Runo ei löydä lukijaa, koska runokirjan ja lukijan välissä on monta karikkoa, lähinnä tyhmien toimittajien karikkoja.
Kukin kirjoittaja tuntee tämän tietoyhteiskunnan mukanaan tuoman tyhmyyden tykönään, mutta onko se totta?
Totta on että lyriikka on hyvää, ja tietysti tänä päivänä vielä parempaa kuin eilen, mutta onko tiedonvaltatien palkkakulu eli toimittaja tyhmä tai ainakin tyhmempi kuin viime yönä?
Toimitin runoudesta kuusi minuuttia tv-ohjelmaa Yleisradion Valopilkkuun viime syksynä. Käytän tätä työtä esimerkkinä siitä, kuinka ja miten toimittajakunnan tavaton tyhmistyminen, johon mm. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jarkko Laine on viitannut, tapahtuu ja ilmenee. (Tuli&Savu 2/98)
Ajatukseni lähti siitä, että haluan lukea kaikki syksyn 1997 runokirjat. Mutta kuka suostuisi sponsoroimaan lukuhimoni?
Vuosina 1989, 1991 ja 1993 sain syksyn runot Savon Sanomien ja Runeberg-lautakunnan kautta. Maakuntalehteen kirjoitin runosivut ja lautakuntatyöstä maksoin sen hinnan, että se loppui siihen. Sanomalehteen en nyt halunnut kirjoittaa riviäkään, koska taputtelin siellä toimitussihteerin päätettä ja näin sen jokapäiväiseen infomassaan hukkuvan viisauden jyvien määrän nollaksi, joten keksin television.
Tv, siinäpä mielenkiintoinen uusi väline, jossa runouden päälle ei näytetä ymmärtävän yhtään mitään. Ei sitä ainakaan siellä näytetä. Valmista autiomaata sen kun runovalistuksen valopilkku rupeaa kynällä kyntämään.
Jostain minulle edelleen tuntemattomasta syystä, vaikka toimittaja saati toimitussihteeri yleensä tietää kaiken, Valopilkussa freelancerina työskentelevä kulttuuritoimittaja Jarmo Papinniemi nielaisi syöttini syksyn runokatsauksesta. Ehkäpä osittain minun koukkuni ansiosta Papinniemi ylennettiin seuraavana kesänä tv-uutisten kesätoimittajaksi. Sillä niin hyvään ja täydelliseen runokatsaukseen me tähtäsimme, että siihen tarttuisi vähintään 500 000 katsojaa ja heistä liki välittömästi kasvaisi sankka joukko laajoja uuden runouden ystäviä.
Syyskuun lopulla näyttää tulleen kirje runokirjojen mukana Helsingistä. Joulukuun 18:nnen päivän Kirjarovion teemaksi oli palaveroitu Pasilassa "kirjallisuuden lajit". Runokatsauksen kestosta kerrotaan sen verran, että seitsemän minuuttia on ehkä vähän pitkä... "Sori, mutta tämä on televisiota."
Lukemisen nautinnosta siirryin työn puolelle, kun kirjeen mukaan Kirjarovion johtoideaksi oli sovittu KARSINA, joka symboloi kirjallisuuden jakautumista lajeihin. Kuten muistatte edellisenä vuonna teemana oli kieli ja kuvaideana LABYRINTTI. Karsina eli erilaiset rajaaidat toistuisivat sekä studion lavasteissa että inserteissä.
Tässä vaiheessa minua pyydettiin miettimään runosadon lyhyen yleisluonnehdinnan lisäksi kolmea runoilijaa, jotka nostettaisiin näkyviin.
Siis kuvallinen idea on karsina. Siis televisiossa pitää löytyä kuvallinen idea tietysti, mutta mitä tekemistä sillä on syksyn runouden kansa? Siis ei mitään, ei mitään muuta kuin lokeroimaan, valitsemaan parhaan näköistä päältä ja polkemaan rumaa runoutta suon silmään.
No, enhän minä noin viisas silloin enkä nyt. Lokakuussa minä kuvittelin edelleen terävöittäväni viestini kuvallisesti iskeviksi karsinoiksi, jotka puhuisivat puolestaan tuntevan ihmisen sielun silmissä ja korvissa.
