Suurten kustantamojen valta kirjallisuuteen näyttää ulospäin vahvalta, mutta seisovatko jättiläiset savijaloilla? Kustantamon pääasialliset tehtävät ovat painatus ja markkinointi, jotka voi ostaa helposti ja halvalla muualtakin. Kirjailijat saattavatkin jatkossa loikata esimerkiksi pienkustantamoihin tai omakustantamoihin, ellei isojen talojen meno heitä miellytä.
Muuttajia onkin jo joitakuita - esimerkiksi Heidi Liehu ja Harri Tapper julkaisivat tuoreet teoksensa suurten talojen ulkopuolella - mutta isommat siirtymät on toistaiseksi estänyt lähinnä kaksi asiaa: kirjailijoille ominainen turvallisuudentarve ja suomalaiseen kulttuuriin syvään juurtunut suurten kustantamojen arvostus, mikä on näkynyt niin julkisuudessa kuin kirjakaupoissakin.
Kirjailijan työ on henkisesti niin raskasta, että useimmat kirjailijat pelkäävät suunnattomasti kaikenlaisia muutoksia. Jo tutun kustannustoimittajan vaihtuminen voi olla halvaannuttava kriisi. Siksi kustantajat ovat voineet laskea kirjailijoiden uskollisuuden varaan.
Toisaalta Suomessa elää vielä sitkeä käsitys, jonka mukaan pienkustantamot julkaisevat vain kummaa marginaalikirjallisuutta tai sellaisia kirjoja, jotka eivät ole suurille kelvanneet.
Maailmalla on menty toiseen suuntaan - suuri osa parhaista kirjoista tulee pieniltä kustantajilta - mutta Suomessa suurten valta näyttää entisestään vahvistuvan. Julkisuutta, markkinointia ja myyntikanavia hallitseva kustannustalo tuntuu pienessä maassa käsittämättömän ylivoimaiselta,
niin jättimäiseltä koneistolta että sen rinnalla kirjailija voi alkaa tuntea itsensä entistä pienemmäksi rattaaksi, lähes mitättömäksi tekijäksi.
Olen viime aikoina keskustellut kirjan tilanteesta lukuisien kirjailijakollegojeni kanssa. Yleisimmät tunteet ovat tyytymättömyys, hämmennys tai suoranainen kauhu.
Suomessa 1970-luvulla luotu taiteen apurahajärjestelmä on ollut maailmankin mitassa hieno ja esikuvallinen. Siksi taiteilijat ja taiteilijajärjestöt ovat pitäneet apurahoista kynsin hampain kiinni, mutta muutokset odottavat jo ovella.
Esimerkiksi näyttelijät järjestävät jo omia "pestuumarkkinoitaan", joista ammattinäyttelijän voi vuokrata vaikka radiomainokseen. Kirjailijatkaan eivät voi enää jatkossa laskea pelkän valtion rahan varaan vaan heidän (meidän) on vähitellen pakko alkaa ennakkoluulottomasti miettiä uusia tapoja myydä omaa ammattitaitoamme tässä markkinoiden maailmassa.
Opetusministeriön Kulttuuriteollisuustyöryhmä on vastikään tuonut esiin ajatuksia suomalaisen kulttuurin - myös kirjallisuuden - tulevaisuudennäkymistä. Hannele Koivunen ja Tanja Kotro ovat rohkeasti pelmuuttaneet perinteisiä käsityksiä luovuudesta, apurahoista, agenteista ja luovan työn "tuotteistamisesta."
Vastarinta on kovaa, mutta vaihtoehtoja vähän. Taiteilijoiden joukossa juuri kirjailijat purnaavat eniten kaupallisuudesta ja tuotteistumisesta, vaikka todellisuudessa kirjailijat jos ketkä ovat hyvinkin tarkkoja omasta markkinoinnistaan ja myyntiluvuistaan. Monen mielestä kuitenkin juuri epäkaupallisen kirjallisuuden pitäisi käydä kaupaksi ja vähälevikkisen levitä. Tätä kaksinaismoraalia on syytäkin ravistella.
Kirjan ja kirjailijoiden rooli - kohtelu - julkisuudessa on myös muuttunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana rajusti.
Joskus tuntuu kuin esimerkiksi kotimaisista syksyn uutuuksista etsittäisiin vain paljastuksia, virheitä ja typeryyksiä. Suhtautuminen suomalaiseen kirjallisuuteen ja kirjailijoihin on ylemmyydentuntoista ja ironista verrattuna esimerkiksi klassiseen musiikkin, rokkiin tai elokuvaan, joita arvioidaan aina vähintäänkin ystävällisen ymmärtävästi.
Elokuvan ja musiikin alalla neron titteleitä jaellaan julkisuudessa joka toiselle piirikunnalliselle kyvylle, mutta voisiko kuvitella, että jotakuta elävää kirjailijaa kutsuttaisiin julkisuudessa neroksi? Paavo Haavikkokin on nykymediassa lähinnä säälittävä höppänä, jota kuka tahansa palstanpitäjä voi mennen tullen herjata. Ilmankos Aatos Erkko huomasi kirjallisuuden olevan kriisissä - sehän selviää jo lehtiäkin lukemalla.
