Ihmiskunnan kyky arvioida nykyaikaa on rajoittunut ja usein etsimmekin valmiita malleja tai analysoimme kaukana tapahtuvia ilmiöitä. Kehitysmaassa hallitsevan diktaattorin totalitarismi on helppo nähdä sekä fyysisen etäisyytensä, että vanhanaikaisten menetelmiensä vuoksi.
Uskallan kuitenkin väittää, että länsimainen demokratia ja sananvapaus on vain näennäistä. Mallit ja menetelmät ovat tosin kehittyneet yhteiskunnan itsensä ja teknologian kehityksen myötä. Nykyajan sensuuri on taloudellista ja totalitarismia harjoitetaan mielipiteen muokkauksen kautta.
Median yksityistäminen ja keskittyminen on kulkenut länsimaissa viime vuosisadalla hurjaa vauhtia. Vuonna 1910 USA:ssa oli 2 433 sanomalehteä. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin niitä oli jäljellä 1 611, vaikka väkiluku oli samana ajanjaksona moninkertaistunut. Ranskan vastaavat luvut ovat 302 ja 73.
USA:ssa lähes kaikki kommunikaation välineet TV-asemista ja satelliiteista sanomalehtiin ja kustantamoihin on taloudellisen eliitin; käytännössä muutaman henkilön käsissä. Eurooppa seuraa perässä.
Muiden teollisuusalojen fuusioita on yleisesti rajoitettu lain voimalla, mutta vastaavat rajoitteet eivät näytä pätevän median suhteen. Mediakeisarit saavat kiittää vapaasta temmellyskentästään ennen kaikkea poliitikkoja, joiden suhde mediaan on lähinnä symbioottinen.
Mediaa vastaan puhuvan poliitikon mahdollisuudet vaaleissa ovat olemattomat. Rupert Murdoch on väittänyt voivansa kaataa kenen tahansa presidenttiehdokkaan mahdollisuudet niin halutessaan. Samoin väitetään Time-Warnerin konsernin (johon sekä CNN että Time kuuluvat) omistajan Ted Turnerin sanoneen. Mitä todennäköisimmin molempien herrojen näpit ovatkin presidenttipelissä likaantuneet - tavalla tai toisella.
Pohjoismaisten valtalehtien linjanveto EU-jäsenyys keskusteluissa vaikutti oleellisesti liittymispäätöksiin. Paitsi poliittisiin mielipiteisiin, median vaikutus elin- ja kulutustapoihin on huomattava. Mainostajien rahan arvo on myös muokannut lehtien sisältöä. Kuka haluaa mainostaa luksustavaraansa tai herkkuateriaansa lehdessä, jossa puhutaan köyhyydestä ja nälästä?
Erään Kanadan valtalehden (The Globe and Mail) toimittaja sai potkut, koska ei suostunut lopettamaan sanan rikkaat, "the rich" käyttöä ja vaihtamaan sitä lehden suosittelemaan sanaan taloudellisesti haastamattomat, "financially unchallenged"!
Tiedotusvälineiden rooli kansan silminä ja korvina on ollut vain idealistien unelma. Paitsi rahan valta, myös toimittajien persoona ja maailmankatsomus on värjännyt lukijalle annettavan kuvan tapahtumista.
Kuinka paljon taloussivut edistävät taloudellista tietoisuutta ja kulttuurisivut kulttuuria?
Kaikki vielä muistavat Seppo Heikinheimon ja hänen kuuluisimman uhrinsa Olli Mustosen tapauksen. Tapauksessa valtalehden kulttuurisivu toimi kulttuurin estäjänä. Ilkeästä ja kohtuuttomasta kritiikistä loukkaantunut pianisti kieltäytyi esiintymästä Helsingissä kymmenen vuotta. Mustosen tapaus tuli kuuluisaksi, koska hänen menestyksensä maailmalla oli huomattava, mutta kuinka moni nouseva tähti on jäänyt "mätämunien" silmittömän raivon alle. Onko Helsingin Sanomien kriitikon sanan arvo ylitse kaikkien muiden? Olisiko näin käynyt, jos Heikinheimo olisi istunut Hesarin sijasta Kymen Sanomissa? Onko levikin laajuus merkki asiantuntevuudesta? Korvaako määrä laadun?
Ideaalisuhde hallitsijan, kansan ja median välillä olisi vuorovaikutus, mutta missä tavallinen ihminen saa äänensä kuuluviin? Aina silloin tällöin, kun huonolle journalismille on muuten kansan suosima uhri, tapaus on leimattu paparazzi -ilmiöksi, mutta lähes kaikki "kunnolliset" lehdetkin syyllistyvät silloin tällöin juorujen ja epäuutisten levittämiseen.
Jostain ihmeen syystä itseänsä laadukkaana pitävien lehtienkin täytyy lähes yhtäjaksoisesti hautoa paria–kolmea mätämunaa. Jos he eivät ole pilaamassa kriitikkojen mainetta kulttuurisivuilla, he valmistelevat roskajuttuja ja penkovat julkkisten yksityiselämää. En tiedä tarvitaanko kriitikkoja ollenkaan. En tiedä, edistävätkö he kulttuuria vai riistävätkö kulttuurin kuluttajilta ensivaikutelman ilon. Pilaavatko he uutuuden maistelemisen eksoottisuuden? Tarvitaanko itsenäisen ajattelun pilaajia?
