Helena Saarikoski kirjoitti:
Pari kommenttia Väinö Kirstinälle. Helsinki graffiti -kirjan arvosteluni lähtökohtana on ollut arvosteltava teos ja sen esittely - kannanottoineen - lukijoille. En ole rinnastanut "töhryjä" helkavirsiin enkä graffitisteja vapaussotureihin. Myös kritiikin kritiikin lähtökohtana soisi olevan arvosteltavan teoksen eli tässä tapauksessa kritiikin, johon kritiikin kritiikki kohdistuu, ei siitä luotujen paniikinomaisten kauhukuvien. Helena Saarikoski., vapaa tutkijaHelena Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa 11.10.98 Anne Isomursun graffitien esittelystä:
"Anne Isomursun tutkimus on nykyperinteen tutkimuksessa vähemmälle jääneen,mutta folkloristiikassa klassisen mallin mukainen yhden perinteenlajin kartoitus. Vertauskohdaksi tulee etsimättä mieleen Elsa-Enäjärvi-Haavion ´Ritvalan helkajuhla´ (1953), jonka pääosassa ovat tyttöjen juhlassa laulamat laulut."Helena Saarikoski lausuu Helsingin Sanomien kirjoituksessaan edelleen:
"Korkeakulttuurin ja vallanpitäjien suhtautuminen kansankulttuurin ilmiöihin näyttäytyy ihmeen muuttumattomina. Asenne vaihtelee trivialisoinnista ´pappien ja kruununpalvelijoiden mielettömiin puhdistus- ja pesemistoimenpiteisiin´ kuten C.A. Gottlund kuvasi Ritvalan Helkaan 1700-luvulta lähtien kohdistuneita sensuuripyrkimyksiä." Myöhemmin hän edelleen rinnastaa vainon, joka kohdistuu yhtäältä Ritvalan helkavirsiin ja toisaalta graffiteihin: "Kirjantekijän vaatimus siitä, ettei meidän tulisi kyselemättä suostua mielettömien puhdistus- ja pesemiskulujen maksumiehiksi, tulee hyvin perustelluksi."Kirjoitus päättyi seuraavasti:
"Rynnimisstooreissaan graffitin kirjoittajat samaistuvat sotilaisiin Vietnamissa ja Castron joukkoihin Kuuban sademetsissä. Kaupungin ilmaisullisen tilan hallinnasta käytävä symbolinen taistelu saa semioottisen sissisodan luonteen."Minun on vaikeata ymmärtää, missä olen väärin käsittänyt tai tulkinnut Helena Saarikosken kirjoituksen. Olenko ehkä jossain käyttänyt termejä epäselvästi? Koetan selventää, mitä niillä olen yrittänyt tarkoittaa. Tagit ovat nopeasti mustalla pyyhkäistyjä nimikirjoituksen lyhenteen kaltaisia merkkejä, jotka tehdään yleensä tussilla. Niitä esiintyy yleensä spray-maalilla tehtyjen graffiti-maalausten ympärillä, mutta myös muualla. Tekijät ja heidän puolustajansa pitävät niitä suurena kalligrafisena taiteena ja taidon osoituksena. Nekin graffareille feimiä, mainetta. Yleensä ihmiset pitävät niiden tekemistä "sikailuna" kuten myös Helsingin Sanomat uutisissaan ja pääkirjoituksissaan. Käsitteellisesti tagit tutkimuksessa sisällytetään tutkimusalaan. Siteeraan Helena Saarikoskea: "Kirja rajoittuu kartoittamaan ainoastaan osakulttuuria, josta Anne Isomursu toisaalla on käyttänyt termiä ´uusi helsinkiläinen nuorisograffi´, 1980-luvun alkupuoella hiphopista vaikutteensa ottanutta tagien kirjoittamista ja spraylla maalaamista." Tagit sisältyvät graffitien käsitteeseen.
Näistä asioista tutkija kirjoittaa tutkijan kielellä, minä vapaammalla kirjailijan suomellani. Minun ei ole pakko yhtä viljalti käyttää vierasperäisiä termejä. Käytin kansanomaisen perinteen lauluista nimeä helkavirsi: ne olivat Ritvalan Helkan, tyttöjen keväisen, aivan pyhän riitin osa. Eino Leino omi sen itselleen, hänkin eli ´pyhää kauttaan´. Joka tapauksessa tarkoitin Ritvalan helka-juhlassa tyttöjen laulamia kalevalamittaisia lauluja, nimitin niitä kansanomaisella nimellä helkavirret.
