Vuoden alusta voimaan astui uusi kirjastolaki. Väljä laki antaa mahdollisuuden niin hyvään kuin pahaan. Itse olen kutsunut sitä heitteillejätöksi. Ehkä vielä tarkempi ilmaus olisi tehdyn heitteillejätön kirjaaminen lakiin.
Vastuu kirjastopalveluista on nyt kunnilla. Ja siinä vastuunotossa on huimia eroja. Lähivuosina eriarvoisuus kirjastopalvelujen suhteen tulee kasvamaan räikeästi.
Kirjastolehden teettämän kyselyn mukaan 53% kirjastoista joutuu supistamaan tänä vuonna. Kirjastojen henkilöstöä, uutuushankintoja ja aukioloja leikataan. Joka viidennessä kunnassa lähikirjasto tai kirjastoauto on lakkautuslistalla.
Meillä on tämän vuosikymmenen aikana lakkautettu jo parisataa kirjastoa. Kirjahankinta on romahtanut yli neljänneksellä. Muutaman vuoden kuluttua kirjastoja on taas parisataa vähemmän.
Ainoa "kehitys" samaan aikaan on kirjastojen koneistaminen. Tietokoneita on kannettu tiuhaan kirjastoihin, eikä vain uusia sisään, vaan jo vanhentuneita ulos vielä uudempien tieltä.
Valtiovalta keksi tehdä Suomesta tietoyhteiskunnan äkkirysäyksellä. Opetusministeriö jakoi avokätisesti kirjastoille miljoonia operaation käynnistämiseksi. Se oli luonteeltaan samanlaista kuin työttömyyden hoitoon keksitty pienyritysten starttiraha, jonka jäljiltä meillä on pubeja enemmän kuin bussipysäkkejä ja kynttiläpajoja enemmän kuin valoa.
Startin jälkeen kirjastot saivat pärjätä omillaan. Kurimus oli valmis. Tietotekniikan ylläpitäminen ja sen jatkuvan uudistumisen vaatimat laite- ja ohjelmistohankinnat rahoitettiin ensin kirjahankintamäärärahoista ja kun ne oli syöty häpeällisen alas tuli sivukirjastojen vuoro.
o Sanottakoon, että oma kirjastotilanteeni on hyvä. Alakerrassa on Petäsmäen sivukirjasto. Kutakuinkin päivittäin käytän myös Raision pääkirjastoa, ahdasta mutta elävää. Raisio on lainausmäärissä maan kärkeä. Samaan aikaan kun muualla leikataan ja suljetaan Raisioon valmistuu syksyksi uusi kirjastotalo.
Ehkä minun etuoikeutettuna pitäisi olla hissuksiin. Mutta juuri hiljaisuus on mahdollistanut suomalaisen kirjastolaitoksen nopean vajoamisen. Sitä on pidetty itsestäänselvyytenä, ylimuistoisena nautintaoikeutena.
Harhaa on lisännyt se, että suomalainen kirjasto on ollut kansainvälisestikin komea, näyttävä, paremmassa kunnossa ainakin kuin Viipurin kirjasto. Julkisivun takana tapahtunut mureneminen on jäänyt huomaamatta.
Hiljaisuus rikkoontui edellissyksynä kun valtionvarainministeri Niinistö väläytteli kirjaston maksullisuutta. Vastareaktio osoitti, että kirjastolla on tarpeen tullen myös laaja tuki. Ikävä kyllä puolustus vain johdettiin taitavasti harhaan. Ei Niinistö tosissaan ollut, maksuttomuuden takaava kirjastolakikin oli aivan loppusuoralla. Vetäessään sanojaan takaisin Niinistö sanoikin halunneensa antaa kunnille signaalin.
Viesti meni perille. Ja olihan se hyvänen aika yksinkertaisesti ynnättävissä: miksi lähteä vastustusta herättävään maksullisuuteen, kun kunta pääsee samaan "tulokseen" määrärahoja supistamalla.
