Kirjaa ja tietokonetta kirjastossa ei periaatteessa tietenkään pitäisi asettaa vastatusten, mutta ei siltä käytännössä voi vältyäkään. Ei kirjailijoiden huoli ole turha, eikä näköharhaa. 90-luvun kuluessa kirjastojen kirjahankintamäärärahat ovat pienentyneet kolmanneksella, Haavikko laski jossakin vaiheessa, että 160 miljoonasta 100 miljoonaan vuodessa. Samaan aikaan tietokoneita on kannettu tiuhaan kirjastoihin, eikä vain uusia sisään, vaan jo vanhentuneita ulos ja vielä uudempia tilalle.
Vinoutuneeseen kehitykseen on osaltaan ollut syynä Opetusministeriö, joka tavallaan teki kirjastoille vanhanaikaiset. Siinä vaiheessa kun päätettiin, että Suomi siirtyy oikein rytinällä tietoyhteiskunnaksi, Opetusministeriö käytti kymmeniä miljoonia varmistuakseen että demokratia toteutuu ja yhtäläiset uljaan uuden ajan valmiudet on joka kirjastossa. Sen jälkeen se jätti asian kuntien kontolle, siis tietokoneiden ylläpidon, täydentämisen, jatkuvan uusimisen jne. Ne rahat piti sitten löytää kirjastojen perusbudjeteista. Mahdollisuuksia oli kaksi: säästää kirjamenoista tai sulkea sivukirjastoissa. Koko 90-luvun alkupuoli supistettiin kirjahankintoja, nyt kun ne on syöty häpeällisen alas on sivukirjastojen vuoro. Ja käenpoika, tuo muuten niin mukava tietokone, sen kun lihoaa.
Kirjastohankintamäärahojen leikkaaminen on johtanut siihen, ettei kirjoja tahdo saada jonottamallakaan. Kaikkia ei enää edes säästöjen vaikutuksesta hankinta. Varsin kouriintuva esimerkki löytyy uuden Kirjastolehden 1/99 jutusta "Miksi uutuuksia pitää jonottaa". Lehti oli tehnyt selvityksen romaanien, tietokirjojen ja lastenkirjojen Finlandia-ehdokkaiden hankintaviiveesta kahdentoista kirjaston otannalla.Varsin karmea, mutta ilmeisen kuvaava yksityiskohta on tämä: Yrjö Kaukiaisen "Laiva Toivo, Oulu" löytyy vain kolmesta näistä kahdestatoista kirjastosta ja Kari Enqvistin Tieto-Finlandian voittanut "Olemisen porteilla" puuttuu viidestä.
Kirjastojen onneksi runot eivät enää ole Finlandia-ehdokkaina. Niiden kohdalla tilanne olisi ollut varmasti vielä karmeampi. Ehdotankin Väinö Kirstinälle, joka kuuluu Tanssiva karhu -runopalkinnon raatiin, että mikäli te viime vuotiseen tapaan julkistatte taas keväällä palkintoehdokkaat, teette pienen selvityksen löytyykö näitä teidän vuoden parhaiksi uutuuskokoelmiksi noteeraamianne suomalaisista kirjastoista.
Kirjahankintatilanteen parantaminen on nyt se lippu jota heilutellaan sivukirjastojen sulkemisen perusteluksi. Vahingossakaan ei puhuta tietokoneista mitään. Porikin julkisti suljettuaan kuusi kirjastoa että nyt se pysty hankkimaan kirjoja miljoonalla enemmän kuin "muuten". Se ei kertonut, vaan minun piti asia julkisuudessa korjata, ettei se ole enemmän kuin esimerkiksi mitä edellisvuonna hankittiin. Se "muuten" oli todellisuudessa kirjaston atk-uusinnassa tapahtunut miljoonamöhläys, joka siis oli se syy kuuden kirjaston sulkemiseen lopullisesti.
Olen Porin tapauksesta kirjoittanut Kirjastolehteen 11/98 otsikolla "Porin malli häpeäksi kirjastotoiminnalle". Netistä juttu löytyy http://www.fla.fi/kirjastolehti/keskustelu/levola.html. Samaiselta Kirjastolehden keskustelupalstalla löytyy myös Kirstinän kaipailema läänin taidetoimikunnan kannanotto, nimittäin Varsinais-Suomen taidetoimikunnan "Suomalainen kirjastolaitos - tiedon valtatiestä kinttupoluksi", sekä esimerkiksi Heikki Sauren raportit Lahden sivukirjastotilanteesta.
