ISBN 951-581-044-2

© Heikki Linnanto, 1995

Rallipolulle kertoo aloittelevan suomalaisen ralliajajan unelman ja toden kohtaamisesta. Se on paikoin karuakin tarinaa kovasta urheilulajista maassa, jossa on opittu palvomaan tehokkuutta ja hyötyä.

Rallipolulle kertoo päähenkilö-Jarin, hänen isänsä ja rallitiimin vastoinkäymisistä, kärjistyvistä ristiriidoista – ja lopulta uuden luottamuksen ja yhteistyön viriämisestä. Rallipolulle kertoo myös Jarin ja Sivin suhteen hiipumisesta ja Jarin minuuden kirkastumisesta hänen joutuessaan kamppailemaan etäisen Suvin rakkauden voittamiseksi.

Rallipolulle on harvinaista herkkua suomalaisessa urheilukirjallisuudessa.

Heikki Linnanto

KERTOMUS

Jari polvistui lattialle autonsa eteen. Hän asetti rautakangen auton keulan alle, kohotti pohjapanssarin etureunaa ja alkoi kiskoa paikoiltaan muttereista avaamiaan kiinnityspultteja.

Santanan musiikki vonkui radiosta. Maalaamon ulko-oven takana kuului joku pyrkivän sisään.

– Se ovi aukee ulospäin! Jari kaiutti olkansa ylitse.

Sivin pää ilmestyi ovenrakoon. Hän silmäili ympärilleen nenäänsä nyrpistäen ja astui halliin.

– Herra se vaan rukoilee täällä puolijumalaansa, vaikka meidän piti olla menossa laittaan mökkiä talvikuntoon!

– Läpi kiinni, tai täältä karkaa loppukin lämpö, Jari murjaisi taakseen katsomatta. – Siin on saranat, ovessa. Jos et nää etees, niin kattosit edes taakses.

Vastahakoisesti Sivi veti oven pienemmälle.

– Tomppa luisti hommasta, Jari selitti lopulta. – Jäi kai silittään Annan pyykit. Sen takia tässä on viipyny. Jonkun nää paperityötkin on tehtävä. Eikä tää halli oo joka ilta ilmaseks käytössä.

– Jos sä vähääkään enää välittäisit muusta kun näistä, sä oisit edes soittanu!

– Täällä mitään yleisöpuhelinta ole.

– Mä en kyllä tajua, miten joku jaksaa touhuta tollasen vanhan lelun kanssa, kun on kerran uusikin tulossa.

– Vanhan – sun kenkävarastos rinnalla kyllä ... Mä olen saanut itte purkaa ja kasata tään lelun ittelleni ja opetellut tällä. Mulle tää lelu ei oo vielä yhdentekevä. Ja sä tiedät kyl riivatun hyvin, et mä tarviin varakorin. Mun on nyt otettava talvea varten kaikki huomioon.

– Ai, tää on sun mielestäs kaiken huomioon ottamista? Mä olen saanut koko syksyn puhua kasvimaan kääntämisestä ja puiden pilkkomisesta, mut herra ei oo vaivautunut ottamaan pöydästä eikä pinosta kun kaiken valmiin huomioon!

Jari veti kuuluvasti henkeä.

– Oliko muuta?

– Isä kysyi tänään viimeks, onko mökillä kaikki kunnossa. Mä lupasin, et tänään me mennään sinne töihin, niin kun oli puhe.

– Sano et huomisiltaan mennessä on.

– Eiks me mennäkään sinne tänään?

– Tässä enää yötä vasten kannata. Mä lähden vielä tunniks lenkille, ja illalla mun täytyy lyödä mainostajille puhtaaks ne työtarjoukset.

– Voi itku sun kanssas! Että voi olla lapsellinen, aikuinen jätkä! Mä saan aina keksiä uusia selityksiä kotona. Leikkisit leluillas vasta järkevän tekemisen jälkeen niinkun muutkin aikuiset miehet.

– Voit itkee ton ihan jollekin muulle.

– Mä en voi ymm...

– Mä voin, Jari keskeytti kuuluvalla äänellä: – olla teillä aamulla yhdeksältä. Mut jos toi rutina ei jää pois, niin minä jään.

– Ymmärtäisit tunnerampa puolimies edes rutinaa, kun et ala oppia tunteen mitään todella aitoo!

Jari käänsi hitaasti katseensa autostaan Siviin.

– Sinä, Jari sanoi kääntäen katseensa autostaan Siviin, – alat saarnata jostakin aidosta ja tunteesta...

– Minä niin! Kun et kerran itte ala tajuu mitään.

Pahaenteisen hiljaisesti Jari kääntyi takaisin autonsa puoleen.

– Sä oot joutunu antaa ylen noi samat sanat muillekin, mitä? Ettei ny ryöstäytyis pakkasen puolelle, niin laita se ovi kiinni. Laita ulkopuolelta. Saat siitä vaihtelua ja sykettä elämääs, ettet turhaudu...

– Jos sun lenkkis sattuu kiitään öölidiskon lävitte, Sivi sanoi astellessaan ovelle, – niin osaan minäkin mennä.

– Sen kun. Sähän oot niin onnettoman kauniskin, että saat tehdä ihan mitä haluat. Mikään ei oo estämässä.

Sivi työnsi oven kiinni taakseen katsomatta.

Jari kiersi mutterit takaisin pultteihin, irralleen jääneeseen panssarin etureunaan. Hän nousi jaloilleen ja hampaitaan purren heilautti rautakangen nurkkaan nojalleen. Sitten hän alkoi kierrellä ajokkinsa ympärillä työnsä jälkeä tarkastellen ja riipi vielä rullasta teippiä saumoihin, joista maalisumu voisi päästä pölyämään paperoinnin alle. Alustaa ja moottoritilaa suojaavat pressut Aapo ripustaisi itse paikoilleen huomenna ennen kuin sumuttaa uuden maalipinnan varakoriksi jäävään kesympään harjoitusautoon. Lopuksi hän keräili lattialta sanomalehtien jäännökset ja tunki ne roskalaatikkoon..

Jari pyyhkäisi tomut farkkujensa polvista ja heilautti seinältä pilottipuseron päälleen. Hän sulki radion, avasi pikkuoven ja luotuaan vielä yleissilmäyksen halliin hän sammutti valot ja astui ulos pimeään. Hän sulki oven huolellisesti jälkeensä ja varmisti parilla nykäyksellä sen lukittumisen.

Kaupungin valot kajastivat pilviselle iltataivaalle. Jari kiskaisi vetoketjulla puseron kauluksen pystyyn, tunki kädet taskuihin ja lähti harppomaan kotia kohti. Hän ehtisi vielä verkkaisesti juoksennella pidemmän yli tunnin kestävän kuntolenkkinsä. Kioskilla uusi tyttö ei näkynyt olevan työvuorossa. Jari osti pienen suklaalevyn kuntolenkkiä varten. Jospa hän tänä iltana malttaisi jo totuttautua uusiin, leveämpikantaisiin lenkkikenkiinsä.

Kiuas kihahti. Ovi aukesi. Kuumuus karkasi ympäriinsä. Lauteilla Jari laski puisen kauhan takaisin luonnonvihreään muoviseen vesikiuluun. Tuli pilkotti alhaalla lattian rajassa kiukaan luukun raossa. Viisitoista wattia himersi oven päällä. Seinäpaneelit napsahtelivat kuumuudessa. Löylymittari seinällä näytti toista sataa... Oksankohta vieressä itki pihkaa. Kiuas naksui ja tikitti kuin tulikuuma pakosarja.

Lauteilla Jari nojasi kyynärpäillään polviinsa. Korvanlehtiä poltti ja hikeä norui silmiin. Hän pyyhkäisi kämmenellään kasvojaan. Siviä odotellessa hän oikaisi itsensä vielä pitkälleen laudeliinalle.

Juhannusaattona he olivat vielä tehneet vastoja tuoreenvihreistä koivunoksista. Niitä oli ensin haudottu vedessä ja käännelty sitten kiukaan kivillä ennen kylpemistä ja saatu saunaan aito koivun tuoksu. Tänään Sivi oli hajottanut viimeisetkin kesästä säilyneet vastat itse hoitamaansa kompostiin, koska ei enää halunnut pestä koko saunaa.

Ulko-ovella kolahti.

– Mikset sä vieläkään oo vaihtanu tänne lamppua? Sivi tivasi pukuhuoneen puolelta. – Täällä teloo ittensä. Sä et sitten koskaan kuuntele, mitä sulle sanoo.

– Sulla on omat valot päässäs, Jari vastasi. – Sä näet, kun vaan annat silmilles aikaa nähdä.

– Aikaa! Me ei eletä enää pimeetä keskiaikaa. Arkkitehti tietää paremmin kuin me, missä pitää olla valoa. Älä yritä pullikoida vastaan hyödyttömästi.

Sivi keräsi pesuvälineensä pukuhuoneesta saunan puolelle pesunurkkaukseen ja veti oven kiinni.

– Heitänkö mä löylyä? Jari kysyi päätään kääntäen.

– Saan mä itsekin kun on tarvis.

– Hjaa.