Rakentelin vielä marraskuussa runouden karsinaan neljää aitaa: kustantajaa, lukijaa, kriitikkoa ja tekijää. Televisionomaistin eli piirsin lyijykynällä "Runouden karsina"-otsikon viereen neliön, jonka sivuille kirjoitin: "1., 2., 3., 4."
Runouden karsinassa riittää tänä syksynä vilskettä. Kun vielä neljä vuotta sitten saattoi sanoa, että runouden julkaiseminen loppuu vuonna 2 000, niin tämän syksyn sato ylittää kymmenen vuoden takaiset huippuluvut. Vuonna 1988 luin 40, 1993 22 ja 1997 peräti 50 runokirjaa.
Sillä välin kun taputtelen Pasilan päätteeseen lyhenneltyä käsikirjoitustani, jota pyydettiin edelleen lyhentämään, koska minuuttiin mahtuu uskomattoman vähän tekstiä ja paljon kuvia, Valopilkusta tuttuja tv-kasvoja vaeltaa valmiitten visuuaalisten ajatusten kanssa leikkauspöydän ääreen. Taitavat tv-työn ammattilaiset suorastaan vahtivat kellon kanssa vuoroaan tuon maagisen pöydän ovella, että pääsisivät näyttämään kuvalliset kyntensä. He ovat tainneet toimittaa päässään ensin juttunsa kuvallisen hahmon. He näyttävät kyenneen ikään kuin tiivistämään tarinansa idean liikkuvaan kuvaan, jonka he koppauttavat kuvaajallaan ja äänittäjällään Pasilan tornia ympäröivästä todellisuudesta pöydälle, jonka kuvavilinän ja nauhojen sekamelskan leikkaaja viimeistelee näkemyksen loogiseksi jatkeeksi.
Koska minun 1., 2. jne. neljä aitaa ja juontaja kuten karju karsinassa ei ole visuaalinen idea, me turvaudumme Yleisradion arkiston tyttöihin. Vanhoista SF-filmeistä löytyy uskomattomia kuvia, jotka kuvittavat vaikkapa syksyn runot mustavalkeaksi.
Jos vaikkapa tekstissä, jossa kustantajan piti puhua runosadon runsaudesta, "jota ei tällä kertaa selitä pienten kustantajien lisääntyminen vaan vanhojen ja arvostettujen herääminen. Yksin WSOY julkaisee liki yhtä monta runokirjaa kuin pienet kustantajat yhteensä", niin kuvassa kesäisellä maatalon pihalla kirmaavat lapset vaihtuvat samassa arvokkaasti etualalle käveleviin vaariin ja muoriin. Ymmärrättekö leikkauksen hienouden, se pitää vain taimata oikein päässänne.
Tai jos minun teksti taikka viisastelevalta kuulostava ääni leikkauspöydän päällä mörisee, että "sadon runsaudesta ei voi päätellä sen laatua ja että huolestuttavaa on esimerkiksi esikoiskirjailijoiden määrän tipahtaminen neljään, kun koko kahdeksankymmentäluvun heitä oli keskimäärin seitsemän", niin kuvassa koppalakkinen poliisi nostaa muistaakseni vasenta kättä ja pojat pysähtyvät kuin seinään. Iloisemmaksi kuva luonnollisesti kelattiin kohdassa, jossa esikoisten puutteen korvaa kevyesti runokäännösten ponnahtaminen peräti kymmeneeen.
Kun ruudussa näytetään studiossa vastikään kuvattuja Hannu Mäkelän, Helena Anhavan ja Pertti Niemisen kirjojen kansia, ääni inttää runouden laadun suhteen turvallisimman ja tasaisimman eli pienimmän riskinotonkyvyn löytyvän Otavasta, ja suurten riskikärki löytyy WSOY:ltä ja Tammelta kun ruudussa välähtävät Raakel Liehun ja Jukka Koskelan kannet. Keskisuurista on kuulemma nousussa Like ja pienistä Sanasato Tampereelta. Ruudussa vaelsi nyt Juhani Ahvenjärven sinisen kannen kahvikuppi noin kaksi sekuntia, ja tämän valinnan perusteella Ahvenjärvi väitti saaneensa kustantajalta sen verran palkkiota että pysyy juhannukseen asti kaljassa.
