Hyvät ystävät, hyvät naiset ja herrat

Kiitän aivan aluksi Suomen Kirjasäätiötä, joka Finlandia-palkintoja rahoittamalla tukee suomalaista romaania, ja nyttemmin myös suomalaisia tieto- ja nuortenkirjoja. Kiitän ystäviä, jotka ovat tukeneet minua yksinäisessä työssäni. Onnekseni minulla on ystäviä.

Kiitän lämpimästi nimeltä mainiten myös muutamia yksityishenkilöitä. Aloitan loogisuuden vuoksi hyvästä kustantajastani Touko Siltalasta. Toivuttuaan ensi pelästyksestä hän rohkaisi minua viimeistelemään käsikirjoitukseni eikä epäröinyt tehdä kustannussopimusta kanssani, vaikka olen sanonut hänelle ja monelle muullekin odottavani päivää, jolloin kustantajani kehottaa minua jättäytymään eläkeläisen lepoon ja tekemään tilaa nuoremmille ammattitovereille.

Kiitän Ritva Koivukoskea, joka ammattitaitoisesti ja erityisen huolellisesti editoi käsikirjoituksen painoasuun. Etukäteen pelkäsin, että monessa mielessä arveluttavan tekstin käsittely tuntuisi hänestä kiusalliselta, mutta kokenut kustannustoimittaja on luonnollisesti karaistunut tiukoissa lukukokemuksissa. Perehdyttyään kertaalleen "Ystävän muotokuvaan" Ritva sanoi hiukan huolekkaasti. "Sinä panet itsesi alttiiksi". Hän nähtävästi pelkäsi puolestani. Viime kesänä juhannuksen alusviikolla hän luovutti viimeisen vedoksen käsistään käytettyään sen lukemiseen arvokkaita lomapäiviään. Sen jälkeen hän vielä soitti minulle ja jaksoi kehua yhteistä aikaansaannostamme.

Ritva Koivukoski on editoinut useita kirjojani ja kiitän häntä hienosta yhteistyöstä nyt, kun hän siirtyy eläkkeelle.

Muitakin WSOY:n toimihenkilöitä minun tulisi kiittää avusta ja ystävällisyydestä, mutta luettelosta tulisi liian pitkä, joten tyydyn tähän kollektiiviseen mainintaan.

Kiitän esiraatia, joka seuloi vuoden laajasta romaanisadosta kuusi palkintoehdokasta.

Se oli raskas ja epäkiitollinenkin tehtävä, sillä metropolimme kulttuurikriitikot eivät heidän valinnoilleen suitsuta. Jos raati olisi omaa glooriaansa halunnut kirkastaa, se olisi todennut, että tänä vuonna ei Suomessa ole ilmestynyt yhtään palkitsemiskelpoista romaania.

Olen iloinen, että olen tässä yhteydessä saanut tutustua hienoihin ammattitovereihin Riikka Ala-Harjaan, Mari Möröön ja Hannu Raittilaan. Pirkko Saision ja Harri Tapperin ja heidän ansionsa tunsin ennestään. Leena Krohn, joka on jo kertaalleen vastaanottanut Finlandia-palkinnon, oli ilmoittanut, että hänen uusin romaaninsa "Pereat mundus" (siis "Tuhoutukoon maailma") ei nyt osallistuisi kilpaan. Hänen monisärmäisessä romaanissaan välkehtivät hienosti havainnollistettuina ne eksistenssin arvoitukset, jotka mykistävät maailman valistuneimmat filosofit ja fyysikot - ja joille vain moukat keksivät suorasukaisia selityksiä.

Luulenpa, että Leena Krohn ei ylipäätään osallistu mielellään kilpailuihin, ja ongelmallista se on meille muillekin, koska vain yksi voittaa. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta, vaikka meitä on ankaralla kädellä tähän peliin kilpailuyhteiskunnassa koulutettu.

Kohtalotar on Liisamaija Laaksoseksi inkarnoituneena valinnut tänä vuonna palkittavaksi kirjoittamani romaanin "Ystävän muotokuva". Jättäessäni viime talvena käsikirjoituksen kustantajalleni en osannut odottaa tällaista huomiota enkä ole muutoinkaan pitänyt itseäni enkä kirjallista tuotantoani soveliaina palkittavaksi, ainakaan suomalaisella kotikentällä.

Sitäkin kiitollisempi olen esiraadin lisäksi Liisamaija Laaksoselle hänen valinnastaan ja hänen ystävällisistä sanoistaan.

Käytän tilaisuutta hyväkseni saattaakseni julki muutamia mietteitä suomalaisesta kirjallisuuspoliittisesta tilanteesta, kirjallisuutemme lähiympäristöstä, ja silloin on ensimmäiseksi mainittava maan suurimman kirjankustantajan ja maan ylivoimaisesti mahtavimman lehtitalon fuusio, josta jo on sovittu ja joka realisoituu ensi toukokuun alussa. Syntyy meidän oloissamme jättimäinen kustannusalan pörssiyhtiö.

Pörssi avaa kustannustalon ovet uusille omistajille, joita menestyvän yhtiö kynnyksellä ennen pitkää kärkkyy tungokseen asti. Samalla kustannustalon päätösvalta saattaa siirtyä kauas tietymättömiin, vaikka perinteet sinänsä velvoittavat sekä Sanoma Oy:tä että WSOY:tä turvaamaan suomenkielisen kulttuurin sen omalla maaperällä, luottamatta vieraan apuun.

