoja, että selviäisi, voisiko yläkamarissa olla jäsenmaiden veto-oikeus. Tuskin voi.
EU-lait (asetukset ja direktiivit) säätää viime kädessä neuvosto, joka koostuu kulloinkin käsiteltävänä olevan asian ministereistä. Harvalla heistä on asetuksista ja direktiiveistä päätettäessä mukanaan oman kansanedustuslaitoksensa mandaatti. Suomalaisilla on. Asiat on esiteltävä ennakkoon eduskunnan suuressa valiokunnassa, mutta käytännössä se on hallituksen kumileimasin. Historiallista olisi, jos se olisi tosissaan eri mieltä edes jonkun hallituksen kannanoton kanssa.
Neuvostossa on jokaisella maalla sama määrä edustajia mutta heillä eri määrä ääniä: isojen maiden edustajilla paljon ja pienten maiden edustajilla vähän. Nizzan sopimus oli isojen maiden vallankaappaus, koska siinä isojen maiden äänimäärää lisättiin suhteessa pieniin maihin. Niin tehtiin EU:n laajenemisen varjolla. Paha arviointivirhe pienten maiden edustajilta oli se, että vuonna 2005 isojen maiden äänimäärä kasvaa suhteessa pieniin, vaikka EU ei laajenisikaan.
Neuvosto edustaa pienen maan näkökulmasta parasta demokratiaa: jäsenmailla on perusasioissa veto-oikeus, ja tietyn EY-tuomioistuimen päätöksen (ns. Luxembourgin kompromissi) perusteella jäsenmaat voivat estää kohdaltaan epämieluisan päätöksen toimeenpanon vetoamalla kansallisesti elintärkeään etuun.
Kun puhutaan EU:n valtarakenteista, on muistettava EY-tuomioistuin. Sen tehtävä on tulkita EU:n perussopimuksia, ja se tekee niin yhteisöllisessä eli liittovaltiohengessä. Niissä asioissa, jotka on EU:ssa yhteisöllistetty ja joissa EU:lla on yksinomainen toimivalta (mm. maatalous, aluepolitiikka ja kilpailupolitiikka), sen päätökset ovat ylin oikeusaste, korkeampi kuin Suomen korkein oikeus.
EY-tuomioistuin tekee lakeja tulkitsemalla muiden päätöksiä. Se ei ole puolueeton. Se on EU:n puolella.

Neuvoston virkamiehiä ja sotilaita ei valvo kukaan

Eurokratian näkökulmasta suurin demokratiavaje on syntymässä sotilas- ja puolustusulottuvuudesta EU:n rakenteissa.
Komissiota valvoo Euroopan parlamentti, joka tutkii asianomaisessa valiokunnassa komission rahankäyttöä ja hallinnointitapaa. Europarlamentin tärkein tehtävä on valvoa komissiota, jolla on EU:n puolesta toimivalta kaikissa ns. I-pilarin eli yhteisöpilarin asioissa.
Niihin eivät kuulu sotilasasiat, jotka ovat jäsenmaiden toimivallassa. Useimmilla jäsenmailla on yhteinen puolustus, jota ne hoitavat Naton kautta.
Nato muutti Washingtonin huippukokouksessaan vuonna 1979 toimintaperiaatteitaan niin, ettei se enää puolusta vain jäsenmaidensa alueita vaan myös niiden "yhteisiä arvoja", että se voi myös hyökätä ja että se voi hyökätä tarvittaessa myös ilman YK:n tai muun kaikille maille avoimen kansainvälisen yhteisön (Etyj) mandaattia - eli se voi hyökätä kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laittomasti. Sotaliitto Nato muuttui puolustusliitosta hyökkäysliitoksi, ja se on entistä enemmän poliittinen yhteisö: se on teollistuneiden maiden asenyrkki taistelussa maailman luonnonvaroista ja niiden hallinnasta poliittisia tai uskonnollisia toisinajattelijoita vastaan.
Ne EU-maat, jotka ovat Naton jäseniä, panevat täytäntöön Naton päätöksiä EU:ssa. Se tapahtuu kriisinhallinnan sumuverhon suojassa. Kriisinhallinta voi olla myös rauhaanpakottamista - eli sotaa.
Sota- ja puolustusasiat eivät kuulu EU:n toimialaan, mutta sen rakenteisiin on otettu mainittu kriisinhallinta.
Puolutusulottuvuuden pystyttämiseen liittyvä päätöksenteko on EU:ssa ongelmallinen asia. Komissio ei pysty puhumaan EU:n nimissä sotilasasioista, sillä ne eivät kuulu EU:n toimivaltaan, eikä ulkoasiainkomissaari Chris Patten edusta EU:n sotilaallista ulottuvuutta. Hänellä ei ole valtuuksia puhua jäsenmaiden nimissä.
EU:n rakenteisiin on luotu Helsingin huippukokouksen päätöksellä uusi valtakeskus, joka on sivussa varsinaisista EU-rakenteista ja joka on kaiken demokraattisen valvonnan ulottumattomissa. Jäsenmaat nimesivät neuvoston pääsihteeriksi ulkopolitiikan "korkean edustajan", joka puhuu EU:n toimivaltaan kuulumattomissa turvallisuus- ja puolustuspolitiikan asioissa sekä sotilasasioissa EU:n jäsenvaltioiden nimissä. Tämä edustaja on Naton entinen pääsihteeri Javier Solana, espanjalainen takinkääntäjä, joka vielä kaksi vuosikymmentä sitten vaati Espanjan eroa Natosta. Hän kuuluu Naton pomminheittäjiin.
Solana valmistelee Naton tuomista EU:n rakenteisiin, eikä sitä, mitä hän tekee, tutkita europarlamentissa tai muissa parlamenteissa, eikä hänelle myönnetä vastuuvapautta niistä varoista, joita hän neuvoston edustajana käyttää salaisiin tarkoituksiin. Niin tehdään EU:n nimissä ja EU:n veronmaksajien varoin.
Samaan salaiseen valmisteluun, joka tapahtuu neuvoston rakenteiden suojissa, kuuluu myös sotilaskomitean ja sotilasesikunnan työ. Helsingin huippukokouksessa päätettyä EU:n militarisoimista tehdään neuvoston pysyvissä elimissä jäsenmaiden nimiin. Niin vältetään europarlamentin valvonta, eikä jäsenmaiden parlamenteilla ole edes teoreettista valvontamahdollisuutta Brysselin käytävillä.
Sotilaskomitean puheenjohtaja Gustav Hägglund yhteisöllistää EU:n armeijojen esikunta-, vakoilu-, viestintä- ja infrastruktuurirakenteita ja yhteensovittaa niitä Naton kanssa. Hän tekee sitä Suomen maksamalla palkalla. Jos hänen sekä EU:n everstijuntan palkat maksettaisiin EU:n varoista, se toisi toiminnoille europarlamentin valvonnan.
Europarlamentin budjetin valvontavaliokunnassa on ruvettu pohtimaan, pitäisikö neuvosto ottaa - vaikka vastoin sen tahtoa - valvontaan. Se tapahtui niin, että ruvettaisiin myöntämään vastuuvapaus (tai se epäämään) myös sen toiminnasta. Nyt neuvoston sotilaselinten kuluista maksetaan muun muassa vuokrat, jotka syntyvät sotilashenkilöstön tilatarpeista, sekä 51 avustavan henkilön palkat. Valvonnalle olisi näin muodollisia perusteita.