Ja minä vastaan itse huutooni, jotta "Elävien Runoilijoiden Klubin myötä runon lukijoiden määrä nousi lähelle tuhatta, mutta tänä syksynä näkyvät jo uuvahtamisen merkit. Nuoren Voiman Liiton väki ja WSOY ovat rakentaneet Klubista niin tiukan kehikon, ettei sinne enää mahdu tavallinen lukija".
Tuon kritiikin sain uitettua läpi, mutta tätä tekstiä itsekin kriitikkona työskentelevä Jarmo Papinniemi ei jostain syystä halunnut kuvittaa, joten minun paaluttamastani karsinasta tipahti yksi seinä myös tekstin tasolla:
"Runon ostajia on aina ollut liian vähän, mutta varsinainen kato on käynyt runokriitikoiden kastissa. Joka päivä ilmestyvissä lehdissä työkseen lukevia on hengissä enää kaksi: Olavi Jama ja Tero Liukkonen. Jokaisen runonlukijan tappioksi pattitilanne on syntynyt, kun lehdet eivät maksa ja kirjallisuudentutkija pääsee yliopiston ruokalaan syömään senttaamattakin."Sittemmin tiedän että Jaman välit Kalevan terävään päähän eivät ole enää parhaat mahdolliset, jos niitten nyt kriitikolla koskaan tarvinneekaan olla, ja Liukkonen haukutaan julkisesti ja yksityisesti silloin kun keretään jopa Helsingin Sanomissa.
Totta kai muitakin kriitikoita on, mutta esimerkiksi Keskisuomalaiseen kirjoittava Jorma Heinonen on siirtynyt enemmän tv-toimittajaksi ja KSML:n kultturi enemmän hömpäksi tai ainakin yhtä mitäänsanomattamoksi kuin Demarissa ja vaikkapa Savon Sanomiin kirjoittava Matti Kanervala on saanut tehdä työtään vasta muutaman vuoden ja nykyisin Keski-Suomen Median omaistamassa tuotteessa tuskin ensimmäisenä ollaan nostamassa runokritiikin lukuarvoa ja samaa epäilen Almamedian Satakunnan Kansasta. Itse Alman päätuotteessa Aamulehdessä kirjallisuustoimittaja Markku Huotari ei puutu runouteen ja runokriitikoiden suhteen jatkuvuutta näyttää löytyvän Risto Ahdin kauden jälkeen vielä vähemmän kuin SS:stä. Ja Turun puolesta savolaisella ei ole oikeutta sanoa mitään eikä liene nytkään.
Kun miettii mikä on edellisen kappaleen sisältö ja sanoma ja minkä SF-elokuvan päälle sen liimaisi, ymmärtää miksi Papinniemi tv-toimittajan rutiinillaan leikkasi kappaleet käsikirjoituksesta.
Vaikka Hotakainen on hyvä televisiossa, hän on silti hyvä kirjailija. Papinniemi on hyvä kriitikko ja hyvä tv-toimittaja, mutta mihin hukkui minun ajatukseni viime syksyn runoudesta Valopilkun Kirjaroviossa 1-8.12., vaikka kaikki tekijät pyrkivät yhteiseen hyvään eikä ainakaan minkäänlaiseen toimittajien salaliittoon, jolla runoilijat vihdoin ja vastoin painettaisiin lakoon?
Ensinnäkin kaaduin omaan ammattitaidottomuuteni tv-toimittajana. Ja toiseksi voi kysyä, oliko minulla edes yksi ajatus joka olisi näyttänyt taikka avannut uutta rakoa niille lukijoille jotka eivät ehtineet viime syksynä lukea kaikkia runokirjoja?
Minä halusin sanoa, ja tämä taisi mennä nauhallekin, että kynän pätkä ja palanen paperia ja apuraha riittävät niin tänä syksynä kuin tuhat vuotta sitten uuden luomiseen, mutta vasta tänä vuonna ensimmäiset suomalaiset runoilijat ovat julkistaneet teoksiaan vain internetissä. Tässä vehkeessä yhdistyvät niin kustantaja, lukija, kriitikko kuin tekijäkin. Vai mitä runoilija Matti Tiisala?
Kuopiossa löysin Tiisalan runoja netistä (http://koti.kolumbus.fi/matii), mutta käsikirjoitukseni kusi kun hän ei suostunut Papinniemen haastateltavaksi Pasilaan. Yhteydenotosta oli kuitenkin se hyöty, että pääsin Tiisalan perustaman Kustannysyhtiö Silvan postituslistalle.