Havahdus joka tapauksessa oli tärkeä. Paikallisia havahduksia tapahtuu nyt siellä missä lähikirjastot ovat uhattuina. Mutta havahtumisen suomalaisen kirjaston tilanteeseen ja sen tulevaisuuteen pitäisi tapahtua valtakunnallisesti. Se on myös kirjallisuutemme kohtalonkysymyksiä.
Konkreettisesti se on jo vaikuttanut esimerkiksi runouden julkaisemiseen. Aiemmin kirjastot hankkivat ilmestyvää runoutta kattavasti. Nyt nimekkäänkään runoilijan kokoelmaa ei välttämättä hankita kirjastoihin kuin muutaman kymmenen. Ja meillä on sentään vielä yli tuhat kirjastopistettä.
Sama koskee tietokirjallisuutta. Tuorein Kirjastolehti oli selvittänyt Finlandia-ehdokkaiden saatavuutta kahdentoista kirjaston otannalla. Yrjö Kaukiaisen "Laiva Toivo, Oulu" löytyi vain kolmesta kirjastosta ja Kari Enqvistin Tieto-Finlandian voittanut "Olemisen porteilla" puuttui viidestä.
Syntyneitä aukkoja ei myöhemmin pysty paikkaamaan. Uutuuskirjat kun lähtevät joulusesongin jälkeen kohti alennusmyyntiä ja katoavat muutamassa vuodessa saatavilta. Tähän asti me olemme voineet lohduttautua sillä, että ne sentään löytyvät kirjastosta. Mutta entä nyt, kun kirjastot eivät niitä hanki?Päinvastoin monet kunnat poistavat vuosittain enemmän kirjoja kuin hankkivat, kun se tietotekniikan käenpoikakin vaatii lisää tilaa.
Varsinkin vähälevikkisiin kirjoihin voisikin rehellisyyden nimissä jo niiden ilmestyessä liittää Disney-klassikkovideoiden myyntistartegiasta tuttu slogani: saatavilla vain rajoitetun ajan!
Uusi kirjastolaki ei ole sen kummempi kuin entinenkään vuodelta 1986.
Käytännössä se onkin vain olemassaolevan tilanteen kirjaamista lakiin. Se
takaa kirjojen maksuttomuuden ja pätevän henkilöstön.
Keskeinen syy nykyiseen tilanteeseen löytyykin valtionapu-uudistuksesta, vuosikymmenen alkupuolelta. Sen jälkeen kirjastorahat ovat menneet korvamerkitsemättöminä kuntien kirstuun. Toimiessani läänintaiteilijana seurasin kirjastotilastoja Länsi-Suomessa. Monilla kunnilla kirjaston todellinen valtionosuus nousi yli sadan, ennätys taisi olla 142%. Eli kunta käyttää kirjastoon tarkoitetut rahat muuhun, saati että itse osallistuisi kirjastonsa menoihin.
Opetusministeriö on ollut tässä asiassa ryhditön tai voimaton. Tilanteeseen ei ole puututtu ja uuden kirjastolain ajanhenkistä demokratiaa on sekin, että kirjastopalvelujen arviointi jää nyt kunnan itsensä kontolle.
Olohuonepuheita kirjastoista riittää, käytännöt ovat toista. Porin kirjastokin ehti viime maaliskuussa hyväksymään komean asiakirjan, jossa julistettiin lähikirjastojen merkitys syrjäytymisen estäjänä. Toukokuussa Porin kirjastolautakunta päätti sulkea kuusi kirjastoa.
Uudenlaiseksi tilanteen teki se, että lakkauttamista ajoi kirjaston johto. Tosin taustalta löytyi kirjaston edellisvuotinen miljoonan tilinylitys. Kuinka ollakaan miljoonamöhläys liittyi atk-hankintoihin.
Tietotekniikan oravanpyörästä näyttää tulleen niin väistämätön ja pyhä, että sen valtuuttamana voi lausahdella mitä vain, niin kuin Porin kirjastonjohtaja perusteli uuden kalliin atk-järjestelmän hankintaa kohtalokkaassa tilanteessa:"Vanha järjestelmä hyödynsi lainaajien sosiaaliturvatunnusta. Sen kielsi korkeimman hallinto-oikeuden päätös, joten toimintamme olisi ilman uutta järjestelmää loppunut."