Sivi laski kuumaa vettä kiukaan sivusäiliöstä muovivatiin ja palasi pesurahien ääreen. Kuunnellessaan silmät kiinni Sivin vaitonaista puuhailua, Jari näki mielessään kesän ja ajatteli, miten tavoittamattomilta heidän ensimmäiset käyntinsä täällä tuntuivat. Aurinkoinen juhannusaattoilta – uinnin jälkeen alaston Sivi metsänsiimeksessä poimimassa kukkia pukuhuoneen maljaan. Pukuhuoneen tuore koivunlehväpeti. Saunan löylystä suoraan järven pehmeään veteen...

– Peset sä mun selän? Jari kysyi.

Vastaus viipyi.

– Alennu ensin sieltä korkeuksistas.

Jari hipaisi ohi mennessään Sivin lantion kaarta.

– Anna mun olla.

– Mjaa.

Jari istui pesurahille, saippuoi harjansa ja ojensi sen Siville.

– Harjaspuolella, kiitos.

Sivi alkoi hangata Jarin selkää haluttoman tuntuisesti.

– Kiitos, tää riitti, Jari ilmoitti ja nousi ylös. Hän kumosi valmiiksi varaamansa vadilliset päälleen ja astui vettä tippuvana pukuhuoneen tummaan hiljaisuuteen.

Kuvaruudun värit olivat liian voimakkaat, mutta Jari ei välittänyt nousta korjaamaan vääristävää kontrastia. Englantilainen etsiväsarja oli loppuammuskelua vaille valmis. Olut ei oikein maistunut. Hän laittoi vajaa pullon tarjoiluvaunulle ja rullasi asetilta pari siivua vahvaa juustoa suuhunsa. Lepotuolissa lojuminen tuntui väsyttävältä. Jari otti pullosta vielä huikat ja ponnistautui jaloilleen.

Hän sulki television – sali sammahti pimeäksi. Takkatuli oli huomaamatta piiloutunut hiillokseen. Kuivat puut olivat loppuneet, eikä hän enää kosteilla puilla viitsinyt väkisin tehdä tulta. Hän istui pöydän ääreen katsomaan pimeästä ikkunasta hitaasti hahmottuvaa näkymää järvelle.

Sivi ilmestyi valkoisessa kylpytakissa saunan nurkan takaa. Hän asteli verkalleen viivasuoraksi laatoitettua käytävää ylöspäin. Katsellessaan hiljaisuudestaan Sivin miltei empiviä askelia autiolla pihamaalla Jari ajatteli jälleen, mitä heidän yhteisestä, mahtavasta kesästään oli jäljellä.

Oli ainakin Sivin antaumuksella viljelemät juurekset. Ne oli yhdessä varastoitu tuonne hienoon maakellariin, joka oli rakennettu Sivin vaatimuksesta. Jarille oli ollut yllätys, millaisella hartaudella Sivi vaali täällä omaa vanhaa kasvimaataan ja kompostia. Sivin maanviljelijän kutsumus oli ollut Jarille kauan hauska pilailun aihe, Sivi kun työskenteli kosmetologina vanhempiensa kauppaketjussa. Vielä loppukesästä Jari jaksoi heittää herjaa palstalla öisin kykkivästä, harventavasta pihajäniksestä ja auringon paisteessa yläosattomissa konttaavasta Sivi-pupusta...

Ulko-ovi kävi ja lasikuistille ilmestyi kirkas valaistus, jota tulvi järvelle asti. Sivi tulla komusi puukengissään hämärään eteiseen ja hipaisi katkaisimesta valon palamaan.

– Mitä sä täällä pimeässä haaveilet?

Sivi hipaisi salin katkaisimesta ja kattokruunun öljylamput syttyivät loistamaan.

– Tuliko telkkuun joku vika? hän kysyi touhukkaana astellessaan television luokse ja hipaisi sen kytkintä.

– Sama vika mikä ennenkin...

– Näkyyhän tää.

Jari hinasi kyynärpäänsä tyhjältä pöydältä, kiskotteli itseään ja haukotteli.

– Jätä se ääni pois, hän sanoi. – Ja himmennä edes vähän noita luxeja.

– Oot sä tulossa kipeeks, Sivi sanoi naurahtaen, mutta käänsi ääntä pienemmälle. – Täällä alkaa uutiset!

– Mä tiedä...

– Miks noi eukot ei voi jättää noita koruja kokonaan pois, kun ne ei osaa käyttää niitä, Sivi tuohtui katseltuaan hetken uutisia. Hän heilautti kosteita hiuksiaan, lähti keittiöön ja himmensi valoja ohittaessaan katkaisimen.

– Jotenkin sitä ihminen välillä oikein kaipaa tällaisia rauhallisia mökki-iltoja, varsinkin kun tuntee, et on ensin saanut jotain aikaan, Sivi jatkoi puuhakkaasti keittiössä. – Tuntee, et on käyttänyt aikaansa sillee, et siinä on sisältöä. Täällä on ihan toisenlaista saunoakin kuin kaupungissa. Virkistyy ihan eri tavalla. Mä löysin vielä pukuhuoneen komerosta myrskylyhdyn saunaan. Mutsin kanssa kylvettiin sen valossa pääsiäisenä, kun tultiin tänne eka kerran talven jälkeen. Kuvittele: mutsi halus kuulla radiosta sen, mikä se ny on – passio, älyttömän pitkä – ja toi radion pukuhuoneeseen. Ne oli kerran viety Kölnissä tai jossain seuraan sitä esitystä. Siel oli ollut vielä joku finis solistina. Ollu mahtavat puitteet.

Jari katsahti haluttomasti ympärilleen ja nousi venytellen jaloilleen. Hirven pää mulkoili vastaan takaseinän hirsipaneelista, messinkisten öljylamppujen välistä. Jari pysähtyi katsomaan hiillosta. Hän otti hiilihangon telineestä ja kumartui kohentamaan hiiliä. Lopuksi hän puhalsi tuhkaan oikaisten itsensä takan äärestä taemmaksi. Katsahdettuaan tuhkasta poispäin hän näki ikkunasta peilikuvansa – hiilihanko kädessä, kattolamppujen valokehä päänsä päällä.

– Mitä sä mietit?

– Kuin ni?

– Kun sä oot niin hiljaa.

– Hermostuttaako se sua?

– No eei.

– Mä mitään mieti. Siirtelen palaneita hiiliä paikasta toiseen.

Jari laittoi hiilihangon takaisin telineeseen.

– Jäikö sinne vielä niitä vanhoja puita? hän kysyi ja yritti virkistyä.

– On siellä vielä muutama.

– Jos ny polttais vielä ne pois.

Jari suunnisti avokkaat laiskasti läpsyen ulko-ovelle.

– Laita samalla pellit kiinni, sauna kuivuu paremmin. Mulla on meille sit pieni yllätys.

Jari sammutti lasikuistin valot ja astui ulos portaille. Oli tulossa pakkasyö. Vajaa kuu loi kuvajaisensa järven mustalle pinnalle. Kun hän sulki kuistin oven, autiossa pihapiirissä kajahti. Miten toisenlaiselta kaikki näyttikään, kun luonto oli luopunut näyttävästä vehreydestään ja paljastanut sisimmät ääriviivansa.

Hiljaisuuteen tunkeutui kaksimoottorisen pienkoneen komea parisointu. Hän jäi seuraamaan sen keveän näköistä lentoa, kunnes kone loittoni valo välkähdellen näkymättömiin.

Jari asteli auton luokse, sulki auki jääneen ikkunan ja painoi lukkojen napit alas. Lopuksi hän löi oven lukkoon. Harakat ylhäällä puun oksistossa havahtuivat torailemaan. Jari vilkaisi suljetun portin taakse, pihaan tuovalle ajotielle. Sekin oli paljastunut kovin alastomaksi...

Eräänä alkukesän lauantaina hän oli lähtenyt kotoa ostamaan bensaa ykkösryhmäläiseensä. Koska iltaan oli ollut aikaa, hän oli tarkastanut huoltamolla rengaspaineet, kiinnittänyt vyöt ja lähtenyt käymään vanhalla Hankirallin pikataipaleella. Kun hän oli kiertänyt routavaurioita erikoiskokeella, ojanpuoleinen eturengas oli päässyt tyhjenemään. Kaikki työkalut olivat jääneet kotiin, autotallin lattialle levälleen. Hän oli lähtenyt etsiskelemään rengasavainta ja suunnistanut kohti rantaa, josta oli kuulunut Abban musiikki, ja löytänyt tänne ensimmäisen kerran. Samana iltana hän oli törmännyt Siviin uudelleen kaupungin diskossa. Se oli viikkoa ennen juhannusta...

Jari laski puutelineen takan viereen.

– Ulkopuolelta näkee, miten loistavasti toi uusi kattokruunu sopii tänne metsän keskelle. Melkein yhtä loistavasti kuin ennen himmentämistä...

– Et sä huomaa mitään muuta uutta?

– Jatkuvastihan tänne tulee uutta.

– Hekoheko, sano ny, tykkäät sä noista verhoista?

– Mutsilla on komerollinen verhoja, kuvittele, eikä se koskaan käytä niitä toista kertaa. Aina vain uutta seinälle... No, luonnonvihreä ikkunaseinä, täällä... valkeneeko?

Jari silmäili messinkitankoon ripustettuja, katonrajasta lattiaan ulottuvia verhoja.

– Eiks sytytä? No, sytytä ny edes se takka.

