Brysselin perustuslakihuippukokous
"Perustuslakikysymys"-kirja 18.12.2003
EU:n perustuslakiluonnos on konventin ja hallitusten välisen
konferenssin (HVK) jäljiltä epäsosiaalinen,
epädemokraattinen ja militaristinen.
Tämä tiedetään, koska perustuslaki on
lähes valmis. Brysselin huippukokouksen jälkeen
(12-13.12.2003) voidaan sanoa, että sopu on ehkä
saavutettu 459 artiklasta ja että auki on ehkä enää
vain yksi: I osan artikla 24 määräenemmistön
laskutavasta (sekä siihen liittyvästä suurten
maiden yhteisestä veto-oikeudesta). Pitää sanoa
ehkä, kun mistään ei ole sovittu ennen kuin
kaikesta on sovittu.
Mitä tulee toiseen ehkä auki olevaan asiaan, on
pitkään ollut selvää, että jokainen
jäsenvaltio saa äänivaltaisen komissaarin -
ja että komissaarit eriarvoistetaan työnjaolla muodostamalla
heistä ryhmiä, joiden kautta hoidetaan vallanjako
komissaarien kesken suurten maiden edustajien hyväksi.
Olisi hyvä, jos perustuslakia ei tulisi, mutta tämä
toive ei ehkä toteudu.
Voidaan puhua lähes valmiista perustuslaista, vaikka
Brysselin huippukokouksessa koko asia ei ollut lainkaan esillä.
Siellä päätettiin vain 10 viraston sijoituspaikkapaketista
ja hyväksyttiin neuvoston pääsihteerin Javier
Solanan johdolla valmisteltu turvallisuusstrategia, mutta
tärkein asia jäi vain käytäväpuheiden
varaan.
Puheenjohtajamaa Italia kävi epävirallisia keskusteluja
eri maiden kanssa ja solmi kahdenvälisiä salaisia
sopimuksia siltä varalta, että perustuslaki olisi
tullut huippukokouksessa esille. Se ei tullut. Espanja
ja Puola ilmoittivat pitävänsä loppuun
saakka kiinni siitä ylisuuresta äänivallasta,
joka oli niille annettu Nizzassa. Niissä on yhteensä
vähemmän asukkaita kuin Saksassa, mutta ääniä
oli niille annettu yhteensä 54 ja Saksalle vain 29.
Nizzassa äänien epätasapaino toteutui, kun
presidentti Jacques Chirac halusi estää asukasluvultaan
paljon suuremman Saksan saamasta enemmän ääniä
kuin Ranska. Niissä merkeissä hän liittoutui
Espanjan pääministerin José Maria Aznarin
kanssa. Lopputulos oli, että Saksalle ja Ranskalle tuli
yhtä monta ääntä (29) ja Espanjalle melkein
yhtä monta (27). Saksa omasta puolestaan hoiti Puolalle
saman äänimäärän kuin Espanja sai.
Brysselissä Chiracille tuli maksuun tämä hänen
oma pelinsä.
Kun Puolaa ja Espanjaa syytettiin kansallisten etujen puolustamisesta
Eurooppa-asian kustannuksella, totta puhuen omalla asiallaan
oli ollut nimenomaan Ranska. Se oli löytänyt Nizzan
jälkeen yhteisen tahdon Saksan kanssa, ja ne halusivat
sen myös kaikkien muiden tahdoksi.
Chirac oli ensimmäinen, joka ilmoitti matkustavansa Brysselistä
lauantaina puolta päivin kotiin, vaikka oli yleisesti
varauduttu olemaan koolla sunnuntaihin ja jopa maanantaihin
saakka. Hän oli ilmeisesti arvioinut Ranskan sisäpoliittisen
tilanteen sellaiseksi, että piti välttää
kansanäänestystä perustuslaista niin pitkälle
kuin mahdollista, eikä sen takia ollut viisasta päästä
siitä sopimukseen.