Painopisteen suuntautuessa kansallisesta ylikansalliseen etualalle on nostettu kielirajoja ketterämmin ylittävät taiteet, kuten musiikki ja kuvataide. Kirjallisuuden tehtävä on kuitenkin yhä se entinen: kertoa meille meidän omin sanoinemme, keitä me olemme. Ilman sitä tietoa ja sen tuomaa itsetuntoa maailmallakin äkkiä eksyy.
Voisimme me kertoa sen muillekin. Me suomalaiset olemme esimerkiksi muille EU-maille taatusti unionin oudoin ja tuntemattomin kansa. Suomi-tietoa yritetään nyt lisätä kiireenkaupalla erilaisilla "Sisu, sauna ja Sibelius bisnesmiehille" -kirjasilla, mutta kaikki propaganda ei yhteensäkään vastaa yhtä suomalaista Peter Hoegia tai Jostein Gaardneria. Muissa pohjoismaissa myös oman kirjallisuuden vienti kiinnostaa kustantajia, mutta suomalaisille kustantajille kansainvälisyys on lähinnä ulkomaisten käännöskirjojen ostamista.
Jotkut haluaisivat kohottaa kansallisen kirjallisuuden profiilia tuomalla komean Kirjallisuustalon Töölönlahdelle muiden kultturimonumenttien viereen. Miksipä ei? Arkkitehtuuri kuvastaa aina aikakauden arvostuksia. Onhan aikamoinen ajan merkki sekin, että keskustaan halutaan kolme musiikkipalatsia, joita piskuinen puinen kirjailijatalo sitten Linnunlaulun mäeltä ironisesti hymyillen katselisi.
Mutta on kirjallisuudella isompiakin huolenaiheita.
Kirjastojamme on viime vuosien aikana uudistettu vauhdilla. Valikoima on kasvanut ja verkot toimivat. Tavoitteena on tehdä kirjastoista maailmanlaajuisen tiedon valtatien bittipysäkkejä.
Hyvä niin, mutta miten tässä vauhdissa on käymässä laitoksen perimmäisen tehtävän?
Puhun siis kirjastosta.
Tuoreen tutkimuksen mukaan sulkeminen uhkaa joka viidettä sivukirjastoa. Viime aikoina pikku-uutisia tämän tai tuon kirjaston poismenosta onkin sattunut silmiin usein. Ne ovat aina suuria suruviestejä, kuin lukisi rakkaan ystävän kuolinilmoituksen.
Jotta kirjasto voisi palvella esimerkiksi lapsia ja vanhuksia, kirjaston on oltava lähellä, mieluiten kävelymatkan päässä. Huippumodernien bittipysäkkien lisäksi me tarvitsemme myös pieniä ja rauhallisia korttelikirjastoja, jonne kuka hyvänsä ihminen voi aamuin päivin illoin ilman pääsymaksua pistäytyä lukemaan lehdet ja lainaamaan kirjan. Kirjallisuus on todellista koko kansan kulttuuria.
On syytä muistaa, että lamavuosina kirjastojen käyttäjämäärät suorastaan räjähtivät kasvuun. En tiedä enemmän toivoa antavaa asiaa kuin nähdä viisikymppisen työttömän miehen pitävän itseään ajassa kiinni lukemalla lehtiä tai kehittämällä itseään lainaamalla kirjoja. Se on minusta Suomea hienoimmillaan, todellista laman sankaruutta. Ja missä nuokin miehet olisivat viime vuodet istuneet ellei edes kirjastoa olisi ollut?
Myös Suomen koulujen kirjastot ovat järkyttävällä tolalla. Kirjastoja on pikapikaa muutettu atk-luokiksi ja kirjahyllyt ammottavat tyhjyyttään jonkin varastotilan perällä. Samoin on laita laitoskirjastojen; sairaaloissa ja vankiloissa jos missä alkaa pitkinä päivinä ja iltoina kurnia lukemisen nälkä.
Suomeen suunnitellaan jo internet-kioskeja, joissa jokainen voi "hoitaa asioitaan". Mutta mihin ihminen voi enää pysähtyä ajattelemaan? Vai onko kohuttu "tietoyhteiskunta" pelkkää viihdettä, verkkosoppailua ja entistä kätevämpää laskujen maksamista?
"Suomalaiselle miehelle sopii sanomalehti ja aikakauslehti, keskieurooppalainen työntää povitaskuun runokirjan", Buchberger kirjoitti.
Koska pojat ovat luopumassa jo lehtienkin luvusta ja siirtymässä verkkoihin, koulun pitää Buchbergerin mielestä seurata heitä sinnekin. Äidinkielen ylioppilaskokeiden pohjaksi pitää siksi ottaa myös "monimediaiset sekä suomen- että vieraskieliset verkkotekstit.".