Jari asettui laiskasti toisen polvensa varaan ja valikoi telineestä puita tulisijaan. Saatuaan keon valmiiksi hän sytytti tuohen ja asetti sen huolellisesti puiden rakoseen jääden seuraamaan niiden syttymistä. Takka veti hyvin. Jari istahti lattialle voimistuvan tulen ääreen. Hän veti toisen polvensa koukkuun ja asettui kyynärpää polvella ja kämmen poskella katselemaan tulen elämää.

– Syttyikö se jo?

– Mmmh!

Sivi kuljetti tarjoiluvaunun salista pois. Sitten hän kävi järjestelemässä verhoilla koko seinämän piiloon, alkoi sen jälkeen puuhata tulta öljylamppuihin. Kun lamput paloivat sopivalla liekillä, hän sammutti sähkövalot ja kumartui stereoiden puoleen. Jari tunsi, miten raukaiseva lämpö alkoi levitä jäseniin.

"Pardonne-moi ce caprice denfant"! – Mireille Mathieu karkasi stereoista salin hämärään hiljaisuuteen. Sivi pyörähti keittiön ovelta takaisin hiljentämään ääntä. Takasta lennähti kipinä kiukkuisesti napsahtaen yli messinkisen suojapellin. Se jätti lakattuun puulattiaan tuskin erottuvan mustan pisteen.

Jari kiskotteli itseään ja nousi ylös. Vanhan viikkolehden kaksoisnumero erottui sohvapöydän lehtipinosta. Jari nykäisi sen itselleen ja istua rojahti kulmasohvalle lueskelemaan. Sivi saapui tarjottimen kanssa, ojensi pienen jälkiruokakulhon Jarille, otti tarjottimelta omansa ja käpertyi sohvan nurkkaan. He alkoivat maistella valmista säilykehedelmäcocktailia, jota Sivi oli vaivattomasti jatkanut banaanilla ja appelsiinilla.

– Onks hyvää?

– On tää, Jari tokaisi. – Mitä sä hymyilet?

– No kun sä et alkuun yhtään välittäny tuosta oloasusta ja nyt sä oot jo alkanu pitään sitä.

– Noo, tää on, ihan kiva, sillee mukava, helppo olla tässä... On toi sun uus haalarikin kiva. Melkein liiankin upea.

– Onko?

– Haaremitossut vaan puuttuu...

– Kattotaanko me se elokuva? Vai saksalaissarjaa?

– Katsotaan vaan.

– Yksi vaki asiakas kertoi eilen, et se on harvinaisemmasta päästä amerikkalaisten ja englantilaisten yhteistuotannosta. Ja et sekin alkaa olla jo kulttielokuva. Fantastisen monet on saannu siitä uusia vaikutteita, joita ne ei ois varmaan muuten löytäneet.

Jari käänsi lehden sivuja edestään pöydältä.

– Mua oikein harmitti siinä, Sivi jatkoi, – kun se oli päässyt aikanaan livahtamaan teatterista mun näkemättä sitä. Siellä se vaikuttaa vielä tehokkaammin.

Tovin hiljaisuuden jälkeen Sivi katsahti tarkkaavaisemmin Jariin ja sanoi:

– Mulla on sit yks hieno yllätys vielä.

– Onks se, niinku, syötävää?

– Kyyllä kai, Sivi ilmehti salaperäisen näköisenä.

– Eiks sitä vois jo... Jari teki lusikallaan tarkoittavan eleen, – Niinku...

– Aapuuaa, Sivi vaikersi ja laski kulhon syliinsä.

– Hyvää, hyväähän tää, Jari mumisi nöyrästi ja jäi seurailemaan television äänetöntä urheiluruutua.

– Mentäiskö huomenna jäähalliin katsoon peliä? Sivi ehdotti hiljaisuuteen, katsoen televisiota.

– Voishan sitä vaihteeks mennä.

– Mä en käsitä, miks isän pitää ostaa aina se kausilippu, kun se ei koskaan ehdi käyttään sitä... Tiistaina, hän samalla muisti, – salilla on se live-ilta. Siel on yks uus bändi. Niillä on lavalla kuulemma fantastinen fiilis. Ihan uutta. Voitais mennä.

Kun Helsinki-rallin tietoja ei näkynyt, Jari unohti television, otti uudelleen lehden ja alkoi hakea kadottamaansa kohtaa.

– Otat sä lisää tätä, jos mä tuon? Sivi kysyi hiljaa.

– Joo, ottaisin, Jari vastasi lehdelleen.

Sivi askaroi hetken keittiössä puhumatta mitään. Hän palasi tarjotinta kantaen.

– Mä muistin et mun täytyykin käydä huomenna ennen peliä putiikissa. Ehdin tehdä yhden rästityön alta pois. Ja sit mä ehdin vielä tsekkaan seuraavan näyteikkunan ihan eri fiiliksessä kuin arkena.

Sivi nosti tarjottimelta uudet jäätelökulhot pöydälle.

– Tiedät sä, hän jatkoi, – mun mielestä sun kyllä pitäis hankkia jotain uusia harrastuksia, jossa sä voisit edes vähän rentoutua tuosta ensimmäisestä, anteeks vaan. Ei ihmisen oo järkevää panna kaikkea yhden kortin varaan, uhrata omaa kallista vapaa-aikaansa. Mä en ainakaan uskaltais. Harva siitä saa takaisin hyötynä edes osan siitä, mitä siihen on joutunu uhraamaan.

– Minä, Jari sanoi lohkaistessaan jäätelöä lusikkaansa, – satun uskoon omaan kokeiluuni, ja minä teen sen nyt. Itte mä en kaipaa ohjelmoitua sisältöä omaan elämääni yhtään enempää.

– Mä ainaskaan en uskaltais luottaa noin järjettömän rohkeesti omiin toiveisiin ja mielikuviin. Tollaisissa tunteissa hirveän monet ovat sokaistuneet ja pettyneet, ilman mielekkäitä tuloksia.

Musiikki taustalla vaihtui jälleen; Sivi naurahti itsekseen.

– Kun me oltiin Annikin kanssa tehty puolivuotisseurannassa kakkosmyymälässä jo toisen kerran niin tehokas tulos, ne oli ilmoittanu sille, et ne ottaa sen mukaansa Milanoon saamaan virikkeitä, joita ne pitää sille oikeina ja hyödyllisinä. Kuvittele, ne ei ollu sanonu mulle halaistua sanaa koko ajatuksesta. Niillä vanhoilla kelmeillä on nenää tollaseen puolueettomaan tyyliin. Arvaa oliko Ann otettu kun se kerto mulle.

Jari käänsi sivua ja maistoi lisää jäätelöä ja pakastimesta löytyneitä mansikoita.

– Annikin puolesta voi ainakin olla vilpittömän onnellinen jo etukäteen. Ne käy samalla matkalla niin monessa firmassa, et se varmaan löytää uusia aatoksia sen kuurin jälkeen töihin. Ja  muutenkin! Annikki kun ei oo koskaan matkustanut kuin rantalomaympyröissä.

– Onhan se varmaan, Jari myötäili kylläisen tyytyväisenä asettaen tyhjän jäätelökulhonsa pöydälle, – ihan kivaa virikettä, kaikki sellainen.

Ne on niin koteloituneet, Sivin ääni kiihkeytyi ihmetyksestä, – sen Laurinsa kanssa siihen omaan turvalliseen maailmaansa. Mä oikein todella pelkään, kun niiden silmät vielä joskus avautuu omastaan muullekin todellisuudelle. Sivi hiljentyi kuorruttamaan jäätelöllä viimeisiä mansikoita. – Se vois mennä paljon järkevämmin ja hyödyllisemmin eteenpäin elämässään, jos siihen sais vaan vielä lisää itsevarmuutta ja esiintymistaitoa. Nautiskeltuaan viimeisen mansikkansa hän lausui: – Se kuuri tulee olemaan sille pelkästään hyväksi.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Sivi naurahti vaisusti.

– Mä muistan kun mä pääsin eka kerran mutsin ja faijan mukaan niiden työmatkalle. Sitä ennen mä olin joskus parkunut aivan kaameesti kun ne lähti joskus yhtäaikaa, vaikka ne oli huolehtineet kaikki mahdolliset ohjelmat ja hoitopaikat Hasselle ja mulle...

Sivi vaikeni.

– Kummasti sitä vaan on alkanut vähitellen itsekin arvostaan kaikkia niitä uhrauksia, joita ne on joutuneet tekeen.

Musiikki taukosi. Sivi laski tyhjän kulhon kädestään ja asteli stereoiden ääreen.

– Se hyöty siitä ainakin on ollut, kun on joutunu näkeen ton firmanhoidon läheltä, et tietää ilman haihattelua mikä tällä uralla on edessä. Eikä pääse syntymään vapaa-ajan ongelmia tai muuta tyhjäkäyntiä. Saa määrätä itse itsestään.

Kääntäessään kuvalehden sivua Jari tuli katsahtaneeksi kuvaruutuun.

– Määrätään ainakin telkkuun vähän ääntä, hän mutisi ja työnsi lehden pöydälle.

– Joko se alkaa? Sivi kysyi.

– Jo.

Jari venytteli istuallaan ja haukotteli perusteellisesti. Sivi sammutti stereot ja väänsi television äänen kuuluviin.

– Mä taidan hakea juotavat, Jari päätti. – Laitanko mä sulle jäät erikseen?

Sivi kumartui järjestelemään lepotuoleja vierekkäin sohvapöydän sivuille.

– Laita vaan, hän puhui tuoleihin.

