Kuulin kerran väitettävän, että Donna Quijoten hahmo kirjassani Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia olisi omakuvani. Ei suinkaan, minä olin kirjan "minä", Donna Quijote oli Mirkka Rekola. Mutta tietysti Donna Quijote oli vain yksi kapea sektori erään ihmisen moniulotteisuudesta. Lisäksi hän oli muutakin, keksitty henkilöhahmo, joka keräsi itseensä kaikkea kirjailijan elämänkokemusta.

Kirjassa tapasin Donna Quijoten ensi kertaa Haaksirikkoisten patsaalla. Elävässä elämässä tapaamisemme Tähtitorninmäellä oli jo toinen kerta.

Toukokuussa 1980 Mirkka Rekola ja minä nousimme samaan bussiin Vihdin Nummelassa. Juuri sinä keväänä olin lukenut läpi Mirkka Rekolan Kootut runot. Kannoin kolmivuotiasta poikaani Eliasta, "peilien poikaa". Istuuduin lapsi sylissäni jonkun naisen viereen, koska muita vapaita paikkoja ei ollut. Vasta otettuani paikan huomasin, että vieressäni istui Mirkka Rekola. En ollut koskaan ennen tavannut häntä, mutta tiesin kyllä hänet ulkonäöltä.

Tervehdimme; hänkin tunnisti minut. Olimme molemmat vierailleet Nummelassa sisartemme luona. Poikani nukahti melkein heti, kun olin istahtanut. Aloimme keskustella nukkuvan poikani pään yli. Mirkka Rekolan tapa puhua sekä hämmästytti että kiehtoi minua. Lauseet olivat tavattoman pitkiä, sisällökkäitä ja nopeasti haarautuvia, ne olivat täynnä yllättäviä käänteitä ja uusia merkityksiä. En osannut lainkaan ennakoida, mitä hän sanoisi seuraavaksi.

Joitakin päiviä tapaamisemme jälkeen soitin Mirkka Rekolalle ja kysyin, tulisiko hän kanssani kävelemään. Sovimme tapaavamme Haaksirikkoisten patsaalla. Kävelin Yliopistolta, Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, Tähtitorninmäelle. Minulla oli sillä laitoksella ap. tp. pp. kirjastoamanuenssin virka. Se tarkoitti alemman palkkausluokan tilapäistä ja puolipäiväistä virkaa.

Tähtitorninmäki on ollut minulle lapsuudestani saakka merkittävä paikka kuten monelle muullekin helsinkiläiselle. Minulla on tallella valokuva, jossa istuskelen Haaksirikkoisten patsaan jalustalla yksitoistavuotiaana. Perheeni teki silloin sunnuntairetken Tähtitorninmäelle, Kaivariin ja Kauppatorille, jossa Havis Amandan hylkeet olivat juuri alkaneet sylkeä vettä. Silloinkin oli toukokuu, viimeinen, jonka isäni eli loppuun saakka. Hän oli edellisenä kesänä hankkinut laatikkokameran, jolla kuva on otettu.

Tulin Haaksirikkoisille hieman etuajassa. Olen likinäköinen, ja kun Mirkka Rekola käveli pitkin hiekkakäytävää, en heti tunnistanut häntä. Luulin häntä tuntemattomaksi nuoreksi mieheksi.

Mirkka Rekolalla ei ollut kaulassaan kiikaria kuten Donna Quijoten Oljenkorrella. Kirjan keskustelua hukkuvista ihmisistä ja heidän huudostaan ei sellaisenaan käyty. Mutta sen sisältö on sopusoinnussa Donna Quijoten "toimenkuvan" kanssa. Hän oli hätähuudon kuulija ja siihen vastaaja. Monet Donna Quijoten repliikeistä ovat melkein suoraan Mirkka Rekolan suusta jossain toisessa tilanteessa: "Minulla oli kysymys, jossa elin kauan. --- Ja eräänä päivänä muistin, että olin unohtanut sen. Se oli poissa, ja siitä tiesin, että olin saanut vastauksen."

