Merkillinen kyky tuo lukutaito. Mitä enemmän sitä harjoittaa, sitä enemmän sitä tarvitsee. Merkillinen jano on tiedon jano: se ei tietoa saamalla sammu vaan entisestään yltyy.
Internetin sanotaan vapauttavan meidät paikan kahleista, mutta mikään ei osoita, että matkustelu olisi käynyt epäajanmukaiseksi digitaaliaikakaudella - aivan päinvastoin. Lukemisen on pelätty vähenevän, mutta käsite "lukutaito" on nyt laajempi kuin koskaan.
Kaikki lukijat eivät ole kirjailijoita, mutta kaikki kirjailijat ovat lukijoita. Lukijoiden ja kirjailijoiden huolet, edut ja ilot ovat siksi pitkälti yhteisiä.
Kun julkaistaan kaunokirjallisuutta, yksityiset ideat, henkilökohtaiset ajatukset, muistot ja kohtalot muuttuvat osaksi laajempaa tietoisuutta. Ne jaetaan, niistä tulee julkisuutta, kansalaisten yhteistä elämänpiiriä.
Ei olisi lukijoita sen enempää kuin kirjailijoitakaan, ei edes kansalaisia, ellei olisi olemassa tätä julkisuutta. Se on jakamista ja avoimuutta, se on osallisuuden ottamista ja antamista. Ja tietysti se on myös ostamista ja myymistä.
Ideat, sisällöt, intellektuaalinen omaisuus ovat julkisuuden kallisarvoisinta raaka-ainetta. Ne ovat pääomaa, ja myöspään omaa. Kenen pään, siitä käydään vielä pitkällisiä kamppailuja. Viimeaikaiset kiistat tekijänoikeuslainsäädännöstä ovat vasta alkusoittoa.
Informaation saavutettavuus - myös kirjojen saatavuus - on demokratian avainkysymyksiä. Julkaiseminen, joka tekee informaatiosta saavutettavan, on tärkeämpää kuin se tapa, millä julkaistaan. Mutta uudet digitaaliset julkaisutavat ja -kanavat muuttavat julkisuuden kuvaa ja rakenteita, ne murentavat ikiaikaisia instituutioita ja asenteita.
Sekä kirjailijat että lukijat tietävät, että yksityisten kirjojen taru on nykyään sangen lyhyt. Ne ovat syysperhosia, enin osa niistä elää vain syksystä jouluun. Lukija, joka haluaa ennen viime syksyä julkaistun kirjan, etenkin kaunokirjallisen teoksen, onnistuu yhä harvemmin ostamaan sen itselleen. Jopa klassikoita on vaikea löytää kirjakaupasta. Näytevarastoissa kirjoja pidetään vain vuoden tai kaksi. Alennusmyynnit ovat loppuunmyyntejä. Mahdolliset jäännöserät kaupataan parin markan tiskeiltä tai makuloidaan lopullisesti. Onnekkaissa tapauksissa ne myydään divareihin.
Jumalan kiitos, meillä on kirjastolaitos, ja mainio onkin, mutta se ei riitä. Lukija tarvitsee myös kirjoja, jotka ovat aina käden ulottuvilla. Hänellä on tarve kerätä ja laajentaa myös omaa kirjastoa, tarve antaa lahjaksi itselleen tärkeitä kirjoja.
Digitaaliset julkaisukanavat eivät merkitsekään kirjan loppua, kuten monet ovat pelänneet. Päinvastoin voisi toivoa, että ne merkitsevät uudenlaisen kirjallisen kulttuurin alkua. Book-on-demand on eräs uusi tapa vastata lukijoiden oikeutettuihin tarpeisiin. Sitä on kutsuttu täällä digitaaliseksi painamiseksi, mutta haluaisin hiukan problematisoida tuota käsitettä. Ensinnäkin: voiko itse painaminen koskaan olla digitaalista, paitsi silloin kun käytetään elektronista paperia? Toiseksi: kirjojen tuottaminen on jo vuosikausia ollut osaksi digitaalista. Kirjailijat kirjoittavat tietokoneilla, ja teos kuin teos, minkä kustantamon julkaisema tahansa, painetaan paperikirjaksi digitaalisesta aineistosta. Varsinainen digitaalinen julkaiseminen tarkoittaa teosta, joka on tosiaan olemassa vain elektronisessa muodossa, siis luettavissa vain sähköllä toimivan välineen, tietokoneen tai e-bookin, avulla. Se on siis useimmiten verkkoteos tai CD-ROMille tallennettu.