Männikössä polveilevassa tiessä oli ajotaitoa hiovia haasteita riittämiin. Kiertotie johti soranottoalueen lävitse kaupunkiin, ja Jari tunsi sen vanhastaan – kuten muutkin alueella risteilevät pienemmät ajourat.

Oli marraskuun ilta. Isän Volvon valokeilassa tie näytti jokseenkin samanlaiselta kuin ensi kerralla, viisi kesää sitten. Silloin Jari oli pyöritellyt liikenteestä poistettua vanhaa kuplavolkkaria, jonka hän oli Tomin kanssa kunnostanut. Turhasta painolastista kevennetty riemukas vimpain oli saanut vielä silloin korvata oikean auton. Leikki ei aina ollut täysin vaaratontakaan. Isä oli pari kertaa käynyt lopettamassa kaatonäytökset ja pannut "Viksun" ajokieltoon kunnes sitä oli vahvistettu.

Jari käänsi kasettia. Hurriganesin "Get on" alkoi takoa kaiuttimista. Menevä musiikki sai Jarin pyydystämään lisää vauhtia.

Kun olisi saanutkin tulevan ajokin mukaan jo tällä reissulla! Jari olisi kyllä tiennyt minne tulla sitä ulkoiluttamaan. Sydänalassa sykähti ja tunne aaltosi jäseniin asti. Tuomaan tallille ajokki oli vielä tälläkin kerralla jäänyt, vaikka kauppaan sisältyvien muutostöiden aikataulu oli jo pari viikkoa myöhässä.

Testikilpailu ennen varsinaisia talviralleja oli jo reilun viikon päästä. Jari oli odottanut sitä toiveikkaana, eikä hän halunnut perua enää osanottoaan. Lähtönumerokin oli jo arvottu...

Alhaalla tien painanteessa näkyvät vesikuopat saivat Jarin varmuuden vuoksi hidastamaan vauhtia. Sen myötä piti vähän soittoakin hiljentää. Olisipa alla ollut vanha harjoitteluauto! Sillä olisi voinut päästää tästäkin ylitse yhtä soittoa.

Jari hillitsi vauhtia hyvissä ajoin ennen Hämeenlinnan–Lahden valtatietä ja vaihtoi puolivaloille. Joskus kesällä oli päässyt sattumaan, että hän oli pöllähtänyt harjoitusautolla ovi edellä mäntyjen lomasta kohti valtatietä, mahtava pölyvana mukanaan. Itse taitto ennen valtatietä ei ollut vaarallinen, mutta autojonossa, joka oli edennyt päätietä miltei puskuri puskurissa, oli hetkessä syntynyt aaltoilua...

Jari käänsi auton keulan rauhallisesti kohti kaupunkia. Hän kytki kaukovalot takaisin. Syksyn ensimmäiset lumikiteet näkyivät etäisyydessä.

Jari maksoi kaakaonsa ja suunnisti kohti tupakoimattomien pöytää.

– Mitäs se kilpa-autoilija peilaa. Eiks seura kelpaa?

Ääni oli Minnan, Tomin siskon. Jari kääntyi. Taimmaisesta pöydästä erottuivat Minnan vaaleat hiukset ja kirkkaat silmät.

Jari laski kantamuksensa pyöreälle pöydälle.

– Jaa missäs täällä sellanen näkyy? Jari kysyi poissaolevan näköisenä, katsoessaan Minnan seurassa istuvaan tummasilmäiseen tyttöön, jonka hän oli nähnyt kauempaa monesti ennenkin.

– Siinähän tuo näkyy.

– Jaa, niin, tota peilikö...

Minna huokaisi ja loi katseensa kattoon kuin apua anoen.

– Tää on Jari, hän sanoi toiselle tytölle. – Sä muistatkin? Sukua, Minna lisäsi kuin pahoillaan.

– Ja...? Jari kiirehti, – tämä etäisen salaperäiseksi jäänyt ilmestys, tämä...

– Suvi, Minna keskeytti Jarin tylysti.

Jari kiskoi toppatakkinsa vetoketjua auki.

– Onks neidon toinen nimi Unelma?

– Ei, Suvi vastasi kylmänkiskoisesti.

– Ei? Jari hämmästyi. Hän istuutui Suvin viereen. – Suvi Ei. Jopa on nimi! Keksit sä sen toisen ihan itte?

– Ehen tiedä. Suvi naurahti neuvottomana ja vapautunut hymy valaisi hetken tytön kasvoja. Jari ei saanut katsettaan irti Suvin kasvoista.

– Sait sä sen mukaasi jo? Minna kysyi.

– En, enhän mä tiedä vasta kun nimen ja... Jari takelteli puheessaan.

– Sitä autoa mä tarkoitan, senkin typeränder, Minna punehtuneena sähisi hampaidensa välistä.

– Ai jaa, Jari oivalsi lopulta ja unohti Suvin. Hän henkäisi syvään ja innostuen iski nyrkillään kämmeneensä. – Sunnuntaina – tai maanantaina viimeistään.

– Isä vaan sano aamulla, et teidän ei kannattais vielä lähteä siihen kisaan vaikka se auto ois teillä jo nyt, Minna kertoi vaisusti.

– No toi nyt on sitä teidän faijan tavallista jänistämistä tosi toimista, Jari sanoi äkkiä vakavana. – Jäähän siinä vielä viisi yötä särmien hiomiseen ennen kisaa. Ja se ny oli jo niin hyvä ilman rallivarustustakin. Kyl sillä pystyy meneen vaikka heti mukaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Jari havahtui ja kääntyi uudelleen Suvin puoleen.

– Noo, mitenkäs tämä Suvi oikein rentoutuu?

Suvi oli vaiti.

– Eh, kai sä tiedät mitä toi "rentoutua" tarkoittaa?

– Enköhän, Suvi lausahti ja katseli jonnekin ulko-ovelle päin.

– No kerrohan mites sä oikeen kuluttelet vapaa-aikaas?

– En ainakaan millään rallikaahailulla. Suvi tuijotti yhä jonnekin ulko-oven suuntaan, sen näköisenä kuin haluaisi vetäytyä koko keskustelusta.

– Siitä tulee pianonsoiton opettaja, Minna ilmoitti Jarille alentuvasti. – Et ei kaikilla ole vapaa-ajan ongelmia, joista sun tarttis kantaa huolta. Eikä kaikkien tarvi olla repimässä väkisin huumoria tai sisältöä elämäänsä niinkuin teikäläisten. Eikä kaikki oo tekohauskan ralliseuran puutteessa, ettäs nyt tajuat.

– Mä tässä nyt mitään kanniskeleen, Jari penäsi hämmästyneenä. – Pitäähän sitä ny saada tutustua, ihan noin, oikeisiin ja vakaviinkin ihmisiin, kun sitä tulee pyörineeks aina vaan samanlaisissa ympyröissä. Eihän se olis hauskaa, Jari jatkoi nauraa hörähtäen, – jos ihminen jäis tällaselle asteelle!

Minna huokaisi toivottomana, mutta Suvin tiukasti sulkeutuneille kasvoille aukesi tahtomattakin jälleen hymy.

– Vai pianolla sitä, Jari kertasi. – Tiedät sä, meidän mutsikin on ennen soitellut pianoo. Ja isä pelimanniviulua ja poikkitaiteellista huilua. Ja nyt sit kilkuttelee meidän likka. – Aiai, opettaja, vaikuttajayksilö, ja tuollainen asenne. Mistähän se oikein...

– Ei kaikki oo tynnyrissä kasvaneita, Minna huomautti.

– Kaikui tynnyristä!

Sitten Jari vakavoitui. Hän maistoi kaakaotaan ja oli hetken vaiti.

– Sinähän ootkin mielenkiintoisen hankala ihminen, hän sanoi Suville kuin sanojaan punniten.

– Vai niin, Suvi tuhahti. Hänen katseensa oli yhä suunnattuna jonnekin pois. Jari alensi ääntään ja kääntyi luottamuksellisesti Suvin puoleen.

– Mä oon joskus erehtyny luokitteleen ensivaikutelman perusteella joitakin ihan huuhaaks, mut älä sä ny sorru samaan... Enkä mä sitä paitsi usko, et sä oisit sillai pinko.

– Tommoseks tyhjänhauskaks sitä ihminen typertyy, kun rallinajaminen alkaa olla suurinta elämässä, Minna sanoi. – Aina vaan pitäis näkyä ympärillä uusia viihdyttäjiä.

– Älä sä vaan ota täydestä ton Minnan kaikkia pulinoita, Jari jatkoi. – Karun kuoren alla...

– Mee puhelimeen siitä, Minna keskeytti kyllästyneesti.

– Älä sä ny kiivaile siin!

– No se käskee, Minna tiuskaisi näyttäen katseellaan tiskille päin. Äliis siellä näkyi pitävän kuuloketta ilmassa.

Jari palasi nopeasti puhelimesta Suvin viereen.

– Täytyy lähteä viemään faijan kiesi pois, hän sanoi. – Kelpaako arvon neideille kyyti?

– Mun omat jalat toimii ainakin vielä, Minna ilmoitti.

– Ei kiitos, Suvi sanoi jo kohteliaammin. – Mulla on lyhyt matka.

Jari siemaisi kuppinsa tyhjäksi.

– Kuule, Jari lausahti Suville. – Meidän täytyy nähdä pian uudelleen. Mä tulen hakeen sua huomenna.