Papinniemen nauhalle Parkko teki sen myös mitä suunnittelinkin eli ryhtyi "Äänisen" kriitikoksi. Ensimmäisen kerran tässä ohjelmani kohdassa tapahtui se mihin tähtäsin, se mikä olisi ollut mahdollinen viestini katsojalle, eli että yhtä runoa saattaisi avata tekijän, lukijan ja kriitikon kulmasta.
Siis ensimmäisen runoilijan piti olla syksyn 1997 runoilija, vaikka hän ei ollut julkaissut syksyllä 1997 yhtään kirjaa, ja toisena runoilijana piti olla Helena Sinervo ja hän suostuikin studioon. Hän runoilee edelleen, vaikka hän julkaisi syksyllä 1997 myös kirjan.
Kriitikon piti sanoa: Tänä syksynä runouden määrä on muuttanut laadun kamaksi. On vaikea löytää edes kahta uutta ja mielenkiintoista teosta saati kirjailijaa. On ihan sama vaikka arpoa ensimmäinen esiteltävä runo.
Ja Kriitikon jälkeen Lukijan piti lukea runo "Kalastaja" Helena Sinervon kirjasta. Nauhalle Papinniemi olikin saanut Lukijan lukemaan, mutta mahdollista Lukijan kommenttia runosta emme nähneet, vaikka käsikirjoitukseni sitä pyyteli.
Sitten Kriitikon piti jatkaa: "... 'merenpeittoa... tieten tahtomista...'. Mielenkiintoista vääntämistä. On tämä parasta näistä nuorista tähän mennessä. Erkin porukan poseeraus on ainakin välillä poissa, tuska lähempänä. Kaunista rytmiä pitkissä runoissa, ääneen luettavaa laulua. Tosin joissakin sanoissa vielä vähän kolhoa, kuten
'ruostuneet ruoteet
nitkahtavat nurin maljaksi'
Suru, yksinäisyys, etsiminen näillä kolmella sanalla pistäisin Helena Sinervon kokoelman 'Pimeän parit' paikalleen."
Ja tässä tapahtui toisen kerran se ihme, että eri tekijat saatiin jonkinlaiseen dialogiin vaikkakin Tekijä Sinervon kommenttina nauhalle oli saatu jotain äärimmäisen epätelevisiomaista mutta hyvin tyypillisen runoilijamaista mutinaa epämääräisestä suunnasta.
Näin piti myös III Runoilijan sanoa, Lukijan lukea ja Kriitikon kritikoida, mutta hänet korvattiin runoilija Hannu Helinillä, joka oli kääntänyt omilla rahoilla ja varmana akatemialaisten pilkasta kääntymättömäksi mainittua Marina Tsvetajevaa suomeksi. Ja tässä kohti täytyy valitsijan eli leikkaavan toimittajan myöntää, että minuun meni piru ja halusin lyödä näpeille ja toisaalta lohduttaa näille säkeillä: "All theory, dear friend, is grey, but the golden tree of life springs green."
Syksyn luvuista ja Pasilan puolentoista päivän urakasta tilille tipahti 2500 markkaa miinus verot. Ainoa palaute tuli Juhani Ahvenjärveltä Pyynikin kirjailijatapaamisessa.
Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että ei liene aivan turhaa syyttää toimittajaa tyhmäksi, mutta kyllä itse televisiossa välineenä aivan kuten taas omalla tavallaan sanomalehdessä, itse koneisto sanelee karsinoita, joiden aitoja kaataa vaivalla.
Samalla tavalla kuin useimpien inhoamat iltapäivälehtien lööpit kirjoitetaan ostajansa eli lukijansa näköiseksi arkihaiuksi, niin yhtä hyvin television tarjonta heijastaa katsojiensa toiveita.
Media ei kuitenkaan liene vino eikä suora peili, mutta se ei kellu irrallaan kuluttajistaan. Ilman maksajia se on pian entinen mainostaja. Pyörimme saman kulttuurin veneessä niin media, kriitikot, runoilijat kuin lukijat, ja runouden kannalta paatti vuotaa sitä enemmän mitä vähemmän runoillaan, riimitellään, lauletaan, ollaan ihmisiksi, annetaan ihmiselle mahdollisuus.
Parnasso 4/1998, s. 458-461
JOUNI TOSSAVAINEN jouni.tossavainen@savonsanomat.fi