Ei vikoileva arvostelu ole mistään kotoisin. Pelkkiä puutteita luetteleva kritiikki on mahdollista, mutta ei se totuudellista ole. Ei kirjoja ole heikkouksiensa takia julkaistu; jonkin muun syyn vuoksi ne on tehty. "Älä polje kirjaa niin kuin sika, vaikka hänessä on vähän vikaa," opetti Agricola. Hän neuvoi lukijaa tekemään itse paremman.
Mitä ajatellaan siitä aika yleisestä mietteestä, että siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiä? Ihmisarvonsa kirjailijallakin on. Hänen koko ammatillinen karrieerinsa joutuu helposti punnintaan jo yhdenkin murskaavan ja epäoikeudenmukaisen arvostelun takia. Näyttää siltä, että jotkut etevät kirjailijat ovat vaienneet todettuaan, ettei heidän sanottavallaan ole kaikupohjaa. Heiltä on viety tai yritetty viedä uskottavuus.
Täytyi Pentti Haanpään luottaa itseensä aika paljon, kun hän Piippolassa murskakritiikeistä ja kustantajan hylkäyksistä huolimatta vain jatkoi kirjoittamista. Kollegat Paavolainen ja Waltari käsittelivät häntä kritiikeissään asiantuntevin ottein, rajusti. Silloin kuten nytkin on tavallista, että kriitikko on myös kirjailija.
Osa kirjailijoista avustaa lehtiä arvosteluillaan harrastuksen vuoksi tai leipää hankkiakseen. Vuosisadan alussa se oli vielä tavallisempaa kuin nyt, minusta tuntuu. Kirjailijat olivat silloin hyvin tietoisia siitä, että he tahtoivat muuttaa suomalaista yhteiskuntaa. He käsittelivät ujostelematta pyrkimyksiään lehdissä ja kirjoissa. Eino Leino oli Päivälehden kriitikko. Sitten sen jatkajassa Helsingin Sanomissa kirjoitti johtavana arvostelijana Lauri Viljanen, runoilija hänkin. Onko kriitikon työ nykyaikana eriytynyt enemmän omaksi ammatikseen? Toisin kuin Viljanen ei Helsingin Sanomien johtavakriitikko Pekka Tarkka enää ollutkaan itse kirjailija. Mistähän tämmöinen muutos johtuu? Se taitaa johtua siitä, että kirjailijoiden apurahoitus on sen verran parantunut, niin että useimmat heistä kykenevät elättämään itsensä muutenkin kuin antautumalla lehtimieheksi.
Journalistin ja kriitikon työ ovat yhdistyneet kuitenkin monissa hyvin kiinteästi. Esimerkiksi Erno Paasilinna on oman aikamme lehtimieskirjailijoita. Hän perusti Pohjoinen-aikakauslehden. Toki hän voisi luetella pitkän sarjan edeltäjiä, lehtimieskirjailijoita. Hän on laatinut lehtiin kirjailijahaastatteluista, kritiikkiä ja kirjallisuusesseitä. Hänen teoksissaan on laajoja jaksoja, jotka pohtivat arvostelua. Hän on koettanut nostaa sellaisia kollegoita, joita muu kritiikki on painanut: Timo Mukkaa, Samuli Parosta, Pentti Haanpäätä. Hän on nimittänyt arvostelijoita aikansa erehtyjiksi. Hän on todennut, että myös oman ammattikunnan piirissä vaikkapa Mukkaa kohtaan osoitettiin niukanlaisesti julkista myötämieltä.
Asennoidummeko me kirjailijat jotenkin toisin kirjailija-arvostelijaan kuin vaikkapa johonkin tohtorismieheen, joka toimii arvostelijan töissä? Ehkä kirjailijakollegan sana lämmittää vielä enemmän, jos se on myönteinen, mutta voi vihlaista pahemmin, jos se on kielteinen. Ei voi auttaa, että tulee mieleen pohtia, mahtaako jalo kollega olla täysin vapaa kateellisuuden luonteenviasta. Kateutta pidettiin keskiaikana kuolemansyntinä. Mutta eihän keskiaikaa enää kai kukaan vakavissaan ajattele? Miten tylsää moralisointia, keskiaikaista terminologiaa. Puhumme mieluummin nykyajan tapaan vaistoista. Itsesuojeluvaisto vasta raaka on. Samoin on aivan säälimätön oman suvun säilyttämiseen tähtäävä vaisto. Luontofilmit ovat yhtä kauhukabinettia. Olen katsonut luontofilmiä, jossa lunni tai räyskä, joku arktinen lintu, menee rantajyrkänteellä oman lajinsa valmiille pesälle ja tyhjentää sen munista. Se parittelee naaraan kanssa, joka on pesän haltija. Sen omien jälkeläisten munat täyttävät tyhjennetyn pesän. Täytyy tuhota muita saadakseen itselleen ja jälkeläisilleen tilaa. Kirjailijan symbolisia jälkeläisiä ovat hänen teoksensa.