– Ei se kuules oikein käy, Suvi ilmoitti jäätävästi.

– No perjantaina! Osaan mä olla kuin vakavat aikuisetkin, kun seura kerrankin...

Suvi naurahti vähän voipuneesti.

– No niin. Sä et usko!

– Usko pois ja tieto tilalle! Alen ääni kuului jostakin taempaa.

– Ilta pilalla, Jari runoili vastaan. Hän nojautui taaksepäin tuolillaan ja huokaisi. Ale pudotti iänikuisen mustan piponsa viereiselle tyhjälle tuolille, repi auki harmaan duffelinsa napit ja retkahti istumaan. Jari silmäili Suvia, joka ei ollut Alea huomaavinaankaan.

– Saanen esitellä: Aleksis, jo kasteessa vihitty vanhempiensa unelman täyttäjäksi... Ikuinen lukiolainen, mutta "kypsä tekijä uusien kirjailijoidemme edustusjoukkueeseen", vai miten se arvostelu menikään. Näytäs taas lompakostas sitä leikettä... Tiedät sä, Jari jatkoi paremmin Suvin puoleen kääntyen, – tää Ale-boy oli kaljoissaan ennen samaa mielipuolta rallista kuin sinäkin. Mut kerran se osu itte mun kyytiin tuolla Evon suunnalla, niin sen jälkeen se oli niin valaistunu ja innostunut asiasta, et se ei meinannu enää nousta pulkasta pois – omin voimin...

– Onhan siinä ny isän ja äidin poika puheliasta taas, Ale totesi kuivasti katseltuaan Suvia. – Käytä järkee, aikuinen mies. Tuollasta inkeriä sä et noilla jutuillas liisaa.

– Liisaa, Jari tuhahti halveksivasti. – Kato ny kyynikko edes joskus mitä esität.

– Mä olen realisti ja esitän asiat just niinku ne on. Mä en haihattele mitään. Sä tiedät sen pirun hyvin.

– Juh. Tää modernin sivilisaation vihainen nuorimies ei usko ihmeellisiin käänteisiin elämässä, eikä turhasti kunnioita mitään eikä ketään, Jari esitti Suvia katsellen. – Se tietää niin paljon. Tää Ale on nääs realisti. Tosi realistinen taiteilija. Tulkitsee realla kaikkee...

– Vittu, mä en sentään oo havitellu mikskään helvetin merkonomi-elokuvaohjaaja-unelmien kauppias-kilpa-autoilijaks, perkele! Aikuinen jätkä eikä oo kasvanu omaa minää. Täyttämässä muidenkin tajua etelän pellejen kauppaamilla valveunilla, ettei muutkaan ohjais omaa elämäänsä. Varsinainen autonomi-merkonomi. Tosi autonominen ihminen!

– Ugh! Jari valpastui. – Täydellisesti hallittu mallidemokratia on puhunut! Ällös lannistu sinä ihmiskunta. Arktisen järjen valo keskiyön auringon pohjolasta on valaiseva tien täyteen elämään...

Jari kalasti auton avaimet taskustaan pöydälle.

– Tuollaseen tehokkaan hyvinvointivaltion palvelijaan verrattuna sitä tuntee olevansa pelkkä, eh... "helisevä vaski ja kilisevä kulkunen"...

– Älä ny rupee hötkyileen, Ale hörähti voittaneen suopeudella. – Ne on tekees mulle uutta kahvia. Saat heittää mut lehden toimitukseen. Mä roudaan jengille uuden jutun.

Jari katsoi rannekelloonsa.

– Ootteks te pian lähdössä, hän kysyi vielä Minnalta ja Suvilta.

– Me ootetaan vielä Tarua, ton kaveria, Minna vastasi.

Suvin verhottu katse viivähti muistikirjaansa silmäilevässä Alessa. Jari katkaisi hetken äänettömyyden: – Vaik tää Ale tietää niin paljon ja vaik se on saanu heti sen gimman jonka se on halunnu, niin silti se ei taida olla mun kaltaseen vähäosaseen verrattuna sen enempää elossa.

Ale laittoi muistikirjan povitaskuunsa ja nousi. Jari kävi penkomaan oman takkinsa tyhjiä taskuja.

– Saat sit tarjota kupin mullekin, hän sanoi. – Kun kaadat siihen kahvia kans!

Jossain vaiheessa Suvin kasvoille oli ilmestynyt laimean huvittunut ilme.

– Tiedät sä, Jari sanoi Suville hieman empien, – kun tässä hiljaa ihmettelee sua...

– Ai hiljaa, Minna huokaisi. Hän katsoi merkitsevästi poispäin ja risti käsivarret rinnalleen.

– Tässä alkaa kuule vähitellen ihmetellä kaikkea mikä ennen tuntui itsestään selvältä...

Minna huokaisi mielenosoituksellisesti.

– Se sun edellinen kuppis on kyllä ollu tismalleen yks piriste liikaa!

– Mä puhun nyt ihka tosissani!

– Älä yritä! Noin ne klovnitkin aina lopuks sanoo. Ja pitikö sun viedä se auto vai ei? Ale unohtu jo tonne tupakalle.

– No kuule, Jari puhui Suville välittämättä enää Minnasta. – Mitä sä sitten teet kun sä et opiskele?

– Opetan. Musiikkikerhossa.

– Eh, mutta, onhan sulla ny sentään joskus vapaata. Tänäänkin on!

– Tää onkin viikon ainoa ilta milloin...

– Silloin! Jari keskeytti. Tuoli kolisi hänen noustessaan seisomaan. – Ens keskiviikkona, hän ilmoitti hieraisten kämmeniään. – Mun täytyy esitellä sulle yks uus soitin. Mä lupaan, et siinä on hyvä ääni! Ja on siinä kyllä sordiinopedaalikin jos, noh, soi liian kovaa...

Suvi huokaisi itsekseen. Hän katseli Jarin ohitse vaisu hymy huulillaan. Jari kääntyi Minnan puoleen.

– Sä sit saat järkätä teidän faijalle nitrot puseroon, ettei siitä tuu taakkaa kun homma pyörähtää käyntiin.

Jari lähti pujottelemaan pöytien välistä ulko-ovelle. Mennessään hän katsoi Suvia vielä kerran ja heilautti kättään.

Raha kilahti pysäköintimittarin kirstuun.

Jari lähti harppomaan kohti ostosparatiisin pääovea. Hän katsoi kelloaan: 16.11. Metallirannekkeen puristuksessa tuntui hetken heikosti oman valtimon tahti. Hän saattaisi vielä tavoittaa Sivin kahvilasta. Jari oli soittanut Siville töihin ja ilmoittanut pääsevänsä sovittua aikaisemmin, kun autoaan vaille jäänyt tärkeä asiakas piti kyyditä takaisin keskustaan. Parin kilometrin matka ruuhkassa oli kuitenkin kestänyt odotettua paljon kauemmin.

Joulupukki oli saapunut kaupunkiin. Loskakeli oli ilmeisesti saanut pukin vaihtamaan porot ja pulkan entisöityyn T-mallin kuorma-autoon. Tonttu oli kai pysäköinyt sen huomaamattaan näyttävästi sakkopaikalle. Lavan kylkeen oli ripustettu kyltti: Korvatunturi–Tavaratalo.

Jari ohjautui ihmisvirran mukana sisälle. Bing Crosbyn esittämä ikivihreä "Valkea joulu" tunkeutui hälinän lävitse tajuntaan. Liukuportaisiin oli tungosta. Jari päätti kävellä viereisiä portaita vastavirtaan ylös toiseen kerrokseen. Siellä hän luovi tungoksessa kahvion kassajonon päähän.

Siviä ei näkynyt missään. Viherkasvien siimeksestä erottuivat yllättäen tutut piirteet. Suvia vastapäätä istuvan tytön vieressä lattialla näkyi viulukotelo.

Jari jätti kahvijonon ja asteli pöytien lomitse Suvin luokse.

– Hei, hän sanoi ja iski sormikkaansa viereiselle vapaalle pöydälle ja istahti sen ääreen.

– Sitä ei olla huomaavinaankaan.

– Jaah, Suvi äännähti. Hän katsoi varovaisesti hymyillen poispäin.

Jari katseli Suvia etsien tämän olemuksesta mieleensä jääneitä piirteitä.

– Noh, miten soi, noin muuten?

– Välillä vähän liikaakin, Suvi vastasi hymyillen ja katsahti sitten kattoon, josta tulvi taukoamaton taustamusiikki.

Jari havahtui ja alkoi katsella ympärilleen.

– Sihteerikön piti olla täällä, mut tollasessa ruuhkassa ei oikein synkkaa toi taiming.

– Auttaisiko väljempi aikataulu, Suvi ehdotti varovasti.

– Näitä ny sattuu vaikka kuinka ois aikaa... Minnan broidi ei ehdi tänä iltana följyyn. Joutuu lähteen harjoituksiin sihteerikön kanssa, vetämään niiden autolla laitteen testipätkälle. Pitäis vaan ajaa prässätä, et mukautuis kilpailuolosuhteisiin.

– Tuollainen vie varmasti hurjan paljon aikaa ja kaikkea, Suvi arveli kohteliaasti.

– Kaikki menee eikä riitäkään, Jari vastasi huolettomasti naurahtaen. – Onkos sulla ajokortti.

