Ennen muuta on vahvistunut, selvimmin Ilta-Sanomien kirjailijoiden joukkoesiintymisessä, että kirjailijat ovat tosi herkkänahkaista väkeä. Ei tämä kyllä yllätys ole. Minulla on kunnia (ei aivan varaukseton) tuntea pieni nippu kirjailijoita, ja tiedän että he suhtautuvat työhönsä paljon palavammin ja intohimoisemmin kuin ihmiset työhönsä keskimäärin. Mikä oikeastaan on selviö: intohimo on edellytys kirjailijan jaksamiselle vihonviimeisen raskaassa työssään.
Ja asian kääntöpuoli on sitten se, että kirjailijat ovat todella hankalia ja ikäviä ihmisiä silloin kun on kysymys heidän rakkaista luomuksistaan, toisin sanoen suhteessaan kustantajaan ja kriitikkoon.
Niinpä Holappakin on julistuksessaan selvästi enemmän väärässä kuin oikeassa. Eipä tuo jengi usein muista, että kustantaja on sille elinehto ja kriitikko lehdessä ja kanavalla välttämätön silta lukevaan yleisöön ja että kumpaakin pitäisi kynäilijän lakki kourassa kiittää siitä, että kirja yleensä vielä elää ja hengittää. No, tietysti etu on molemminpuolinen (siis kädet kaulalle ja halaamaan toinen toistansa).
Mutta entä huonon kirjan arvoitus, onko sitä olemassakaan? Kirjailijoiden jämerässä yhteisesiintymisessä kaikki kirjat ovat hyviä. Tottahan kustantaja luojan kiitos seuloo ja valikoi, mutta totuuden nimissä julkaisukynnyksen ylittäjiin mahtuu aikamoista silppua. Mitä kriitikko silloin tekee? Jos haukkuu, nousee itku ja hammasten kiristys, jos jättää mainitsematta ja esittelemättä, samanlainen haloo. Ei ole helppoa. Minusta kriitikon yksi tehtävä kaikesta huolimatta on arvottaminen, jyvien ja akanaoiden erottelu. Ehkä silti, minunkin mielestäni, kriitikon pitäisi tarkemmin kaivaa huonostakin hyvää, esitellä eri kohderyhmille, suositella huonoakin kirjaa niille lukijoille joilla on huono maku. Kun se nyt kerran on painettu.
Sitten tämä Helsingin Sanomat. Ei minun päähäni mahdu, että kriitikon, joka on joutunut tai päässyt juuri Hesarin kulttuuritoimittajaksi, kirjakriitikoksi, pitäisi kantaa syyllisyyden taakkaa siitä, että lehti on iso ja kolho. Yhtä hyvin sama hahmo olisi voinut kulkeutua pienen lehden toimittajaksi. Pitäisikö hänen nyt kirjoittaa jotenkin eri lailla (lenseämmin, ystävällisemmin) Hesarissa kuin hän kirjoittaisi Valkeakosken Sanomissa tai Kuhmoisten Sanomissa? Eri lailla 500 000:lle kuin 5000:lle lukijalle?
Minusta kriitikon pitää arvioida kirja kirjallisuudentuntemuksensa, kokemuksensa, koulutuksensa, ymmärryksensä, innostuksensa ja harmistuneisuutensa antamin eväin justiinsa samalla tavalla lehtensä tai kanavansa koosta riippumatta. Ja Hesarin toimittajan pitää kestää kurja kohtalonsa, että on kaikkien hampaissa. Ja toimituksen sisäisessä kädenväännössä kahmia mahdollisimman paljon palstatilaa kirjallisuudelle, taiteenlajeista jaloimmalle.
Pentti Linkola
16.12.1998