Itsesäilytykseen ei sisälly pelkästään oman eksistenssin säilyttämistä, sitä että itse syö ja juo, vaan myös reviirin rakentamista. Se on animaalinen, eläimellinen tarve. Eläimet merkitsevät reviirinsä, ne tahtovat osoittaa, mikä on niiden koti. Jotkut lapselliset ihmiset kaivertavat nimikirjaimiaan näköalapaikoille. Oma itseys täytyy nostaa mihin hintaan tahansa esiin, täytyy tulla näkyväksi, täytyy tehdä itsensä näkyväksi. Vasta silloin tietää elävänsä.
Kirjailijan jälkeläisiä eli munia ovat hänen kirjansa. (Niin sileitä kuin kananmuna, sanoi kirjoista Waltari.) Niille täytyy saada pesä.
Kirjat on tehty jonkin syyn vuoksi; ne voivat olla aivan omalajisiaankin. Eläinlajit eivät juuri kykene hedelmälliseen ristisiitokseen, mutta kirjojen lajit kyllä sekoittuvat. Tämä tekee kirjojen luokituksen hankalaksi. Kyllä se tekee kriitikonkin työn mielenkiintoiseksi.
Kriitikko ei hyväksy sitä, että teos on erittäin kantaaottava, paitsi jos sen mielipide miellyttää häntä eikä mitenkään häiritse hänen mukavuuttaan. Jos teoksen mielipide ei häntä miellytä, hän nimittää teosta tendenssimäiseksi. Se tarkoittaa, ettei kirja ole ihan totuudellinen, vaan vääntää ja muokkaa ja tulkitsee todellisuutta kuin asianaja voidakseen viedä asiansa voittoon. Epämiellyttävää totuutta nimitetään propagandaksi, se on käypä, raskaimman lajin haukkumasana.
Kirjallisuuden instituutio on hyvin laaja; siihen sisältyy jopa teoksen vastaanotto. Viime vuosikymmeninä juuri tätä vastaanoton vaihetta on tutkittu hyvin voimaperäisesti. On syntynyt kokonainen uusi laji, reseptioestetiikka, joka käsittelee pelkästään tätä aihepiiriä. Siinä on luotu semmoisia lennokkaita metaforia kuin esimerkiksi odotushorisontti.
Jotkut mielipiteet ja kielikuvat ja tyylit voivat jäädä kriitikon odotushorisontin taa, näkymättömiin. Aina hän ei osaa ilahtua, kun kohtaa ilmiön, jollaista ei ole ennen tavannut. Se voi olla aivan uudentyyppinen teos, uudenlainen lajinsa edustaja. On kovin epävarmaa, käsittääkö hän sen, ettei tämä ilmiö ole välttämättä turmioksi.
Melkein kaikki uusin merkitsevä taide jollain tapaa tuo uutta maailmaan perinnetaustaa vasten katsottuna. Sen vuoksi se murtaa konventioita, totunnaisuuksia. Se koetaan tavallaan loukkaukseksi. Se ei ole aivan miellyttävän tuntuista kaikin ajoin. Toisaalta uudessa ja epätavallisessa ja loukkaavan tuntuisessa on paljon sellaista, mikä ei kuitenkaan ole esteettisesti lainkaan merkitsevää. Kriitikon työ ei ole todellakaan yksinkertaista. Miten erottaa toisistaan törky ja todella aito, vaikka näköjään rosoinen taideteos?
On vaikeita rajankäyntejä. Onko esimerkiksi joku kirjallisuuden laji todella pelkästään viihdettä? Voiko olla kirjallisesti merkitseviä viihdeteoksia? Ovatko nämä termit viihde ja taide täysin vastakkaisia?
Warren ja Wellek jo kauan sitten panivat merkille, miten populaarit lajit vaikuttavat virkistävästi ja uudistavasti kirjallisuuteen. Joskus taiteen täytyy astua askel taaksepäin päästäkseen hiukan eteenpäin. Jonkinlainen taantuma sisältyy jo luovaan prosessiin sinänsä, psyykkinen palautuminen alkukantaiseen kuvafantasiaan, mutta myös lajeittain tämmöistä palautumista voi havaita. Dostojevskin romaanit ovat jalostettuja rikosromaaneita, Warren ja Wellek totesivat.