– Ei. Kun en mä ole tarvinnut. Vaikka, joskus se olis kyllä ollut hyödyllinen.

– Tässähän alkaa olla parhaat kelit totutella ajamaan, Jari esitti.

– En minä... ainakaan vielä.

– No miks sitä siirtämään? Älä oo noin ehdoton ja varma. Tulee se aloittaminen eteen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin.

– Voishan se olla ihan kiva, mut mä tiedän omalta kohdaltani, että toistaiseksi mun on parempi sanoa ei.

– Kyllä se olis pitäny arvata, et sä et tuu ajoissa!

Jari kääntyi katsomaan Siviä, joka oli ilmestynyt hänen viereensä. Jari työnsi pöydällä olevia sormikkaita sivummalle ja sanoi innokkaana:

– Hyvä! Onks ne sulla mukana?

Sivi istuutui uupuneesti. Hän penkoi hetken laukkuaan ja tarjosi Jarille muovikassiin käärittyä myttyä. Jari tarttui siihen halukkaasti, purki pakkaukset sen ympäriltä ja otti käteensä halkaisijaltaan vajaan vaaksan mittaiset ja noin sentin vahvuiset kevytmetallikiekot. Niiden keskellä oli pyörän navan keskiötä varten reilun kolmen sormen levyinen reikä ja kehällä neljä pientä aukkoa vanteen kiinnityspultteja varten.

– Ihastele niitä myöhemmin, Sivi sanoi väsyneesti.

– Jep! Nää on oikeet! Jari kilahdutti rinkelit yhteen ja kääntyi taas Suvin puoleen. – Kattos, kilpailussa näiden avulla pysyy paremmin toisten valmiiks tekemässä urassa.

Suvi naurahti hieman vaivautuneesti.

– Hyvin toimittu! Jari jatkoi puuhakkaasti. – Se toi nää mulle Hesan reissulta. Ei tästä kaikesta ilman samanhenkistä jengiä selviytyisikään.

Sivi nousi lähteäkseen.

– Hei, lasku, paragon? Jari huolehti.

– Sä saat sen vielä, ihan varmasti!

Jari nousi, tunki sormikkaansa puseronsa taskuihin, heläytti levityspaloja kädessään ja sujautti ne takaisin muovikassiin.

– Kohta soi! hän sanoi velmuillen Suville. – Täytyy vähän viritellä ensin...

Kun Sivi oli ehtinyt pöydän äärestä loitommalle, Jari lisäsi ovelan näköisenä:

– Soitellaan, kumpikin... vertaillaan sitten...

Suvi ei voinut olla hymähtämättä. Tytötkin alkoivat tehdä lähtöä kahviosta.

Vuoden ensimmäinen arkipäivä oli pimentynyt. Edellisen yön lumisade oli pukenut tienvarren puut raskaaseen lumipukuun.

Jari oli oppinut jo turhankin tarkkaan tuntemaan tämän vähäliikenteisen yhdystien. Koska reilun parin kilometrin matkalla ei ollut talviasutusta eikä auki aurattuja tienliittymiä, he olivat ajaneet melkein kaikki testiajot täällä. Koska posti- ja maitoautot liikennöivät tieosuudella säännöllisesti, tie oli aina hyvin aurattu lumivallien reunoihin asti.

Tom nousi etupyörän äärestä rengasavain kädessään; kaulahihnassa riippuva puhelin heilahteli hupputakin rintamuksessa.

– Ne on käyty lävitse, hän ilmoitti.

Jari otti kypäränsä takalattian väliköstä. Linja-autoa, jonka Ari oli ilmoittanut kohta saapuvan, ei vielä näkynyt.

– Onk se ilmanpainemittari sulla? Jari kysyi.

– O.

– Tasaa vielä noi takuset, jos siel on jotain eroja.

Tom haki volkkarinsa tavaratilasta ilmanpainemittarin ja käsivalaisimen, ja kävi vielä tarkastamaan paineita.

Uudet, alumiinivanteiset talvirallirenkaat olivat tulleet rahtina vasta aamulla. Jari oli välttämättä halunnut päästä kokeilemaan niitä, silläkin uhalla, että renkaat kuluvat. Huomiseen kilpailuun heillä ei ollut enää varaa lähteä kylmiltään, sillä kuukausi sitten ajetussa ensimmäisessä kilpailussa epäonnistuminen oli Jarin mielestä vienyt heiltä kaiken pelivaran.

Viimeiseen asti oli ollut epäselvää, lähtisivätkö he testimielessä ajettavaan ensimmäiseen ralliinsa mukaan, koska harjoitteluaikaa oli jäänyt vain kolme iltaa. Jari kuitenkin oli tuntenut olevansa valmis ja isä oli uskonut hänen sanaansa. Kilpailussa tiet olivat jauhautuneet miltei lävitse pääsemättömäksi panssariuraksi, eikä loppupään lähtönumerolla päässyt tekemään kunnollista ajosuoritusta. Tuosta ensikertalaisen urissa kahlaamisesta oli jäänyt tulokseksi kolme tasaisen huonoa aikaa. Lopuksi auto oli kellahtanut kyljelleen neljännellä erikoiskokeella, etutukivarsi repsahtaneena.

Testiajot toista kilpailua varten oli nyt ajettu. Kolmikosta jokainen oli ollut vuorollaan Jarin kyydissä. Jussi ja Tom eivät olleet vieläkään erityisemmin innostuneita huomisesta kilpailusta. Jarin isän mielestä pojan ajo harjoituksissa oli ollut niin viimeisteltyä ja varmaa, että se oli palauttanut hänen uskonsa Jarin mahdollisuuksiin. Jarista isän äkkiä herännyt into tuntui kovin köykäiseltä. Jarin mielestä kyyti oli ollut vain pelkkää karjuttamista loppuun ajetuilla renkailla. Hän ei ollut voinut käyttää edes kaikkia nopeusreservejään, kun äijät eivät olleet pysyä paikallaan pulkassa. Olivat vain huitoneet kyynärpäät korkealla ja polkeneet jaloillaan lattiaa niin, että neste-ja sähköletkut olivat irrota kiinnityksistään. Kartturin puoli auton sisältä oli tullut kynsien jälkiä täyteen, Jari kertasi harjoituksia ajatuksissaan.

– Näissä mitään heittoja oo, Tom huusi takarenkaiden luota. Sitten hän siirtyi valaisimensa ja mittarinsa kanssa keulan puolelle. Jari veti kypärän päähänsä ja alkoi asettaa remmiä solkeen. Linja-auton valot ilmestyivät mutkan kohdalle. Samassa bussi jo laskeutui kaarteesta suoralle. Tom kumartui toisen eturenkaan ääreen. Jari kiskoi ajohansikkaat käsiinsä.

Kirjastobussin mentyä Tom tallusteli Jarin avoimen ikkunan ääreen ja tarttui puhelimeensa.

– Ari! Voiko lähtee?

– Edessä ollaan, kuului lähettimen kohinan seasta. – Voi lähtee! Loppu.

Jari käynnisti koneen, katsahti öljynpaine- ja lämpömittareihin, nappasi sitten kaikki valot auki. Ajokki oli nyt kartturia vaille täydessä kilpailuvarustuksessa. Jarin laittaessa vaihdetta päälle Tom löi oven huolellisesti kiinni.

Jari komensi Sunbeamin rivakasti liikkeelle. Hän oli jo kerran saanut renkaisiin jonkinlaisen tuntuman ajettuaan Arin jäljessä kääntöpaikalle ja sieltä takaisin.

Hyvissä ajoin ennen nousevaa vasenta hän sai kolmosen paikalleen. Hän hellitti kierroksia ja heilautti ohjauksella ajokin takapään luistoon. Heitosta tuli turhankin voimakas, ja nojan korjaamisessa meni kierroksia harakoille. Pitkäksi karanneen luisun takia hän oli heti oikealle taipuvan pitkän kaarteen sisääntulossa väärällä, sisäkurvin puolella. Luisun viimein oietessa hän päästi loput kierrokset, heilautti niukasti ohjauksella ja vetäisi kakkosen sisään. Auto painui toisinpäin poikittain ja Jari oikaisi sitä kierroksilla suoralle. Takakulma hipaisi ulkopenkasta lumipilven ilmaan. Kun Jari sai ajokin oikenemaan suoralle, hän pakottautui vaihtamaan ylöspäin rennon rytmillisesti.

Suoranpätkän kevennyksellä kone laulahti nelosella yli yhdeksäntuhannen. Jari valmistautui kiristyvään oikeaan. Hän päästi kierrokset, tapasi jarrupolkimen ja upotti kolmosen sisään. Jarrut oli säädetty lähemmäksi: niissä oli uusi, hyvä tunto. Ulkoreunalta lähtiessään Jari nykäisi ohjauksella ajokin kunnollisesti luistoon ja päästi kytkimen. Hyvät kierrokset varastossa hän lähti käänteenlopun leikkauspistettä kohti, säätäen kaasulla luiston jyrkkyyttä. Kun suora aukeni, hän huomasi myöhästyneensä komennuksessaan, ja syvässä luistossa takakulma tuntui tapaavan ulkopenkan raskaammin kuin edellisellä kerralla. Jari miltei kurottautui vöistä irti, kun vauhtiin pääsy viipyi.