Olen vakuuttunut, että aidon kriitikon työ, silloin kun sellainen löytyy, muistuttaa osittain tuomarin työtä: puolueettomuus, omien heikkouksien ja kompleksien, ystävyyden ja vihollisuuden, piirien ja vaihtokauppojen unohtaminen on perusedellytys. Kriitikon on oltava kulttuurin nöyrä palvelija ja tuomion sijasta hänen tulee jakaa tietoa ja valoa.
Tähän eivät kuitenkaan Suvi Aholan kaltaiset kykene. Heiltä puuttuu jo toimittajana olemisen perusedellytykset: kypsyys ja aikuisuus. Oman epäonnistuneen elämän traumojen ja psyykkisten kompleksien heijastuksen etsiminen kirjoista ei tee ruokareseptien toimittajasta valtalehden kriitikkoa. Tuloksena on hormonitason rytmiin heilahteleva mielipideraakile, toisin sanoin Freudilaisen psykiatrin painajainen. Arvosteluissa näkyvät enemmänkin sen kirjoittajan lapsuuden traumat ja typeryyden mitat kuin tiedot itse arvosteltavasta teoksesta. Miksi sitten arvolehti pitää tällaiset maineensa tahraajat toimittajan alut? Johtuisiko se siitä, että juuri he pystyvät tarpeen tulleen nuolemaan takapuolet siisteiksi tai haukkumaan herransa osoittamat kohteet kyselemättä.
Kansa, erityisesti kirjallisuuden suurkuluttajat huomaavat kuitenkin aika pian arvostelujen arvon tai arvottomuuden. "Suvi Aholan teilaukset nykyään vain lisäävät myyntiä" sanoi kirjakauppias. Tämän ilmiön todistin itse. Päivä Aholan sekavan ja asenteellisen arvostelun jälkeen olin Helsingin keskustan Suomalaisessa kirjakaupassa esittelemässä kirjaani Harmattan, Kulkija ja Unisieppari. Paikalla oli toistasataa ihmistä. "Kun joku kirja menee Suvi Aholan ymmärryksen yli, tiedän, että se on keskiverta parempi, juuri minulle sopiva", sanoi keski-ikäinen rouva. Hän osti kolme kirjaa. Aholan teilaus ilmestyi lokakuun 6. päivänä, ja kirja pääsi välittömästi Kirjavälityksen lokakuun kymmenen kärjessä listalle. Kiitos Suvi!
Kenties Aholan siirtäminen lastenosastolle on tarkoitettu kohottamaan Hesarin kulttuurisivujen haavoittunutta mainetta, mutta on valitettavaa, että lasten ja nuorten kirjallisuutta arvostetaan näin vähän.
Tässä pieni näyte miten arvostellaan lastenkirjoja à la Suvi!
"Peppi Pitkätossun roolin on Anna-Mari Kaskisen romaanissa saanut kokonainen perhe, joka muuttaa pikkukaupungin betonilähiöön ja alkaa järjestellä sen asioita uudelleen. Pian jurot naapurit avautuvat ja nurmikolle istutetaan kukkia. Vaikka tapahtumissa on komiikkaa, tarinan Astrid Lindgren -lainat ja tendenssimäisyys ärsyttävät. Taiteellisen Kottaraisen perheen psykologinen silmä, viattomuus ja moraali ovat liian ylivertaisia "tavallisiin suomalaisiin" verrattuna. Särmää ei synny, ja lopputulos on tylsä. Oikeastaan ei ole edes kyse lastenkirjasta vaan esitteestä, jossa propagoidaan vanhusten ja pakolaisten auttamista ja asukasdemokratiaa."
Seuraavan arvostelunsa Hannu Mäkelän Iso Pekka ja Pekka Pienen kirjasta Suvi aloittaa näin:
"Kylläpä viitteet Astrid Lindgrenin teoksiin ovat nyt lastenkirjoissa suosittuja!…"
On valitettavaa, että satojatuhansia kertoja painettu tyhmyys tai höpinä on monen mielestä arvokkaampaa kuin vain tuhansia kertoja painettu viisaus tai totuus. Vielä surullisempaa on se, että jotkut pienempien lehtien epävarmat arvostelijat matkivat papukaijamaisesti Hesarin mielipiteitä tai alistumisensa merkkinä toistavat ainakin jokusen Hesarin lauseen omassa arvostelussaan. Itsenäinen ajattelu näyttää olevan masentavan harvinainen, muttei onneksi sukupuuttoon kuollut ilmiö.
Holapan puheenvuoro oli tärkeä, ajankohtainen ja sisukas. Se osoitti juuri sellaista sisua josta suomalaiset haluavat olla ylpeä. Juuri sellaista sisua joka valitettavan monelta puuttuu. Holapan puheen arvoa lisää vielä se, että hän piti sen voiton hetkellä. Esimerkin nimittäminen oli viisasta ja tärkeää abstraktisuuden leiman välttämiseksi. Silti valtamedian kapasiteetti keskustella omista heikkouksistaan ja ylivallastaan on hyvin rajoittunut. Keskustelut vaimenivat nopeammin kuin pessimistisimmätkään mediakriitikot odottivat.
Valitettavasti median keskittyminen vain jatkuu. Veikkaan, että selkärangattomien ja itsensä muutaman kymppitonnin vaalirahoituksella myyneiden politiikkojen on äärimmäisen vaikea antaa uudet televisioluvat kenellekään muulle kuin jo syövänlaisesti kasvaneille suuryhtiöille.
Alexis Kouros
alexis@kouros.pp.fi