Uskallan kuitenkin väittää, että länsimainen demokratia ja sananvapaus on vain näennäistä. Mallit ja menetelmät ovat tosin kehittyneet yhteiskunnan itsensä ja teknologian kehityksen myötä. Nykyajan sensuuri on taloudellista ja totalitarismia harjoitetaan mielipiteen muokkauksen kautta.
Median yksityistäminen ja keskittyminen on kulkenut länsimaissa viime vuosisadalla hurjaa vauhtia. Vuonna 1910 USA:ssa oli 2 433 sanomalehteä. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin niitä oli jäljellä 1 611, vaikka väkiluku oli samana ajanjaksona moninkertaistunut. Ranskan vastaavat luvut ovat 302 ja 73.
USA:ssa lähes kaikki kommunikaation välineet TV-asemista ja satelliiteista sanomalehtiin ja kustantamoihin on taloudellisen eliitin; käytännössä muutaman henkilön käsissä. Eurooppa seuraa perässä.
Muiden teollisuusalojen fuusioita on yleisesti rajoitettu lain voimalla, mutta vastaavat rajoitteet eivät näytä pätevän median suhteen. Mediakeisarit saavat kiittää vapaasta temmellyskentästään ennen kaikkea poliitikkoja, joiden suhde mediaan on lähinnä symbioottinen.
Mediaa vastaan puhuvan poliitikon mahdollisuudet vaaleissa ovat olemattomat. Rupert Murdoch on väittänyt voivansa kaataa kenen tahansa presidenttiehdokkaan mahdollisuudet niin halutessaan. Samoin väitetään Time-Warnerin konsernin (johon sekä CNN että Time kuuluvat) omistajan Ted Turnerin sanoneen. Mitä todennäköisimmin molempien herrojen näpit ovatkin presidenttipelissä likaantuneet - tavalla tai toisella.
Pohjoismaisten valtalehtien linjanveto EU-jäsenyys keskusteluissa vaikutti oleellisesti liittymispäätöksiin. Paitsi poliittisiin mielipiteisiin, median vaikutus elin- ja kulutustapoihin on huomattava. Mainostajien rahan arvo on myös muokannut lehtien sisältöä. Kuka haluaa mainostaa luksustavaraansa tai herkkuateriaansa lehdessä, jossa puhutaan köyhyydestä ja nälästä?
Erään Kanadan valtalehden (The Globe and Mail) toimittaja sai potkut, koska ei suostunut lopettamaan sanan rikkaat, "the rich" käyttöä ja vaihtamaan sitä lehden suosittelemaan sanaan taloudellisesti haastamattomat, "financially unchallenged"!
Tiedotusvälineiden rooli kansan silminä ja korvina on ollut vain idealistien unelma. Paitsi rahan valta, myös toimittajien persoona ja maailmankatsomus on värjännyt lukijalle annettavan kuvan tapahtumista.
Kuinka paljon taloussivut edistävät taloudellista tietoisuutta ja kulttuurisivut kulttuuria?
Kaikki vielä muistavat Seppo Heikinheimon ja hänen kuuluisimman uhrinsa Olli Mustosen tapauksen. Tapauksessa valtalehden kulttuurisivu toimi kulttuurin estäjänä. Ilkeästä ja kohtuuttomasta kritiikistä loukkaantunut pianisti kieltäytyi esiintymästä Helsingissä kymmenen vuotta. Mustosen tapaus tuli kuuluisaksi, koska hänen menestyksensä maailmalla oli huomattava, mutta kuinka moni nouseva tähti on jäänyt "mätämunien" silmittömän raivon alle. Onko Helsingin Sanomien kriitikon sanan arvo ylitse kaikkien muiden? Olisiko näin käynyt, jos Heikinheimo olisi istunut Hesarin sijasta Kymen Sanomissa? Onko levikin laajuus merkki asiantuntevuudesta? Korvaako määrä laadun?
Ideaalisuhde hallitsijan, kansan ja median välillä olisi vuorovaikutus, mutta missä tavallinen ihminen saa äänensä kuuluviin? Aina silloin tällöin, kun huonolle journalismille on muuten kansan suosima uhri, tapaus on leimattu paparazzi -ilmiöksi, mutta lähes kaikki "kunnolliset" lehdetkin syyllistyvät silloin tällöin juorujen ja epäuutisten levittämiseen.
Valitettavasti median keskittyminen vain jatkuu. Veikkaan, että selkärangattomien ja itsensä muutaman kymppitonnin vaalirahoituksella myyneiden politiikkojen on äärimmäisen vaikea antaa uudet televisioluvat kenellekään muulle kuin jo syövänlaisesti kasvaneille suuryhtiöille.
Alexis Kouros
alexis@kouros.pp.fi