Kun hän sai jälleen nelosen paikalleen, tuttu ässämutka ilmestyi valoihin. Jari pykälsi varman päälle alaspäin kohti kolmosta päästäen auton väärinpäin poikittain. Ollessaan varma vastaheiton osumisesta hän päästi jalan jarrulta ja kiepautti ajokin toisinpäin poikittain ja painalsi lujasti kaasua antaen ajokin hetken edetä luistossa korkeilla kierroksilla. Vastaheilahduksen tullessa Jari hellitti jalkaa kaasulta, tarjosikin kesken heilahduksen isomman vaihteen silmään ja saumattomasti kaasulla kierroksia päälle. Ajokki lähti pitkään, liki käänteen myötäiseen luisuun moottorin kierrosten samalla laskiessa. Eturenkailla hetken auraten Jari sai sovitetuksi auton kyljen ulkopenkkaa vasten. Takapää heilahti keskitielle vain lievästi, matka jatkui penkan avulla luistavasti hyvällä kierrosten vääntöalueella.

Koneen soitto kiiri innokkaana ja puhtaana ylöspäin. Kun jäljellä oli ennen kääntöä enää kaksi samanlaista pokkausta ja suora, hän päätti ottaa täysillä vasta paluumatkalla säästääkseen renkaita.

Renkaat tuntuivat hyviltä. Liiasta varman päälle luistattamisesta saattoi luopua. Vääntöäkin koneesta löytyi, kun vain malttoi olla vaihtamatta.

– Hakahomma tää nyt on, Jari vakuutteli puoliääneen, aivan kuin ei itsekään olisi sitä oikein uskonut todeksi. Lupaava ja mukava tunne, mutta jotenkin se vain ei ottanut samalla lailla valtaansa kuin ennen ensimmäistä kilpailua.

Korjausten jälkeisillä testiajoilla Jari vasta oli huomannut, kuinka huolettomasti hän oli suhtautunut ensimmäiseen kilpailuunsa, vaikka auto olikin kolmen illan kokeilun jälkeen tuntunut riemastuttavan valmiilta käskeä.

Mihin tässä kilpailemisessa oikeastaan tuli ryhtyneeksi – enemmänkin koeajajaksi kai. Yhden kilpailun erikoiskokeet veivät vain murto-osan siitä ajasta, joka kului kilpailuja edeltäviin koeajoihin, muutoskokeiluihin ja jälleen uusiin koeajoihin. Kun yhden pienen parannuksen oli saanut aikaan ja oli siitä mielissään, niin seuraavilla ajokerroilla joku uusi seikka alkoi tuntua liian hiomattomalta...

Arin Saab oli pysäköity tien sivuun, koska puhelimen kuuluvuus heikkenee suoran lopun jälkeen.. Jari pysähtyi sen viereen, mutta ei sammuttanut konetta. Hän veivasi ikkunan auki.

– Oota vähän! Ari huusi Saabin avonaisesta ikkunasta. – Sieltä on tulossa joku Mesetti. – Onko niissä tuntoo?

– Ihan eri juttu! Jari huudahti samalla kun korjasi kypäränsä hihnaa.

– Laulaa se pirun komeesti!

Jari vain nyökkäsi kuumissaan. – Mä käyn kääntymässä tuol risteyksessä.

Ari heilautti kättään. Jari kiihdytti rauhallisesti matkaan. Vartioimattomalla tiellä oli turha ruveta laukomaan täysillä tien laidalta laidalle – varsinkaan tähän aikaan vuorokaudesta. Katvepaikkoja oli useita.

Metsäisen tieosuuden loppuessa Jari lähestyi kumpuilevan suoran alkua. Sen keskivaiheilla oli sopiva hyppyri, jonka pystyi ajamaan täysillä. Jo suoralle tullessaan Jari oli saanut suurimman vaihteen paikalleen. Hyvissä ajoin ennen hyppyä hän ennätti kuitenkin erottaa kauempaa kahden lähestyvän auton heikot valot. Jari hellitti kierroksia, koski vielä jarrupolkimeenkin ja antoi ajokin mennä sitten puolella kaasulla kummun ylitse.

Sivuutettuaan vastaantulijat hän jatkoi seuraavan taiton taakse samalla vauhdilla. Ennen teiden risteystä hän hillitsi huolellisesti vauhdin pois. Risteyksessä hän kaartoi varovaisesti ympäri ja lähti kiidyttämään reippaasti tulosuuntaan kytkien uudelleen täyden valotehon käyttöönsä.

Lähestyessään hyppyä Jari näki taas valojen pilkahtavan puiden seasta käänteen takaa. Ennen irtoamista Jari päästi jalan kaasulta, painoi jarrupoljinta kun ajokki lennähti jo kevyesti. Saatuaan sen yhden istahduksen jälkeen asettumaan tiehen hän pudotti kolmoselle, päästi välikaasun jälkeen kytkimen ja sammutti apuvalot. Kun hän sovittautui omalle kaistalleen, vastaantulija pyörähti yhtäkkiä tielle poikittain. Jari sai kaarretuksi autonsa tien poikki kohti penkkaa. Hän painoi tasaisesti kaasua. Lumi tuiskahti ympärillä, alustassa kolahti ja hanki hotkaisi ajokin äkisti lumen keskelle.

Jari käänsi päävirtakatkaisimesta sähköt poikki ja haki vaihteen vapaalle. Hän riisui turvavyöt, nyhti ajohansikkaat käsistään ja otti kypärän pois. Ovi ei liikahtanutkaan, mutta viereisestä ovesta hän onnistui tunkeutumaan ulos taottuaan sitä muutaman kerran penkkaan. Jari polki jalkojaan auton ja lumihangen väliin ja pääsi harppomaan tielle ajokin taakse auennutta uraa pitkin.

– Mitäs tappokoneita täällä tiellä lennätetään! isäntämiehen hahmo mesosi pimeällä tiellä. – Minä revin omin käsin tuommoset lamput irti, jos niillä tuijuutellaan!

Mies näytti Jarin isän tuttavalta, läheisen maatalon vanhalta isännältä.

– Onkos Kuusistolla lapiota matkassa! Jari huudahti reippaasti takaisin, ennenkuin isäntä ehti jatkaa vihoittelua. Ukko avasi äkeän näköisenä mersunsa tavaratilan kannen ja otti sieltä tavallista tukevamman lumilapion. Hän iski sen voimalla tiehen itsensä ja Jarin väliin.

– Kenenkäs poikia sitä oikein ollaan? hän kysyi, nyt jo rauhallisemmin.

– No Metsälän, Jari tokaisi takaisin. Hän kiskaisi lapion Kuusiston kourasta mukaansa, kiersi auton etukulmalle ja alkoi aikailematta lapioida lunta sivummalle.

– Jaha... sitäkö ollaan sitten niinkun isäpapan jäljillä? Eikös se vanhan Taavetin poika kanssa hurjastellut aikoinaan?

– Tuossa ainakaan sen jälkiä näkyny...

– Olikos ne antennimiehet tuolla samaa keiliä?

– Oonhan ne.

– Kyllä se on niin, että teikäläisten pitäis pystyä hoitamaan tuommoisilla höyrypannuilla ajelut jossain muualla, Kuusisto puhui vakavalla äänellä Sunbeamia katsellen.

Lumi suli höyryten hangessa makaavan ajokin tulikuumalla pakoputkistolla. Jari sai Kuusiston mersun etukulman kaivetuksi hangesta näkyviin, hengähti vähän ja iski sitten lapion hankeen pystyyn. Hän päätti tarttua tilaisuuteen.

– Kun tollanen neronleimahdus, Jari nyökkkäsi autoihin päin, – on saatu ihmisten palvelukseen, sitä haluaa oppia hallitsemaan, ettei se ala hallita meitä... monellakin tavalla.

Jari puntaroi katseellaan ajokkiaan, niisti nenäänsä sivummalle ja jatkoi:

– Eikös Kuusisto toimen miehenä kokeeks antais mahdollisuuden meidän kerholle, hän sanoi. – Saatais vaikka koeajaksi kunnostaa se hiihtomajalta hiekkalaanille vievä tie harjoitteluun. Se olisi sellanen apu, että oksat pois!

Kuusisto ei osannut sanoa asiaan mitään.

– Minä vaan sen takia, Jari ehätti jatkamaan, – kun se on ihan toinen joukko, joka tekee, kuin ne, jotka niissä hallituksissaan tekee alamaisistaan halvalla hallittavia keskenään riitelijöitä.

– No niinhän se, niinhän se tuppaa olemaan, jo vain, Kuusisto myönteli.

Jari tarttui jälleen lapioon ja alkoi sohia lunta auton alta.

– Kokeillaan, muille malliks, hän yritti vielä. – Ainahan sellasesta voi kehittyä jotain, jonka varaan voi rakentaa jotain parempaa.

– Kyyllähän sitä, aina tutkia sopii, sellaista, jos vain pätevää väkeä löytyy, jo vainen, Kuusisto myönteli empien. – Ja enhän minä suunnistusajajiakaan ole kieltänyt kotopuolessa niitä kangasmaastoja koluamasta, kun ovat jälkensä hoitaneet. – Se vaan on sillä tavalla, että kun vapaaehtoisesti työhön rupeaa, niin sen jälkeen siinä ei enää ole vapaaehtoinen...

Ari saapui Saabillaan paikalle. Käytettyään lapiota vielä muutaman kerran mersun alla Jari oikaisi selkänsä.