Semmoinen olohuone meille on rakennettu, jossa rengistä näyttää tulleen isäntä. Porissa likemmäs kaksikymmentätuhatta ihmistä kirjoitti vetoomuksen sivukirjastojen sulkemisesta luopumiseksi. Turhaan. Joku tiesi paremmin minkälaisen olohuoneen kirjastonkäyttäjät haluavat.
Kuuden kirjaston sulkemisella säästettiin kutakuinkin summa, joka menee kirjaston tieto- ja internetpalvelujen ylläpitämiseen. Ne eivät tietenkään ole keskenään valinnaisia. Mutta ymmärrän hyvin kirjastonsa menettäneiden ihmisten katkeruuden, kun he kysymykseensä miten rahaa samaan aikaan riittää nuorison internetviihtymiseen, saavat kirjastolta vastauksen:"Irkkaus- ja chattikoneet ovat näin myös keino opettaa nuoria kirjaston käyttäjiksi." ja "Kirjasto ei myöskään voi määrätä asiakkailleen mistä näiden tulisi olla kiinnostunut, vaan sen tulee vastata asiakaskuntansa tarpeisiin."
Kumarrellessaan uuden tekniikan luomille tarpeille, kirjasto kääntää selkänsä lapsille, vanhuksille ja syrjässä asuville.Uutta liberalismia se voi kyllä olla, mutta demokratian kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Erot kirjastojen välillä ovat räikeitä, moninkertaisia. Samankokoisissa
kunnissa kirjastomenoihin per asukas saatetaan käyttää sadasta
neljänsataan markkaan per asukas.Pysyköön vain itsemäärämisoikeus
kunnilla, mutta jos valtiovalta ei tosissaan kiinnitä huomiota
kirjastopalvelujen arviointiin, uusi kirjastolaki on sanahelinää.
Opetusministeriön Suomi tietoyhteiskunnaksi -projekti päättyy tänä vuonna.
Joko me nyt olemme tietoyhteiskunta, vai voiko sellaiseksi ylipäätään
kiiruhtaa tai julistautua.Sitä miettiessä voisi käynnistää uuden
kampanjan: Suomi sivistysvaltioksi! Semmoiseksi joka pitää huolen
kirjallisuudestaan ja kielestään.
Kirjahankinnoista on jo riittävän kauan ja paljon tingitty. Karut hankintatilastotkin kertovat vasta osan totuutta. Työttömyys toi uudenlaisen aikuiskoulutusbuumin ja yleisistä kirjastoistakin on hyvää vauhtia tulossa kurssikirjastoja.
Meillä on toki tilannetta huomioitu vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuella. Mutta se on riittämätön ja suppea. Mallia pitäisi ottaa pohjoisista naapurimaista, eritoten Norjasta, jossa valtion kirjaostojärjestelmä on toiminut erinomaisesti jo yli kolmekymmentä vuotta. Se on käytännössä osoittanut virheellisiksi ne ennakkoluulot "turhista kirjoista" tai kankeasta systeemistä, joita Suomessa osa kirjastoväestäkin näyttää toistelevan.
Norjassa valtio ostaa 1000 jokaista aikuisille tarkoitettua kaunokirjallista nimikettä ja 1550 jokaista lasten ja nuorten kaunokirjallista nimikettä. Ne hankitaan kirjastoihin, joita Norjassa on 1218, eli enemmän kuin meillä. Siellä kirjallisuus on tärkeä kansallinen kysymys.
Kuulen jo korvissani suomalaisen ajanhenkisen kommentin, että kannattaako esimerkiksi runoutta suojella ja siihen tuhlata rahoja, kun se kuolee kumminkin ja muukin kaunokirjallisuus uusien keksintöjen tieltä. Siihen vastaisin, että suojellaanhan liito-oraviakin.
Kari Levola