Nämä digitaaliset julkaisutavat samoin kuin kirja kerrallaan-hanke näyttäisivät tarjoavan ennennäkemättömiä etuja sekä lukijoille että tekijöille. Julkaisujen halpeneminen, yksityisten ihmisten mahdollisuus julkaista ja paljon puhuttu interaktiivisuus muuttavat julkisuuden kuvaa ja sen rakenteita. Eikö jokainen kynnelle kykenevä, joka osaa käyttää tietokonetta ja modeemia, voi nyt olla itse verkkojulkaisija? Hän voi kirjoittaa, taittaa ja jakaa teoksensa samassa mediassa. Hänen ei tarvitse periä omaisuuksia tai joutua velkaorjuuteen voidakseen toimia myös paperikirjojen kustantajana.
Digitaalinen julkaiseminen ravisuttelee vanhoja rakenteita, ennen kaikkea tekijän ja lukijan väliin jääviä instituutioita: kustantajia, levy-yhtiöitä, sanomalehtiä. Instituutioiden murros on aina myös kulttuurin murros. On rockartisteja, jotka katkaisevat välinsä levy-yhtiöihinsä ja myyvät suoraan Internetiin. En ole kuullut kirjailijoista, jotka uskaltautuvat ottamaan tällaisen askelen, vaikkakin on niitä, jotka eivät ole koskaan julkaisseet muualla kuin verkossa. Vielä tällä hetkellä julkaiseminen online tietää pikemminkin julkisuuden vähenemistä kuin sen lisääntymistä. Sanomalehdissä sellaisia julkaisuja ei mainosteta. Kritiikki vaikenee. Apurahojen jakajat eivät ota huomioon verkkojulkaisuja.
Book-on-demand yhdistää gutenbergilaisen perinteen digitaaliseen tuotantoon ja toimii siten siltana vanhemman paperiteknologian ja uudemman elektronisen teknologian välillä. Se pyrkii hyödyntämään kummankin parhaimpia puolia.
Gutenbergilaisen julkaisemisen edut me kaikki tunnemme. Länsimaista urbaania yhteiskuntaa ei ole ollut vuosisatoihin mahdollista ajatella ilman kirjaa ja sanomalehteä. Tiedämme, että kirja on hämmästyttävän käytännöllinen, toimiva ja loppuun saakka ajateltu tuote. Olemme tottuneet siihen ja rakastamme sitä. Kirja vetoaa kaikkiin aisteihin. Haluamme lukea paperilta, käännellä sivuja eteen- ja taaksepäin, tuntea paperin tuoksun, aistia sormenpäissämme materiaalin sileyden tai karheuden, kuulla sivun kääntyvän kahahtamalla.
Digitaalisen tuotannon etuja on se, että kirjan painos ei ole rajoitettu eikä se koskaan lopu. Teosta on helppo korjata, editoida ja päivittää. Kustantajaa miellyttää tieto siitä, ettei ylimääräisiä varastoja tarvita. Kirjailijalle, joka haluaa myydä kirjojaan suoraan lukijakunnalle ilman suurten painosten aiheuttamia kustannuksia, book-on-demand on epäilemättä taloudellinen tapa. Lukijalle, joka kaipaa jo ammoin lopuunmyytyä ja makuloitua kirjaa, se on siunauksellinen keksintö. Mutta on muistettava, että vielä tällä hetkellä hän voi valita vain hyvin rajoitetusta nimikemäärästä.
Tulevatko digitaalinen ja gutenbergilainen tekniikka elämään kauan rinnakkain? En olisi siitä niinkään varma. Kone oli 1800-luvulla jotain aivan muuta kuin nyt, samoin kirjan käsite tulee muuttumaan. Se ei merkitse seuraavalle sukupolvelle samaa kuin meille.
Book-on-demand-järjestelmä uskoakseni lisää paperikirjan ikää, joka väsitämättä lähestyy loppuaan.Tämä sinänsä mainio hanke tulee olemaan vain eräs välivaihe julkaisemisen historiassa, sillä paperiviestintä tulee nopeasti menettämään osuuttaan. On todennäköistä, että kirja - kuten perinteinen sanomalehtikin - kerran väistyy aina uudelleen kirjoitettavan digitaalisen paperin ja sähköisten kirjojen ja lehtien tieltä.