Suomen Kirjailijaliiton säännöissä sanotaan, liiton jäseneksi voidaan hyväksyä henkilö, joka on kirjoittanut sellaisia alkuperäisiä suomenkielisiä kaunokirjallisia teoksia, että häntä voidaan niiden taiteellisen tason tai niiden osoittaman ammattitaidon ansiosta pitää varsinaisena kirjailijana. Sitaatti on muistinvarainen. Jos olen ehtynyt, minua toivon mukaan oikaistaan.
Määritelmän olen ymmärtänyt siten, että kirjailija voidaan hyväksyä liiton jäseneksi teoksiensa osoittaman taiteellisen tason ansiosta. Hänen teoksiensa kaunokirjallinen arvo on monen mielestä niin suuri, että hänet on hyvä syy ottaa liiton jäseneksi. Mutta lisäksi tulee muitakin mahdollisuuksia: jos hän on vaikkapa erittäin hyvä dekkarintekijä, niin ehkä kaikki eivät pidä häntä suurena kirjailijana. Onko hän kirjailija ollenkaan? Kyllä on, jos hänen teoksensa osoittavat huomattavaa ammatillista osaamista. Se ei saa olla mikään satunnainen, onnellinen harhalaukaus. Odotetaan, että hän toistuvasti, ainakin kahdesti siis, osoittanut hallitsevansa dekkarin tekemisen taidon. Sanalla "suomenkielisiä" muunkieliset tekijät. Ruotsinkielisillä Suomen kirjailijoillahan on oma liittonsa Finlandssvenska Författareförening.
Mikä on varsinainen kirjailija, siitä kyllä riittää pakinaa. Olen
kuunnellut jonkun lämpimikseen puhelevan sellaistakin, etteivät lyyrikot
ole oikeastaan kirjailijoita ollenkaan. He tekevät niin ohuita kirjojakin.
Ei niitä myydä juuri ollenkaan. Mikä se semmoinen kirjailija on, joka ei
saa kirjojaan kaupaksi?
On paljonkin jatkuvasti keskusteltu siitä, keitä kaikkia pitäisi liittoon ottaa jäseneksi. Jos mitään rajoituksia ei olisi, niin varmaan kaikki taitavat sanankäyttäjät arkkipiispaa ja päätoimittajia ja professoreita myöten pitäisi ilman muuta liittää joukkoon. Kirjallisuuden apurahoja on vähänlaisen, eikä niitä välttämättä riitä ihan kaikille. Kyllä kai aivan asiaatuntematon ulkopuolinenkin tajuaa, että johonkin on raja vedettävä. Papit saavat palkkaa, mutta kirjailijain toimeentulo on aika paljon hatarampaa. "Hatara nuttu on eloni tää,/ ei kylmää pidä, ei lämpimää," valitteli jo Juhani Siljo. Ei kaikki sanankäyttö ole automaattisesti varmalla taloudellisella pohjalla.
Pienellä kielialueella tarvitaan julkista kirjallisuuden tukea. Sitä ei voida lisätä määrättömiin, kun kaikesta säästetään. On ehdottoman tärkeätä, että koetetaan suunnata rajalliset julkisen tuen varat niin, että ne parhaiten hyödyttävät kotimaista, laadukasta kaunokirjallisuutta. Sen määrittelyyn tarvitaan erittäin hyvää arvostelukykyä.
Osa teosten arvosta käy ilmi vähitellen, esimerkiksi dialogisessa kritiikissä. Tarkoitan sillä keskustelevaa arvostelua, sitä että useat henkilöt ikään kuin vuoropuhelun omaisesti etsivät näkökulmia jonkin teoksen olemukseen. Sen merkityksen ydin voi vasta vähitellen avautua. Aika muuttaa sitten arvostuksia.
Shakespeare unohdettiin pitkäksi aikaa. Vasta romantikot nostivat hänet jälleen esiin merkittävänä kirjailijana, ja sen jälkeen hänen arvonsa on jatkuvasti noussut. Näin pitkätkin historialliset prosessit ovat päivälehtikritiikistä keskustellessamme siitä mielenkiitoisia, että ne osoittavat arvojen suhteellisuuden historian kulussa.
Väinö Kirstinä