Lähden nyt siitä kuten tutkijatkin, että graffitiin tutkimuskohteena sisällytetään myös tagi kuten Helena Saarikoski edellä siteeratussa virkkeessään. Graffiti on yläkäsite, tagi sen alakäsite. Kaupungin virkamiehet käyttävät molemmista yhteisnimeä "töhry". Jos palstanpitäjät sallivat meidän keskustella terminologiasta ja suomen kielen käytöstä, niin pitäisin tervetulleena, jos Helena Saarikoski voisi osoittaa, missä olen väärin tulkinnut hänen kirjoitustaan.
Toivon, että erimielisyytemme johtuu semanttisesta melusta ja etten ole ollut sitä lisäämässä omalta osaltani.
Olen nyt sitaateilla osoittanut, mitä Helena Saarikoski on sanonut. Hän voi vapaasti ilmoittaa: "En ole rinnastanut ´töhryjä´ helkavirsiin enkä graffitisteja vapaussotureihin." Ongelmana on minun kannaltani se, ettei tämä väite ole minusta uskottava eikä sikäli oikein käsitettäväkään.
Minusta kaikkein loukkaavinta Helena Saarikosken kirjoituksessa oli nimenomaan rinnastelu: se että hän rinnasti Ritvalan kalevalaisen helkavirsirunouden ja töhrijäin silmittömän ilkivallan. Ympäristövandalismi tuottaa suuria aineellisia vahinkoja ja on selvästi laitonta.
Arvokas, suojattu, turvallinen dialogin paikka tarvittaisiin erikseen graffarien, taidefilosofien ja päättäjien keskinäisen sovun löytämiseen. Anonyymiserverin avulla se voitaisiin luoda netissä. En hae yhteiskunnallisia selkkauksia, vaan yritän edistää keskustelua, joka vähentäisi tarvetta omaisuutensa suojelijain suojatoimiin ja graffarien omankäden oikeuteen. Toisten ihmisten seinien ja yhteiskunnan omaisuuden töhrintä on liian militanttia, anarkistista ja egoistista toimintaa voidakseen saada edes koko taideyhteisön hyväksyntää koskaan. Olisi parempi, jos nuoret saataisiin mukaan muuhun aktiivisen toimintaan, vaikka aivan pätevästi ohjattuihin taideharrastuspiireihin.
Täällä Helsinki, kaupunki, yhteiskunta kokonaisuutena toimii meillä hillitysti nimetessään Mikko Virkamäen kaltaisen sovittelijan hoitamaan asiaa. Yhdysvalloissahan tämä asia yleensä kuuluu poliisitoimelle.
Seinäpintojen käyttö maalauksiin on sinänsä mielenkiintoinen idea. Esimerkiksi Ilta-Sanomien mainos, joka täyttää Unioninkatu 45:n seinän, tuottaa talolle jonkin verran tulojakin. Se jäljittelee luolamaalauksia. Joku luolamies lukee Ilta-Sanomia. Siten konserni on osoittanut tukeaan ja ymmärrystään seinämaalauksia kohtaan. Sen ilmoituksia on muuallakin seinämaalauksina. Huvittavaa vain on, että sen alareunassa on runsaasti ns. töhryjä eli graffiteja ja tageja. Olisi mielestäni kohtuullista, jos ne poistettaisiin Ilta-Sanomien kustannuksella. Onhan konserni ollut lisäämässä "ymmärtämystä" niiden tekijöitä kohtaan.
Sveitsissä olen nähnyt paljon seinämaalauksia. Siellä ne tehdään talon omistajan luvalla, ja niistä varmasti maksetaan. Niitä on eri vuosisadoilta, hyvinkin vanhoja. Unkarilaiset maalaavaat talonsa joskus maaseudulla erivärisiin ruutuihin, niin että ne tuovat mileen Mondrianin. Suomentamassani André Malrauxin romaanissa Toivo pohdiskellaan aika pitkäänkin seinämaalausten käyttöä vallankumouksellisena taiteena. Nämä kaikki mainitsemani seikat ovat aivan toisenlaisia ilmiöinä ja peräisin toisista perinteistä kuin graffiti.
Olen Helsingin Sanomien uutisosaston kanssa täysin samaa mieltä siitä, että restauroidun Lasipalatsin töhriminen oli sikailua. Helena Saarikoski saa sanoa siitä mitä tahtoo, myös tällä palstalla, jos palstan pitäjät sen hänelle suovat.
Väinö Kirstinä
vaino.kirstina@pp.inet.fi