Sähköinen kirja ei pian tarvitse edes paristoja, se tulee toimimaan myös aurinkoenergialla - tai oman kätemme liike-energialla. Tällainen kirja on tyhjä - mutta juuri sen tyhjyys takaa sen, että siihen mahtuu kirjasto, kirjastoja. Voimme pian ladata siihen verkkokirjakaupasta minkä tahansa haluamamme teoksen. Sitä voidaan alleviivata, siihen voidaan tehdä reunamerkintöjä ja sitä voidaan lukea sängyssä. Mutta painetusta kirjasta tulee rariteetti, keräilijöiden himoitsema esine.
Kirjallisuus ja teknologia näyttävät kuuluvan eri maailmoihin, jotka ovat yhteensovittamattomia. Mutta se on harhaa. Taide, teknologia ja talous ovat samaa suurta solmua. Ne kaikki vaikuttavat toisiinsa monin tavoin, mutta ei aina siten kuin odotetaan. Uudet julkaisutavat liittyvät globaalin ekonomian kehittymiseen, eikä se taas olisi koskaan ollut mahdollinen ilman digitaalista teknologiaa. Uusia julkaisutapoja on edeltänyt tietokoneiden ekspansio, joka alussa oli hidasta, mutta tietyn kriittisen tason ylitettyään raivokkaan nopeaa. Todellinen vallankumous on ollut tietoverkko, joka on muuttanut koko koneen käsitteen. Pian tietokoneet voivat olla molekyylin kokoisia. Ne mahtuvat vaatteidemme kuituihin, niitä voidaan ruiskuttaa elimistöömme.
Digitaalisuuden ekologiset edut ovat vielä kyseenalaisia. Alkuun tietokoneiden tulo toimistoihin ja koteihin merkitsi vain paperimäärän kasvua, toisin kuin toivottiin. Paperin kulutus vähenee varmasti sähköisten kirjojen ja digitaalisen paperin kautta. Mutta ovatko ne todella ekologisempia kuin paperi, siitä tullaan vielä taittamaan peistä.
On niitäkin, jotka näkevät uuden teknologian varjopuolet. On uskottu ja toivottu, että tiedon digitalisoiminen merkitsisi tasavertaisuuden lisääntymistä, intellektuaalisen omaisuuden vaivattomampaa jakamista ja helpottunutta tiedon siirtoa. Niin ei välttämättä ole laita. Joudumme pelkäämään, että digitalisoiminen saattaakin lisätä eriarvoisuutta myös näissä suhteissa. Tätä pelkoa ruokkivat sellaiset tekijänoikeusvaatimukset, jotka vaikeuttaisivat esim. kirjastonkäyttäjien tiedonsaantia.
Olen tähdentänyt sitä, että kirjailija ja lukija ovat osaksi sama henkilö. Mutta vain osaksi. Kirjailijalla on sellaisiakin käytännön tarpeita, joita muilla lukijoilla ei ole. Konkreettisin niistä on se, että hän pyrkii ansaitsemaan elantonsa kirjoittamalla. Hänen asemansa on samankaltainen kuin kahvinpapujen poimijan ja kaikkien alkutuotannossa olevien ihmisten: hän ansaitsee työpanoksestaan pienemmän prosentuaalisen osuuden kuin kukaan muu tuotantoketjussa.
Digitaalinen julkaiseminen tuo hänelle kyllä etuja, mutta aiheuttaa myös mahdollisia tulonmenetyksiä. Ammattiliitot pelkäävät, että kirjailijan työpanosta levitetään verkossa ilman että mitään korvauksia maksetaan. Joissain tapauksissa myös book-on-demand-järjestelmä voi olla kirjailijalle taloudellinen riski. Vaikka kirjailijaa toki ilahduttaa se, että niistä hänen kirjoistaan, jotka on jo loppuunmyyty, lukija voi tahtoessaan saada uunituoreen painoksen, hänellä on kuitenkin myös epäilyyn aihetta. Taattu tekijänpalkkioennakko maksetaan puolesta painoksesta. Sen hän saa, vaikka tuota puolta painosta ei koskaan myytäisikään loppuun. Mutta entä jos hän vie kustantajalle uuden käsikirjoituksen eikä nytkään etukäteen määritellä painoksen suuruutta? Entä jos kustantaja päättää julkaista vain sitä mukaa kuin kirjat menevät kaupaksi? Silloin lienee paras, että kirjailija ryhtyy itse kustantajakseen.
