Eräs kokemus HS:n kirjallisuuspalkinnosta

Kun isot koirat aloittavat haukun, rohkenee naapurin pieni pystykorvakin yhtyä kuoroon. On tilanteita, jolloin epäluulolle on aihetta.
     Minulla oli jonniinmoinen kunnia saada ensimmäinen HS:n kirjallisuuspalkinto marraskuussa 1995. Episodiin liittyi omituinen käänne, josta on nyt aiheellista kertoa, niin epämiellyttävää kuin se onkin kaikille osapuolille.
     Tämän puheenvuoron jälkeen en tule toistaiseksi palaamaan asiaan, muuten kuin korkeintaan internetin kautta.

Esikoiskirjapalkinto jaettiin vuoteen 1994 asti J.H.Erkon palkinnon nimellä, mutta vuonna 1995 kunnianosoituksen arvovaltaa nostettiin. Palkinnon nimi muuttui, palkintosumma nousi huomattavaksi (50 000,-) ja jakojuhlasta rakennettiin mediaspektaakkeli. 'Vain sotilassoittokunta puuttui', kommentoi sittemmin muuan mukana ollut kirjailija.

      Ilmestyttyään syksyllä -95 kirjani sai hienon kritiikin Pekka Tarkalta. Syksyn sato oli hyvää tasoa, ja uusi palkinto kiehtoi kaikkien mieltä. Myös minä toivoin onnenpotkua - mutta olin myös huolissani.
     Podin näet opiskeluaikoinani ahdistusneuroosia, joka invalidisoi elämääni. (Tämä yleinen kremppa muistuttaa paniikkihäiriötä.) Esim. luennoille osallistuminen oli muutaman vuoden ajan miltei mahdotonta ja muistan pari pahinta päivää, jolloin en pystynyt menemään kauppaan.
     Joitakin päiviä ennen jakojuhlallisuuksia sain puhelun Pekka Tarkalta, joka onnitteli minua voitosta. Ilahduin, mutta kerroin, etten valitettavasti pystyisi tulemaan. Tarkempaa syytä en maininnut. Tarkka ei kiinnittänyt asiaan huomiota ja sovittiin etukäteen tehtävästä haastattelusta.
     Päivää paria ennen jakajaisia Antti Majander ja valokuvaaja tulivat tekemään haastatusta. Meillä oli hauskaa, kunnes Heikki Hellman soitti käytännön järjestelyjen tiimoilta. Kerroin hänelle, etten todellakaan pysty tulemaan. Hellman oli hämmästynyt. Sanoin voivani hankkia jopa lääkärintodistuksen, todistaakseni, ettei kyse ollut aatteellisesta kieltäytymisestä.
     Hellman ilmoitti: jos en tule, heidän on harkittava palkinnon saaja uudelleen.
     Olin puulla päähän lyöty. Kerroin puhelun sisällön Majanderille, joka istui kuvaajan kanssa olohuoneessamme. Majander arveli, että esimiehen tokaisua ei kannattanut ottaa vakavasti.
     Sinä iltana Hellmanin toteamus kuitenkin vahvistettiin puhelimitse, sekä Majanderin että Tarkan välityksellä. Tarkka kertoi, että mikäli kieltäydyn, palkintoraati kutsutaan hätäkokoukseen.
     Siitä eteenpäin neuvottelin asiasta Majanderin kautta, toistaen useaan otteeseen, että vastaukseni ei valitettavasti voi muuttua ja että näin ollen HS:n on ratkaistava asia parhaaksi katsomallaan tavalla. Majanderille kerroin suoraan diagnoosistani.
     Minua muistutettiin mahdollisen palkinnon merkityksestä alkavalle uralleni ja toimeentulolleni. Juhlaan tuloani koetettiin myös helpottaa. Tarjottiin kyytiä Turusta Helsinkiin HS:n autolla ja ehdotettiin, että tilaisuudessa palkinto voitaisiin tuoda minulle yleisön joukkoon.
     Siinä vaiheessa olin tosin jo niin vihainen, että en olisi lähtenyt ihmeparantuneenakaan.
     Myös Antti Majanderin mielestä asetelma oli outo: kyseessähän piti olla parhaan kirjan palkitseminen. Majander otti asiani ajaakseen ja lupasi tehdä voitavansa.
     Myöhään illalla odotimme HS:n ratkaisua. Mieheni vastasi puheluihin, koska minua itketti liikaa.
     Lopulta Majander soitti. Ylemmät tahot olivat myöntyneet: saan palkinnon, ja olisi hyvä, jos mieheni menisi sen noutamaan. Niin tehtiin. Siippani kävi junalla Helsingissä, luki kirjoittamani nöyrät kiitossanat ja pokkasi shekin.
     Palkintosumman lisäksi sain HS:lta vielä 2000,- novellista, joka julkaistiin lehdessä. Näillä varoilla elin pitkään. Laaja lehtijulkisuus edesauttoi novellikokoelmani myyntiä ja kirjasta otettiin toinen painos.

Sari Mikkonen, Helsingissä 8.1.1999

<= kulttuurikeskustelu