Myös liittokansleri Gerhard Schröder ja ulkoministeri
Joschka Fischer ottivat viivästymisen vastaan
kylmän rauhallisesti. Saksalaisilla on omat keinonsa
hallita uusia tilanteita. Fischer oli jo syksyn aikana antanut
ymmärtää, että laajenemista, hallitusten
välistä konferenssia ja neuvotteluja unionin
budjetin uusista rahoituskehyksistä (vuosiksi
2007-2013) pitää tarkastella yhtenä kokonaisuutena.
Heti huippukokousta seuranneella viikolla kirjoittivat suurimmat
nettomaksajamaat Saksa, Ranska, Iso-Britannia, Hollanti, Itävalta
ja Ruotsi komission puheenjohtajalle Romano Prodille kirjeen,
jossa ne vaativat EU:lta tulevaisuudessa tiukkaa talouskuria.
Ne vaativat komissiota alentamaan uusissa rahoituskehyksissä
EU:n budjetin ylärajan 1,24 prosentista bruttokansantuotteesta
(BKT) 1,0 prosenttiin. Sillä tavalla pantiin kiinni rahahanaa
Espanjalta ja Puolalta, joiden sanottiin torpedoineen EU:n
perustuslain synnyn.
Saksalla on käsissään EU:n rahamassin nyörit.
Se sai prosenttiliikkeeseensä mukaan myös nämä
muut maat. Blairin mukanaolo oli laadultaan poliittista, sillä
oman erityisen jäsenmaksualennuksensa kanssa sillä
ei ole todellisuudessa varaa neuvoa muita.
Schröder sanoi perustuslain ja Brysselin rahojen yhteydestä,
että "joka ei sitä näe, sen täytyy
se oppia". Puheet rahasta ovat tikari suoraan Espanjan
ja Puolan politiikan sydämeen. Sillä politiikalla
on kuitenkin vaaransa: saattaa lähteä leviämään
saksalaisvastaisuus.
Ranska ei - pienenä nettomaksajana - voi puhua samalla
vakavuudella rahasta, ja sen vastaus perustuslain viivästymisen
oli etujoukkoajattelu: pioneeriryhmän on alettava
tehdä tiiviimpää yhteistyötä. On
valmistauduttava kahden tai useamman nopeuden Eurooppaan.
Chirac nosti asian esille jo Brysselissä lehdistötilaisuudessaan
vannotettuaan kuitenkin sitä ennen muita valtionpäähenkilöitä
sanomasta, että kokous olisi epäonnistunut.Sopiviksi
ydinjoukon yhteistoiminta-aloiksi mainittiin puolustus-, talous-
ja oikeusasiat.
Eurooppalaisessa mediassa ruvettiin heti laskemaan uuteen
ydinjoukkoon mukaan lähteviä maita. Saksalainen
Süddeutsche Zeitung, joka on hyvin informoitu Saksan
politiikasta, listasi etujoukkoon EEC:n kuuden perustajamaan
(Saksa, Ranska, Italia ja Benelux) ohella vanhoista jäsenmaista
Portugalin, Kreikan, Itävallan ja Suomen sekä uusista
Unkarin ja Tshekin.
Näin saatiin Saksasta virallinen tunnustus Suomen myöntyväisyyspolitiikalle
samaan tapaan kuin aikoinaan saatiin Neuvostoliiton kanssa
tehtyihin asiakirjoihin sana "puolueettomuus".
Vaikka Saksa ja Ranska ajavat EU:ssa tandemilla, niillä
on myös poikkeavia näkemyksiä EU:n tulevaisuudesta.
Ranskan tavoite on hallitusten välinen liittovaltio,
jossa on suurten maiden valta, kun taas Saksa ajaa yhteisöllisempää,
komissiokeskeisempää (ja enemmän Ranska-vapaata)
liittovaltiota. Avantgarde- eli etujoukkoajattelu on ristiriidassa
integraation yleisten periaatteiden kanssa, ja siinä
merkityksessä se on EU:n räjähdysainetta. Italia
ja Luxemburg ilmoittivatkin heti varauksellisuudestaan kahden
kastin Euroopan synnyttämiseen.