Mirkka Rekola ei ottanut kenkää jalastaan eikä kopauttanut porrasta kengällään. Mutta hän on aivan varmasti sanonut - eikä vain yhtä kertaa: "Missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen." Se oli ensimmäisiä minuun syvälle uponneita Mirkka Rekolan lauseita.

Myöhemmin kuulin paljon muita. Mirkka Rekola puhui, minä kuuntelin, joko puhelimessa tai nojaten kyynärpäätäni patteriin hänen pienessä asunnossaan Huvilakujan varrella. Minusta tuli kuuntelija, sitäkin tp. ja pp.

Mutta en ollut ensimmäisiä enkä viimeisiä kuuntelijoita. Mirkka Rekola on "runoilijoiden runoilija". Joko kirjoittamalla tai puhumalla hän on vaikuttanut monien kirjailijoiden teksteihin ja heidän koko maailmankatsomukseensa. Hänen puheensa samoin kuin hänen tekstinsä avaavat ennen kuivat uomat ajatusten virroille.

Myös Mirkka Rekolan runot alkoivat avartua yhä suuremmiksi. Näin niissä merkityksiä, joille olin ollut aikaisemmin täysin sokea.

Sinä keväänä oma kirjoittamiseni oli kriisissä. Tiesin, että olin kulkeutunut suuntaan, jota en tahtonut jatkaa. Minun oli löydettävä uusi kurssi ja päästävä selvään veteen.

Vasta kolme vuotta ensi tapaamisemme jälkeen kirjoitin pienen teoksen Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Se todella on uuden kurssin kirja. Se on teos, jonka laatu ja atmosfääri ovat erilaisia kuin missään muussa kirjassani. Monia sen nyansseista en ole koskaan myöhemmin tavoittanut. Pyrin musiikilliseen kokonaisuuteen, ja ehkä ainakin jossain määrin onnistuinkin tässä tavoitteessa. Siihen aikaan kuuntelin paljon Shakespearen ajan lauluja. Jotain niiden eloisuudesta ja surumielisyydestä on siirtynyt Donna Quijoteen. Mutta on selvää, että näitä novelleja ei koskaan olisi syntynyt, ellen olisi tutustunut Mirkka Rekolaan ja hänen teksteihinsä.

Mikä tässä teoksessani siis on "totta"?Voin antaa vielä joitakin vajaita vastauksia.

Ajan huoneessa Donna Quijote ja kertoja käyvät kellokaupassa, jossa on paljon rumia esineitä kuten vessanpöntön muotoisia tuhkakuppeja ja muovivitjoin varustettuja taskukelloja. Sellaisessa paikassa mekin kävimme kerran Mirkan kanssa. Muistan, että hän pohti digitaalikellon ja mekaanisen kellon eroja. Hän kertoi myös minulle tässä luvussa mainitun tapauksen, jolloin aika kaupungissa hetkeksi seisahtui.

Kertomuksessa Mozart on pettänyt meidät Donna Quijoten luona käy hyvin aggressiivinen mies. Sellaista Huvilankadun asunnossa tuskin olisi otettu vastaan. Tämä teksti syntyi siitä, että Mirkka Rekola muisteli erästä lukemaansa artikkelia, joka oli suututtanut häntä. Artikkelin kirjoittaja, nuori ranskalainen kriitikko, tosiaan oli sitä mieltä, että Mozart on pettänyt kuulijansa. Mirkka Rekola ei laulanut kuten Donna Quijote: "Das klinget so herrlich, das klinget so schön", mutta Mozartin laulujen tuntijana hän toki olisi voinut tehdä sen. Parhaimmillaan meidän tapaamistemme tunnelma oli yhtä hilpeä ja huoleton kuin Papagenon kellopelin riemukas sointi.