Odotin aikani, että miehet rynnistäisivät joukolla tyrmäämään tällaiset ajatukset. Erityisesti odotin mieskirjailijoiden ja miksei kustantamoidenkin reaktioita. Jos koulukin lyö hanskat tiskiin poikien lukuhaluttomuuden edessä, mistä löytyvät jatkossa ostajat kaikille niille veijariromaaneille, vakoojaseikkailuille, sotamuisteloille ja urospsykologioille, joita nimenomaan miehille uskollisesti markkinoidaan? Ja jos hyväksytään se, ettei poikien tarvitse enää selvitä edes lehtitekstistä, niin tuleeko kaikista lehdistä sitten naistenlehtiä?
Minusta on häpeä, jos ja kun Suomessa kukaan pääsee ylioppilaaksi tuntematta edes Kalevalaa, Seitsemää veljestä, Helkavirsiä, Tuntematonta sotilasta ja Sinuhea - kaikki miesten kirjoittamia kirjoja muuten.
Kaikki oppilaat tarvitsevat mielestäni nykyistä enemmän, eivät vähemmän, äidinkielen, kirjallisen ilmaisun ja kirjallisuuden opetusta. Aatos Erkko vaati HS:n haastattelussaan vahvaa panostusta suomalaisen kaunokirjallisuuden puolesta. Mistä muualta sellaiset toimet voivat luontevammin lähteä kuin koulusta - koulun äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilta? Siellä kasvavat tulevaisuuden kirjoittajat ja sieltä kasvavat tulevaisuuden lukijat. Jos kasvavat.
Ideoita onneksi riittää. Lahjakkaille lukijoille on perustettu Espoossa Matilda-projekti, jossa etsitään ja tuetaan nimenomaan kaunokirjallisuudesta kiinnostuneita koululaisia. He vaihtavat internetissä lukuvihjeitä ja tekevät viikottain arvosteluja lukemistaan kirjoista. Hienoa. Lukemisesta ja kirjallisuudesta pitää tehdä loistojuttu. Hyvä lukija ansaitsee tukea ja huomiota siinä, missä hyvä laskija, erinomainen urheilija tai muu erityislahjakkuus.
Olemme jo tottuneet siihen, että Suomessa monet sivistyneenkin kirjoissa kulkevat ihmiset - esimerkiksi poliitikot - myöntävät lähes ylpeästi, etteivät lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Jotkut saattavat silti lisätä, ettei esimerkiksi kotimainen kaunokirjallisuus puhuttele heitä; tieto joka on ilmeisesti hankittu jollainen yliluonnollisilla keinoilla!
Viime aikoina olen tyrmistyksekseni erilaisista haastattelulausumista huomannut, että nyt jopa monet kirjailijat ovat liittyneet lukemattomuudellaan kerskuvien kuoroon. Jos se todella on kirjailijoiden oma asenne, miksi kenenkään muunkaan pitäisi vaivautua lukemaan?
Olen yrittänyt kovasti miettiä, mistä tällainen kirjallisuutta halveksuva ja ylipäänsäkin kulttuurivihamielinen henki on syntynyt?
Voi olla, että kirjoihin ja kulttuuriin liittyy meillä vielä lukkarin ABC-kirjan pelkoa. Kulttuuri on koettu vaikeana ja elitistisenä. Aikaisemmin omaa ymmärryksen puutetta on salailtu ja häpeilty, mutta nyt uuden den glider in-itsetunnon voimalla paukutetaan, että perkele, mehän käytetään tennissukkia jos huvittaa, eikä jumalauta lueta kyllä ainuttatakaan kirjaa, saatana!
Muiden eurooppalaisten voi olla vaikea ymmärtää suomalaisten uhmaikää. Suomessa on ehkä kova juttu uhota, että lukekoot Euroopassa runoja, meidän ei tarvitse - mutta mitä teemme, kun puhe eurooppalaisessa seurassa kääntyy kirjallisuuteen?
Joo, Zola - eikös se ole se Chelsean kärkimies, kova maalitykki!
Kirjallisuus antaa meille ainoan aidon sydämen ilmaisun kielen: oman äidinkielemme.
Kirjallisuus auttaa ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitamme ja asettumaan myös toisenlaisten ihmisten asemaan; se siis kasvattaa sitä paljon puhuttua tunneälyä, jota tarvitaan perheissä, työpaikoilla ja kaikissa elämämme ihmissuhteissa. Kirjan henkilöiden nahassa voimme olla hetken mustia tai valkoisia, miehiä tai naisia, lapsia tai vanhuksia, neroja tai hulluja, historian tai tulevaisuuden henkilöitä, koiria tai koppakuoriaisia.
Taskussa tai kainalossa kaikkialle mukana kulkeva pieni kirja kantaa sisällään miljoonat maailmat, tarinat ja kohtalot, ja avaa sillä tavalla pakoreitin tästä yhä yksiarvoisemmasta ja karkeammasta arkipäivästä. Se muistuttaa, että elämä ei ole vain järjen suora viiva vaan myös mielikuvituksen labyrintti, kaunis mysteerio.
Anja Snellman
anja.kauranen@pp.inet.fi