Pääministeri Silvio Berlusconia syytettiin
kokouksen jälkeen siitä, ettei hän ollut puheenjohtajamaan
edustajana tehnyt riittävästi pohjatyötä
perustuslain hyväksymisen puolesta. Hän puolustautui
ja sanoi jo viikkoja aiemmin tulleensa siihen tulokseen, ettei
perustuslakia synnytetä Brysselissä. Kokouksen alla
hän kyllä suurieleisesti ilmoitti, että hänellä
on taskussaan ihmepaperi, jossa on ratkaisu kaikkiin ongelmiin.
Kokouksessa hän ei sitä esitellyt, vaan alusti valtionpäämiesten
kokouksen alkajaisiksi keskustelun naisista ja jalkapallosta.
Kun Irlannin pääministeri Bertie Ahern pyysi häntä
näyttämään muille taikapaperin, Berlusconi
veti taskustaan tyhjän paperiarkin.
Lehdistötilaisuudessa huippukokouksen jälkeen Berlusconi
kehua retosteli Italian puheenjohtajakautta sanomalla, ettei
se ollut vain menestys vaan suurmenestys. Italian puheenjohdolla
oli perustuslaistakin sovittu 82 auki ollutta kohtaa. Ainoa
kiistaton peruste itsekehulle oli kuitenkin vain se, että
Italia onnistui saamaan Suomelta EU:n elintarvikeviraston.
Sen hinta oli, että Italian Ispraan jo annettu kemikaalivirasto
tulee Helsinkiin.
Berlusconilla oli myös omia sisäpoliittisia syitä
viivyttää ratkaisua.
Perustuslakikonventin työhön oli Italian puolesta
osallistunut vielä Berlusconiakin äärioikeistolaisempi
varapääministeri Gianfranco Fini, joka ajautui
kokouksen alla poliittiselle törmäyskurssille Berlusconin
kanssa tuomitsemalla italialaisten fasistien hirmutyöt.
Perustuslain läpimeno olisi ollut sulka Finin hattuun.
Miksi eivät Espanja ja Puola suostuneet alentamaan ylisuurta
äänimääräänsä, vaikka kaikki
tietävät, ettei sille ole perusteita?
Espanjassa ovat tulossa vuoden 2004 maaliskuussa vaalit.
Aznar on jäämässä syrjään, ja
hänen tilalleen ollaan nostamassa Mariano Rajoy.
Hänen vaaliasemiensa vahvistamiseksi Aznarin piti osoittaa
taipumattomuutta Espanjan etujen puolustamisessa.
Vaalien jälkeen Espanja varmaankin tulee ruotuun. Sille
on yhteistyö Ranskan ja Saksan kanssa elintärkeää.
Se on liitossa Ranskan salaisen poliisin kanssa Baskimaan
itsenäisyystaistelijoita vastaan, ja se on kaiken aikaa
käsi ojossa suurimman nettomaksajan eli Saksan edessä.
Puolan ongelma taas oli se, että maassa on heikko
(demari)hallitus. Kun oppositio piti esillä tunnusta
"Nizza tai kuolema", hallitus ei voinut hyväksyä
Nizzassa Puolalle annetun äänimäärän
alentamista. Parlamentti ei olisi ratifioinut sellaista sopimusta.
Sen johdosta pääministeri Leszek Millerillä
ei ollut pienintäkään mahdollisuutta palata
Brysselistä kotiin tuliaisinaan Puolan äänimäärän
alentaminen. Puolalaisilla oli kansallista voimaa ja yksituumaisuutta
sanoa saksalaisille ja ranskalaisille, että 25 maan unioni
on heidän mielestään ihan eri juttu kuin vanha
15 maan unioni.
Puolakin tullee ruotuun, ja sen hoitelee Saksa kahdenvälisesti.
Se tapahtuu sillä hetkellä, kun aletaan keskustella
rahasta. Siitä aletaan puhua, kun komissio tekee ehdotuksensa
EU:n uusista rahoituskehyksistä.