Keskustelua kirjastosta siis käydään ja syytäkin on. Porissa se, että laaja kansalaismielipide ei pystynyt estämään kirjastojen sulkemista kertoo jotakin kunnallisesta demokratiastamme. Porissa kirjailija Simo Ojanen julisti Pori-boikotin ja minä entisenä porilaisena keräsin kahdentoista muun samanmoisen kirjailijan vetoomuksen kirjastolle. Laajaan kansalaisadressiin kertyi nimiä pitkälle toistakymmentä tuhatta ja vielä sen jälkeen kerättiin tuhansia nimiäa vetoomukseen kansanäänestyksen järjestämisestä.
Porilaiset päättäjät torjuivat ylimielisesti tämän kansalaismielipiteen.
Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään kunnallisten päättäjien ymmärtämättömyydestä. Pori osoitti asian toisen puolen, jonka onkin syytä nostaa vakavaan keskusteluun: siellä kirjastonjohto itse ajoi sivukirjastojen lakkauttamista, olkoonkin miljoonamöhläys niskassaan. Mutta tiedän, että samankaltaista ajattelua on muuallakin. Halutaan keskittää kirjastotoiminnat tehokkaiksi, viimeistä huutoa oleviksi tietopalveluyksiköiksi ja ollaan valmiit luopumaan "aikansaeläneistä" sivukirjastoista, myös siis kirjaston sivistyksellisistä ja sosiaalisista tehtävistä.
Mielestäni siinä on se näköharha. Suosittelen luettavaksi uusimmasta Kirjastolehdestä 1/99 myös porilaisen kirjailija Juha Seppälän kolumnin "Kylästä maailmankylään", jossa hän muistuttaamiten "kirjojen hankintaan varattuja määrärahoja on leikattu sekä suunnattu ATK-laitteisiin, joiden kaikkinaisesta tarpeellisuudesta saatu tieto lepää yhtä vankalla pohjalla kuin STT:n uutinen Jari Räsäsen dopingin käytöstä".
Tämä kirjastojen "kehitys" on huolestuttava. Jokin ei ole kohdallaan silloin kuin kirjastosta päättävät luulevat niin ylivoimaisesti paremmin tietävän mitä kirjastonkäyttäjät haluavat ja tarvitsevat kuin nämä itse. Ainakin avoin keskustelu siitä olisi paikallaan, Porin tapauksessahan kirjastonjohto ei siihen suostunut.
Tietystikään tässä viimekädessä ole kysymys sinänsä kirjan ja tietokoneitten vastakkaisuudesta, vaan rahasta ja sen puutteesta johtuvista priorisoinneista. Oikeastaan tämä tilanne tuli pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan. Kirjastokehitys nimittäin on ollut pahasti tolaltaan siitä asti kun kirjastojen valtionosuusjärjestelmä muutettiin vuonna 1993. Sen jälkeenhän kirjastoille tulevat valtion rahat eivät ole olleet enää korvamerkittyjä, vaan kunnat ovat voineet käyttää ne miten vain, muuhunkin kuin kirjastoon. Karmeat selvitykset muutama vuosi sitten kertoivat, että monet kunnat eivät halunneet osallistua kirjastojensa ylläpitämiseen; usein todellinen valtionosuusprosentti oli lähellä sataa, ja monissa tapauksissa ylikin sen, hurjimpana eräs kunta jonka kirjastomenojen todellinen valtionosuusprosentti oli 147. Käytin jo silloin sanaa heitteillejättö ja syytin siitä sekä kuntia että valtiota. En ole mikään ylemmältä tulevan ohjauksen ja valvonnan ihannoija, mutta joskus tuntuu, että se olisi tarpeen, jos haluamme että kansalaisilla on tasavertaiset mahdollisuudet niinkin perustavaalaatua olevassa palveluksessa kuin kirjasto on.
Kari Levola
Artikkeli ilmestyi 31.1.99 listalla sanoma-open@kaapeli.fi, kts http://www.kaapeli.fi/hypermail/sanoma-open/