EU:n perustuslain valmistelu

EU:ta liittovaltioitetaan. Federalistit haluavat sille oman perustuslain.
Asioiden federalistiseen valmisteluun on liitetty ns. yhteisömetodi. Se on sitä, että päätökset EU:n kehittämisestä tehdään EU:n omissa elimissä niiden (suuria maita suosivien) voimasuhteiden mukaan. Se on johdannainen ns. Monnet-metodista, jonka mukaan EU:sta tehdään liittovaltio pienten askelten politiikalla ilman että asiasta päätetään avoimesti ja julkisesti.
Vaihtoehto on tähän saakka käytetty hallitusten välinen metodi, se että hallitukset valmistelevat kaikki perussopimusten muutokset hallitusten välisissä konferensseissa (HVK) ja päättävät niistä sitten valtionpäämiesten huippukokouksissa. Loppuasiakirjat on ratifioitava kaikkien jäsenmaiden parlamenteissa, ja yksikin kielteinen kanta riittää estämään muutosten voimaantulon. Neuvotteluissa se on otettava huomioon esityksiä tehtäessä.
Tuore idea, jolla federalistit haluavat valmistelle EU:lle oman perustuslain (ja uuden vallanjaon), on ns. konventtimetodi. Sen mukaan koolle kutsutaan konventti, jossa on edustajia jäsenmaiden hallituksista ja parlamenteista sekä europarlamentista ja mahdollisesti komissiosta, ja sille annetaan tehtäväksi valmistella määrätystä asiasta esitys.
Menetelmää kokeiltiin ns. perusoikeuskirjan valmistelussa. Koolla oli konventti, jonka tehtävänmääritykseen kuului se, että valmistelun kohteena olleeseen perusoikeuskirjaan ei saanut ottaa yhtään uutta ideaa ohi jäsenmaissa aikaisemmin hyväksyttyjen asiakirjojen. Valmis asiakirja oli sitten hyväksyttävä sellaisenaan jäsenmaiden parlamenteissa.
Perustuslain valmistelu on paljon monimutkaisempi asia. Siinä joudutaan ottamaan kantaa asioihin, joista on säädetty kunkin maan omissa, toinen toisistaan poikkeavissa, perustuslaeissa, ja niiden hyväksyminen vaatii muutoksia jäsenmaiden lainsäädäntöön toisin kuin perusoikeuskirja.
Konventtimetodi edustaa epäparlamentaristista ja varsinkin pienten jäsenmaiden näkökulmasta myös epädemokraattista yhteisöllistä valmistelutapaa.
Näyttää siltä, että siitä tulee EU:n lisäliittovaltioimisen valmistelumetodi. Asiasta yritetään päättää joulukuussa Laekienin huippukokouksessa.

[ Etusivulle | seppanen@kaapeli.fi ]