Ison-Britannian pääministeri Tony Blair oli
yksi Brysselin kokouksen käytäväneuvottelujen
suurista voittajista. Hän sopi Berlusconin kanssa yksimielisen
päätöksenteon ulottamisen myös jatkossa
veroihin, ulkoasioihin, sosiaaliturvaan, Englannin jäsenmaksun
erityisalennukseen sekä lakiyhteistyöhön. Kaikkiin
näihin asiaryhmiin Italia oli valmis kirjaamaan passerellet
(kiertotiet), joiden mukaan määräenemmistöpäätökset
voidaan Eurooppa-neuvostossa muuttaa tehtäviksi yksimielisyydellä.
Tämä asetelma heikensi oppositiossa olevien konservatiivien
poliittisia asemia. Kun perustuslakia ei tullut, se vei konservatiiveilta
kansan enemmistön tukeman vaalivaltin, ja jos tulee,
Blair ei ollutkaan myynyt maansa itsenäisyyttä määräenemmistöpäätösvallalle.
Suotta ei demari Blair ylistänyt kokouksen jälkeen
äärioikeistolaista Berlusconia hyvästä
puheenjohtajuudesta.
Näyttää siltä, etteivät Saksa ja
Ranska enää kauan selviä uudessa EU:ssa kaksin,
vaan ne tarvitsevat yhteiseen rintamaansa kolmannen suuren.
Siksi ne näyttävät pyrkivän kolmikantayhteistyöhön
Ison-Britannian kanssa. Varsinkin sotilasasioissa englantilaiset
ovat oman Nato- ja USA-suhteensa johdosta avainasemassa.
Jos arvioidaan perustuslakiprosessia Brysselin kokouksen jälkeisissä
tunnelmissa, on syytä todeta, että huhut EU:n perustuslain
kuolemasta ovat vähintäänkin ennenaikaisia
ja suuresti liioiteltuja.
Lopputulos oli Brysselissäkin niin vähästä
kiinni, että jo Dublinin huippukokous Irlannissa
maaliskuussa 2004 saattaa yllättää monet. On
kaiken aikaa varustauduttava perustuslain tuloon vaatimalla
siitä kansanäänestystä, jos se tulee.
Mutta jos maaliskuussa ei synny ratkaisua, on mahdollista,
että siinä tapauksessa asia siirtyy hamaan tulevaisuuteen,
ehkä jopa yli Irlantia seuraavien Hollannin ja Luxemburgin
puheenjohtajakausien. Valtioliittolaisille tällainen
pessimismi on optimismia.
EU:n perustuslaki on mitä ilmeisimmin tulollaan, ja kysymys
on vain ajasta, milloin se tulee.
Jos arvioidaan, miten perustuslakikysymyksessä on tapahtunut
Suomen näkökulmasta, pääministeri Matti
Vanhanen ei olisi voinut olla enemmän väärässä
kuin puheessaan 4.11.2003: "HVK:n alkaessa moni vaikutusvaltainen
taho vakuutteli meitä konventin esityksen muuttumattomasta
luonteesta, mutta pidimme näkemyksestämme kiinni.
HVK:n edistyessä olemme voineet huomata, että olemme
kyenneet vaikuttamaan keskusteluun varsin menestyksekkäästi."
Lopputulos oli Suomen kannalta Lipposen linjan riemuvoitto
kotimaassa. Suomi sitoutui sekä turvatakuisiin sekä
puolustus- (ja hyökkäys)ytimeen. Mitään
omaa ei saatu itse läpi. Ollaan tekemässä Suur-Eurooppaa
muiden ehdoilla.
Suomalaisilla on huonoja kokemuksia siitä, että
ollaan osa suurvaltaa. On oltu alamaisia keskusvallalle sekä
lännestä että idästä, ja itse asiassa
myös etelästä; olihan Suomi tosi asiassa Saksan
siirtomaa asian edellyttäminen puolustusliittoineen juuri
ennen itsenäistymistä Venäjästä.
Sen takia olisi ymmärrettävä itsenäisyyden
ja kansallisen solidaarisuuden arvo.
Suomella ei ole perustuslain jatkokäsittelyssä mitään
voitettavaa. Pitäisi ajan kanssa yrittää avata
paketti uudelleen. Mistäänhän ei ole lopullisesti
sovittu ennen kuin kaikesta on sovittu.
| 