Kirjailijat tuntevat ne suomalaiset kulttuurijärjestöt, jotka ovat pitkään käyttäneet päätösvaltaa WSOY:ssä. Sen sijaan Sanoma Oy on suuri ja tuntematon, ulkoapäin katsoen hyvin hierarkinen yritys, ja Helsingin Sanomien mielipidevalta pääkaupunkiseudulla pelottaa ihmisiä, joille sananvapaus on henkinen elinehto.

Ministeri Aatos Erkko ja hänen sukunsa omistaa liki puolet uudesta Sanoma-WSOY:stä. Niinpä kirjailijat ja kirjallisuuden ystävät hätkähtivät, kun Erkko lehtihaastattelussa yksikantaan ilmoitti, että suomalainen kaunokirjallisuus on valitettavan huonoa. Aloimme ihmetellä keskuudessamme, perustuuko Aatos Erkon tiukka tuomio laajaan ja syvälliseen kirjallisuuden tuntemukseen. Onko hän ehtinyt muiden vaativien tehtäviensä ohella perehtyä runsaan suomalaisen nykykirjallisuuden lisäksi kirjallisuutemme klassikoihin, ja sen lisäksi tietysti myös maailmankirjallisuuteen, sillä perusteltu arvotus edellyttää vertailukohteita?

Se ei ole mahdollista, olemme päätelleet me, me otka harrastamme työksemme kirjallisuutta ja silti joudumme joka päivä huomaamaan, että maailmankirjallisuus on rannaton valtameri ja suomalainenkin kirjallisuus aika iso järvi. Ei ministeri Erkko ulapalla niin hyvin ui. Arvattavasti hän on luonut käsityksensä suomalaisesta kirjallisuudesta ensisijaisesti Helsingin Sanomien, oman päivälehtensä, kirjallisuuspalstojen perusteella.

Runsaat kaksi viikkoa sitten Helsingin Sanomat julkaisi kirjailija Anja Snellmanin laajan artikkelin suomalaisen kirjallisuuden nykyongelmista, kuten kansallisen ylpeytemme, kirjastolaitoksen, taloudellisesta ahdingosta. Samalla Anja Snellman kummasteli, miksi Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla arvioidaan juuri suomalaista kirjallisuutta pikkuilkeästi, kun sentään muiden taidemuotojen, ennen muuta klassisen musiikin, katsotaan ansaitsevan asiallisen käsittelyn.

Anja Snellmanin kirjoitus peitti melkein koko Helsingin Sanomien sivun. Yksi palsta jäi kuitenkin vapaaksi ja sillä lehden kuukausipalkkainen kirjallisuuskriitikko, Suvi Ahola, näykki vuoden romaanisatoa kuin pahantapainen lapsi: Ei mitään oikein hyvää, tuskin edes keskinkertaista. - Sääliksi käy ihmistä, joka joutuu työssään sormeilemaan vain vastenmielistä tavaraa.

Kirjailijan ammattikunnian saa polkea sumeilematta maan tomuun, mutta tiedän loukkaavani kulttuurielämämme keskeistä tabua arvostellessani nimeltä mainiten valtalehtemme kriitikkoa. Tänä voitokkaana päivänä uskallan sen tehdä. Taivas minua seurauksilta varjelkoon.

Kulttuuritoimittajan elämä ei sekään ole helppoa. On siis vallan ymmärrettävää, että hän rutinoituessaan peittää ammattitaidon puutteen narsistisella ylimielisyydellä ja henkevyyden vajeen ilkeyksillä. Kustannustalon omistajien tuomioksi kiteytyessään tämä kulttuuritoimituksen asenne on kirjailijoiden työn kannalta uhkaava enne.

Ei saa olla pelkästään kielteinen. - Helsingin Sanomat julkaisi menneellä viikolla kirjallisuusliitteen. Siitä olisi ilahtunut suurestikin ellei liite olisi kotimaisen nykykirjallisuuden osalta ollut vain lehden kirjallisuuspalstojen laajentuma. Tutut toimittajat ja avustajat rappasivat sinne itsevarmoja mielipiteitään suomalaisesta kirjallisuudesta ja ulkomaista kirjallisuutta, tosin nyt Ruotsiakin kauempaa, katsasteltiin lähinnä lehtitietojen perusteella. Toimittajien itsekritiikistä ja vaatimattomuudesta ei tietoakaan, ei siis myöskään tyylitajusta.

Seuraan jonkin verran suurten kielialueiden kirjallisuuslehtiä. Harvoin niissä kirjoja ja kirjantekijöitä pilkataan. Tuntuu kuin arvostelijoilla olisi koko lailla yhteinen arvomaailma.

He pitävät kirjoista ja lukemisesta, heidän mielestään hyvät kirjat avaavat uusia todellisuuksia.

Suomessakin keskisuuriin ja pieniin lehtiin kirjoittaa innostuneita kulttuuritoimittajia ja kirjallisuuskriitikoita, jotka eivät tyydy toistamaan vanhoja pakkokuvioita vaan jotka havainnoivat maailmaa valppain aistein - ja on mainittava Juha Virkkunen, joka jaksaa tehdä työtä radiossa vuosikymmenestä toiseen. Hän ei leipäydy kirveelläkään.

Julkisuutemme tapahtumahorisontin takana piileksii kykyjä, jotka Helsingin Sanomien kirjallisuusliitteeseen ohjattuina voisivat elähdyttää kirjallisuuttamme ja innoittaa renessanssiin koko kulttuurielämämme - uuden vuosituhannen kynnyksellä, sanon, jotta en olisi liian omaperäinen.

Myönteinen esimerkki on mielestäni Helsingin Sanomien kuukausiliite, maan paras aikakauslehti. Sillä näyttää olevan itsenäinen toimitus, joka rekrytoi eteviä avustajia urautuneen piirin ulkopuolelta.

Pentti Holappa

<= viitteet