Kulkue-kertomus on tarkka vaikkakin hyvin lyhyt selonteko Mirkan kertomasta lapsuusmuistosta. Mirkka näki vanhempiensa makuuhuoneessa, äitinsä valkean peilipöydän ääressa, kuinka kuvastimessa vaelsivat vieraiden ihmisten hahmot. Omaa peilikuvaansa hän sai odottaa ja odottaa. Kertoja kysyi: "Milloin tuli sinun vuorosi?" Donna Quijote vastasi: "Se oli minun vuoroni. Se juuri on minun vuoroni, mutta meni aikaa ennen kuin ymmärsin sen."

Kirjoitettuani nämä sanat tunsin syvää tyydytystä. Ehkä lukija ohittaa ne nopeasti, mutta minulle ne olivat ja ovat yhä kirjan olennaisinta sisältöä. Olin kirjoittanut repliikit oikeastaan ennen kuin itse tajusin, mitä olin tajunnut. Alkuperäinen aikomukseni oli sanoa jotain aivan muuta, keksaistua ja vähemmän tärkeää. Noita sanoja ei koskaan sanottu, mutta silti ne ovat ehdottoman totta.

Aurinkosypressiä, pientä bonsaipuuta, minulla ei itselläni ollut, mutta vein kerran sellaisen Mirkka Rekolalle syntymäpäivälahjaksi.

Kaiken kirkkauden kaukaisuudessa olen pannut Donna Quijoten näkemään unen, jonka oikeastaan uneksi kerran sisareni.

Kävelin usein Mirkka Rekolan seurana rannalla. Kerran tosiaan astuin vahingossa loukkaantuneen varpusen päälle. Keväisin kuulimme mastojen laulun satamassa. Minulla humisivat silloin päässäni toisen runoilijan sanat: "Oi ranta elämää ihanampi, oi meri! Minä onnekas kotitienoilla astelen taas..."

Tornista on olemassa pidempikin versio, joka on joskus julkaistu Parnassossa. Pidin kovasti Sinebrychoffin puistosta, sen lammesta ja vanhoista puista. Joskus kävin Mirkan tai poikani kanssa sielläkin. Puiston keskellä seisovaa punatiilistä vanhaa tornia katsoin aikoinani usein myös Sinebrychoffin museon ikkunasta, sillä koululaisena ja opiskelijana olin museossa kesätöissä. Silloin kutsuin puistoa Narniaksi.

Tämän kertomuksen taustalla oli uutinen Helsingissä tapahtuneesta murhasta, joka järkytti ja askarrutti minua pitkään. Donna Quijoten sanat ovat tuon rikoksen herättämiä ajatuksiani. Itse asiassa murha ei tapahtunut Sinebrychoffin puistossa, vaan muistaakseni Tähtitorninmäellä. Mutta uhriksi joutunut tyttö tosiaan sanoi: "Älä lyö enää, minä olen jo kuollut."

Sudenkorento kenties kerran lensi siellä sinisenkylmin siivin.

Kammio-novellissa Donna Quijote käy kertojan kanssa katsomassa myytäviä huoneistoja. Niin teimme mekin kerran tai pari Mirkka Rekolan kanssa. Tämä teksti loppuu Samoksen pikariin, kohtuuden maljaan. Se on savikuppi, jota ei voi täyttää piripintaan; muuten juoma valuu pois viimeistä pisaraa myöten. Sellainen oli tosiaan Mirkan kirjoituspöydällä. Kun ihmettelin sen tarkoitusta, hän näytti minulle, kuinka se toimii, ja sanoi niin kuin kirjoitin: "Ihmiselle mikään ei riitä. --- Hän vaatii lisää, aina vain lisää. Ja silloin - hups! - menee sekin, minkä hän jo sai."

Minulle se oli tärkeä opetus, vaikka en voi väittää, että aina muistaisin sen. Mutta se palautuu mieleen, kun taas yritän täyttää omaa maljaani yli kohtuuden rajan.

Näkymä Mirkka Rekolan ikkunasta. Valokuva Elias Krohn