Esikoiskirjapalkinto jaettiin vuoteen 1994 asti J.H.Erkon palkinnon nimellä, mutta vuonna 1995 kunnianosoituksen arvovaltaa nostettiin. Palkinnon nimi muuttui, palkintosumma nousi huomattavaksi (50 000,-) ja jakojuhlasta rakennettiin mediaspektaakkeli. 'Vain sotilassoittokunta puuttui', kommentoi sittemmin muuan mukana ollut kirjailija.
Ilmestyttyään syksyllä -95 kirjani sai hienon kritiikin Pekka
Tarkalta. Syksyn sato oli hyvää tasoa, ja uusi palkinto kiehtoi
kaikkien mieltä. Myös minä toivoin onnenpotkua - mutta olin myös
huolissani.
Podin näet opiskeluaikoinani ahdistusneuroosia, joka invalidisoi
elämääni. (Tämä yleinen kremppa muistuttaa paniikkihäiriötä.) Esim.
luennoille osallistuminen oli muutaman vuoden ajan miltei mahdotonta
ja muistan pari pahinta päivää, jolloin en pystynyt menemään kauppaan.
Joitakin päiviä ennen jakojuhlallisuuksia sain puhelun Pekka
Tarkalta, joka onnitteli minua voitosta. Ilahduin, mutta kerroin,
etten valitettavasti pystyisi tulemaan. Tarkempaa syytä en maininnut.
Tarkka ei kiinnittänyt asiaan huomiota ja sovittiin etukäteen
tehtävästä haastattelusta.
Päivää paria ennen jakajaisia Antti Majander ja valokuvaaja tulivat
tekemään haastatusta. Meillä oli hauskaa, kunnes Heikki Hellman soitti
käytännön järjestelyjen tiimoilta. Kerroin hänelle, etten todellakaan
pysty tulemaan. Hellman oli hämmästynyt. Sanoin voivani hankkia jopa
lääkärintodistuksen, todistaakseni, ettei kyse ollut aatteellisesta
kieltäytymisestä.
Hellman ilmoitti: jos en tule, heidän on harkittava palkinnon saaja
uudelleen.
Olin puulla päähän lyöty. Kerroin puhelun sisällön Majanderille, joka
istui kuvaajan kanssa olohuoneessamme. Majander arveli, että esimiehen
tokaisua ei kannattanut ottaa vakavasti.
Sinä iltana Hellmanin toteamus kuitenkin vahvistettiin puhelimitse,
sekä Majanderin että Tarkan välityksellä. Tarkka kertoi, että mikäli
kieltäydyn, palkintoraati kutsutaan hätäkokoukseen.
Siitä eteenpäin neuvottelin asiasta Majanderin kautta, toistaen
useaan otteeseen, että vastaukseni ei valitettavasti voi muuttua ja
että näin ollen HS:n on ratkaistava asia parhaaksi katsomallaan
tavalla. Majanderille kerroin suoraan diagnoosistani.
Minua muistutettiin mahdollisen palkinnon merkityksestä alkavalle
uralleni ja toimeentulolleni. Juhlaan tuloani koetettiin myös
helpottaa. Tarjottiin kyytiä Turusta Helsinkiin HS:n autolla ja
ehdotettiin, että tilaisuudessa palkinto voitaisiin tuoda minulle
yleisön joukkoon.
Siinä vaiheessa olin tosin jo niin vihainen, että en olisi lähtenyt
ihmeparantuneenakaan.
Myös Antti Majanderin mielestä asetelma oli outo: kyseessähän piti
olla parhaan kirjan palkitseminen. Majander otti asiani ajaakseen ja
lupasi tehdä voitavansa.
Myöhään illalla odotimme HS:n ratkaisua. Mieheni vastasi puheluihin,
koska minua itketti liikaa.
Lopulta Majander soitti. Ylemmät tahot olivat myöntyneet: saan
palkinnon, ja olisi hyvä, jos mieheni menisi sen noutamaan. Niin
tehtiin. Siippani kävi junalla Helsingissä, luki kirjoittamani nöyrät
kiitossanat ja pokkasi shekin.
Palkintosumman lisäksi sain HS:lta vielä 2000,- novellista, joka
julkaistiin lehdessä. Näillä varoilla elin pitkään. Laaja
lehtijulkisuus edesauttoi novellikokoelmani myyntiä ja kirjasta
otettiin toinen painos.
Sari Mikkonen, Helsingissä 8.1.1999