Kriitikko Sven Birkerts tuo esille teoksessaan The Gutenberg Elegies monia digitaaliseen vallankumoukseen liittyviä pelkoja, jotka eivät koske vain yhden ammattiryhmän mahdollisia tulonmenetyksiä. Birkerts pelkää, että lukijan ja kirjailijan välinen suhde pahasti järkkyy. Jos teksti on elastinen, aina muokattava, aina uudeksi kirjoitettava, missä on sen eheys, missä pysyvyys? Birkerts jopa pelkää, että koko individualismin idea on uhanalainen.
Entä kuka nostaa puomit roskatekstin tuhotulvalle, kun kustannuskynnystä ei enää ole, kun kritiikki ei enää ehdi eikä jaksa reagoida? Kenties kulttuuri tosiaan köyhtyy, kenties sen henkisten energioiden kierto ehtyy.
Minä en jaksa siihen uskoa. Nyt jo on nähtävissä, että digitalisointi ei merkitse kuoliniskua kirjallisuudelle vaan se voi ennemminkin toimia eräänä alkusysäyksenä uudelle humanistiselle aikakaudelle. Niin sopii toivoa, kun digitaalisella tallennetekniikalla pelastetaan muuten katoavia kulttuuriperintöjä, kun virtuaaliset kirjastot ja niiden erikoiskokoelmat yhä rikastuvat ja laajenevat, kun yliopistot ja tutkijat voivat tehdä paremmin yhteistyötä yli maantieteellisten ja kansallisten rajojen.
Kirjat voidaan lukea loppuun, mutta kirjallisuus ei ole kirjoja vaan näkymättömiä teoksia. Ne voidaan tallentaa ja jakaa monin eri tavoin. Bradburyn romaanissa Fahrenheit 491 ihmiset säilöivät kielletyt teokset muistiinsa. Se oli todellista ja aitoa tallenneosaamista! Teokset eivät kulu materiaalisessa mielessä, silti aika syö niitäkin. On myönnettävä, että se syö useimmat teokset, ja ehkä niin onkin paras. Mutta aina ilmaantuu teoksia, jotka uhmaavat vuosia, jopa vuosikymmeniä.
Näin taiteiden yön alkaessa voi todeta, että taide ei ole koskaan näyttänyt olevan niin suuressa kansansuosiossa kuin nykyään. Mutta vain näyttänyt. Se on yhä harvoille, ei edes joka toiselle, kuten Volter Kilpi sanoi. Taide on tänään hyvä veruke sille, mitä kaduilla tapahtuu, juomiselle, syömiselle, seurustelulle ja remuamiselle, toiminnoille, joilla on vähän tai ei mitään tekemistä taiteen kanssa.
Taidetta ostetaan kuin mitä tahansa täytettä tyhjien hetkien varalle. Mutta se on juuri tyhjyyden näkemistä. Taide ei ole vain mukavaa seuraa, se on ankara kumppani ja opettaja. Kirja ja lukeminen vaativat kestoa, keskittymistä ja hiljaisuutta. Vaikka taiteen vastaanottamisen edellytys on julkisuus, se kohdataan yksin, jopa katsomossa. Taiteeseen ei kuulu vain ilo, joka toisinaan lähenee ekstaasia, vaan myös yksinäisyys ja suru, tietoisuus ihmisen kohtalosta ja minän katoavuudesta. Joutua kasvotusten taiteen kanssa on joutua kasvotusten totuuden vaatimuksen kanssa, viimeisen ajatuksen kanssa, oman sydämensä pimeyden kanssa. Kuinka se voisi olla vain hupaisaa ajanvietettä?
Ei, kirjallisuus on vaarallinen ja pelottava vyöhyke, mutta myös parantava. Muiden medioiden joukossa kirjallisuuden intensiteetti ja kesto ovat omaa luokkaansa. Sen vaikutukset eivät ole heti nähtävissä, mutta ne purevat kipeämmin, menevät syvemmälle ja kestävät kauemmin. Viimeistään silloin kun ajat kääntyvät koviksi, me muistamme, mihin kirjallisuutta ja taidetta tarvitaan. Ne ehkäisevät ja parantavat henkisiä puutostauteja, tunteiden näivettymistä, älyllistä laiskuutta, moraalista sokeutta ja omantunnon kuolemaa.
Kirjallisuus on yhä rautaa meidän verellemme.
"Viisi yhdessä kylvää mustia siemeniä valkoiseen peltoon." Uusia sanojen peltoja raivataan täällä ja tuolla. Ihmisen käsi kirjoittaa, uutta ja uudelleen. Yhä siemenet itävät.
Leena Krohn