Helsingin Sanomien monopoliasema takaa sen palkkaamille kriitikoille paitsi mahdollisuuden levittää mielipidettään laajalle myös asiantuntijan statuksen. Heidän arvionsa muodostuu totuudeksi sen yksinkertaisen säännön nojalle, että totuus on se, mitä totuutena laajimmalle ja painokkaimmin julistetaan. Jo silloin, kun Helsingin Sanomat vielä sai totuusmonopolilleen vaisua kilpailua, esitettiin Kirjailijaliiton kokouksessa Pekka Tarkalle: "Päätä sinä taas, ketkä meistä ovat neroja, niin me muut voimme rauhassa jatkaa töitämme."
Neroksi julistetut saavat aika ajoin äänensä esiin julkisuudessa, mutta heillä on harvoin aihetta kritisoida järjestelmää, joka nosti heidät esiin. Pentti Holappa teki niin, ja se on kunnioitettavaa. Toinen intellektuelli-Pentti, Linkola, tuntuu olevan monopolitotuuden sokaisema tai ymmärtää viisaasti, että hänenkin intellektuellinroolinsa on mediajulkisuuden varassa; muuten on mahdoton käsittää sitä, että hän haluaa jättää yhdelle taholle oikeuden kitkeä kulttuurista kaikki sen mielestä rikkaruoholta näyttävä.
Suvi Ahola näki viime syksynä rikkaruohoksi Alexis Kourosin toisen kirjan, jota minä ja kirjailija itse pidimme huomattavasti kehuttua ja palkittua esikoisteosta kypsempänä ja parempana. Suvi Aholan totuudella oli painoarvo, sillä vuosien toiminta virallisen totuuden tuottajana oli nostanut hänet asiantuntijaksi. Helsingin Sanomat salli vastineen, mutta epäsuhtaa monopolitotuuden ja marginaalista kuuluvan vastalauseen välillä se ei muuta.
Vallan keskittyminen yksiin käsiin johtaa aina jonkinasteiseen mielivaltaan. Monopolitotuuden haltijoiden yritys toimia vastuuntuntoisesti on kiitettävää, mutta käytännössä tasapuolisuus on mahdotonta. Keskustelun salliminen valtalehden palstoilla pienentää vääristymää, mutta ei poista sitä. Ainoa mahdollisuus korjata tilannetta on purkaa yksinvalta ja kuunnella useampia totuuksia. Miksi pönkität vääristymää lukemalla Helsingin Sanomia? Irtisano tilauksesi, minä jo tein niin.
Taru Väyrynen
fil.lis., kirjailija
writers@sgic.fi