– Eiköhän se tuosta lähde!

– Noh, kokeillaanpas sitten, Kuusisto päätti.

Hän asettui ratin taakse ja käynnisti dieselin. Jari nojasi työntövalmiina mersun nokkaan ja Ari tarttui oven kahvoihin. Parin heijausliikkeen jälkeen auto saatiinkin punnerretuksi penkasta irti.

Jari asetti lapion avoimeen tavaratilaan ja painaa loksahdutti tavaratilan kannen huolellisesti lukkoon.

– No saattekos työ sen nyt kolmisin pois tuolta rotvallin takaa, Kuusisto kyseli ohjauspyörän äärestä. Jari tamppasi kastuneita pikkukenkiään tiehen ja pöllytteli liikoja lumia housujensa lahkeista.

– Se kyllä lähtee kuin vesikelkka, kun hommaan tartutaan, Jari vakuutti. – Mutta tehdäänkös niin, että mä sanon siitä tiehommasta kerholla. Sieltä otetaan sitten yhteyttä. Kattotaan porukalla, mitä voidaan tehdä?

– Jo vain semmoinen sopii, Kuusisto myönteli.

– Selvä sitten!

Kun mersun takavalot loittonivat, Tomin volkkarin valot ilmestyivät toiselta suunnalta näkyviin.

Jari ei tiennyt, että Suvikin oli kutsuttu illaksi saunomaan Minnan ja Tomin luokse. Nähtyään Suvin keittiössä Minnan seurassa Jari oli kokenut hervottoman tunteen käyvän lävitseen. Suvi oli aikonut jättää saunomisen ja lähteä kotiinsa, mutta Minna ja Tom olivat saaneet hänet pyörtämään hätäisen aikeensa.

Juomalasi putosi Minnan kädestä tiskipöydälle helähtäen palasiksi.

– Sirpaleet tietävät – ja niin edespäin... Minna puuskahti Suville ja naurahti.

– Ahah! Tom riemastui olohuoneessa television ääressä. – Selvisitte takaisin. Mä ajattelin jo, et tais tulla siitä saunasta turhan kuuma teille...

– Ja kumpikos teistä sieltä taas ensin ulos lensikään, Minna huomautti vähän myrkyllisesti.

– Noo, se tietysti, joka sinne ensimmäiseksi ehtikin! Tom puolustautui äänekkäästi.

– Älkää ny lyökö lyötyä, Jari vetosi. – Se on lipittäny jo kohta kolme mellania tappioonsa...

– Tomii! Annahan lupas tulla jo sunnuntai-iltana takasin. Älä juo enää, Minna huolehti. – Yhteensä kaks yötä sun täytyy enää nukkua. Sitten se tulee, ihan varmasti.

– Se ny vaan on kipsissä tosta huomisesta kisasta, Jari selitti.

– Ohhoh! Tom innostui. – Johan rahahti, ittelläs siinä on menossa jo kohta neljäs. Ja kukahan se oikein kipsissä on? Kädet tärisee ennen lähtöä, et kasimillin pultitkin löystyy ratista. Joojoo, älä yritä ollenkaan, Tom väitti huitaisten kädellä ilmaan.

Minna ja Suvi astelivat keittiöstä kantamuksineen olohuoneeseen sohvapöydän ääreen. Jari huomasi hymyn Suvin kasvoilla.

– Tota, älä ota enää, hän mutisi Tomille.

– Jari, kyl maar mä tiedän, et itte se melskaa ennen kisaa kylppärissäkin kuin norsu posliinikaupassa, Minna puhui kattaessaan pöytää.

– Johan nyt! Tom äimistyi. – Nythän sä vasta emävaleen päästit!

– Oli oikein hyvä saunoa, Suvi sanoi sovinnollisesti hymyillen.

Tytöt palasivat keittiöön ja sanaharkka hiljeni siihen.

Kilpailun jälkeen Jarilla oli vasta ollut aikaa yrittää tavata Suvi. Hän oli lopuksi soittanut Suville kotiin, koska ei ollut tätä muuten tavoittanut. Puhelimessa Suvi oli kuitenkin antanut niukkasanaisesti ymmärtää, että Jarin soitto oli vähemmän tervetullut. Kohdattuaan Suvin lopulta ensikerran kahvilassa hänestä oli silloin jäänyt uutta, yhä todellisempaa elämään Jarin mieleen. Se odottamatta syntynyt hymy Suvin muuten niin sulkeutuneilla kasvoilla – ja sen yhtä odottamaton häviäminen. Jotain saavuttamatonta oli viivähtänyt hetken Jarin ulottuvilla. Rallin jälkeen autotallin hiljaisessa yksinäisyydessä sen muisto oli yhä voimakkaammin kutsunut Jarin mielikuvituksessaan Suvin luo..

Sitten Jari oli nähnyt Suvin ja Alen kahvilassa. Jari tiesi Alen pätemis- ja valloitusjutut, ja hän arvasi, että se varmasti kultturelli tapaaminen oli vanhaa alkusoittoa... Samalla Jari oli ymmärtänyt, miksi Suvi oli puhelimessa torjunut hänen kutsunsa.

Tom istui nojatuoliin Suvin viereen, Jari sohvalle Suvia vastapäätä. Jari oli huomannut jo aiemmin, että Suvi kuin harmissaan vältteli hänen katsettaan – niin nytkin. Suvi istui varovaisesti paikalleen ja asetteli käsiään syliinsä.

– Jahah, hän henkäisi hiljaisuuteen. – Mitenkäs herrat nyt aikovat menestyä?

– Keltä sä oikeestaan oot kuullu siitä, miten me on menestytty? Jari ryhtyi hitaasti tiukkaamaan Suvilta ja alkoi silmin nähden punehtua.

Jarin kireys alkoi selvästi harmittaa Minnaa ja Tomia. Alkuillan tihentynyt ilmapiiri oli kaikkoamassa.

– Siinä kuule vaara piilee, Jari puhui Suville, – et sä toistelet mitä joku haluaa.

Jari raaputti nopeasti korvallistaan ja poimi sitten voileivän asetilleen.

– Se tässä harmittaa, hän jatkoi hiljaisuuteen, – kun se ei varmasti oo sua itseäs, mitä? Niin mä vaan uskon.

– Jahah, Suvi henkäisi punehtuen vähän. Hän nosti kupin huulilleen ja katsahti varovasti muihin kuin kysyen, mahtoiko puhuttelu jo olla ohitse. Tom siirteli mielenosoituksellisesti olutpulloja lattialta tuolinsa taakse piiloon. Sitten hän ryhtyi ilmeikkäästi kaivelemaan nenäänsä.

Jari ei ollut huomaavinaan Tomin ilveilyä.

– Kuulehan, hän sanoi Suville. – Mä kyllä arvaan, kuka sulle on esittänyt "miten menee": Ale!

Tom aivasti. Hän näytti kerrassaan hämmästyvän nenäänsä iskenyttä ärsykettä. Sitten hän alkoi pyyhkiä kämmeniään housunsa lahkeisiin.

– Älä housuihis, senkin ääliö, Minna tiuskaisi ja yritti potkaista Tomia paikaltaan.

– Mä olen sanonu, et sun ei pitäis ajatella ihan noin, mmm, noin syvällisesti, Jari huomautti Tomille ilmeettömästi.

– Sori vaan, Tom sanoi, nousi ylös ja suunnisti kylpyhuonetta kohti. – Tää oli kai tosta, kun täyty siirtää noit huurteisia... Toiset kun näkyy päihtyvän jo pelkästä olutpullon näkemisestä. Tällainen hengenravinto sovi kun aikuisille...

– Juu, hengenravintoa, Minna toisti tuohtuneena. Hän nousi sohvasta ja hipaisi televisooon lisää ääntä. – Just niinkun isä. Heti kyllä alkaa henkevöityminen, kun vaan saa ensin kuohua kalloonsa.

– Juu vaan ittelles, Tom melskasi kylpyhuoneesta veden kohinan seasta. – Just niinkun mutsi! Likka ei yhtään mäkätä siellä, kun vierittää vaan veks ne kaasupullot sieltä!

Tullessaan takaisin Tom käänsi televisiosta äänen pois.

– Ja palturin puhuminen loppuu nytyy! Tom ilmoitti. – Sanokaa sit kun tulee huominen säätiedotus.

Hän tempaisi viikkolehden käteensä televisiopöydän alahyllyltä ja istua rojahti laiskanlinnaansa. Jari ei ollut huomaavinaan Tomin johdattelua.

– Katos, sellanen itkijä; jos sä vilasisit sen esittämisen väliin, sinne hiljaisuuteen, sä kyllä tajuaisit, että se...

– Ohhoh! Tom keskeytti. Hän laski lehden polvilleen ja sanoi: – Sähän rupeet puhuun kun kirja!

– Kiltsii tässä vaan lukee kun avointa kirjaa, Jari sanoa kuittasi.

– Mielestäni, Tom lausui syvämietteisen painokkaasti, – tämä Suvi on vielä täysin kirjoittamaton sivu!

Suvikaan ei enää pystynyt peittelemään vapautunutta hymyään.

– Säätiedotus! Tom ponkaisi puheestaan intoutuneena jaloilleen ja kiersi television ääreen. – Nyt turvat tukkoon.

– Mee itte pois edestä, pöllö, et muutkin näkee, Minna vaati.

– Ei näköjään... kisayöks kymmentäkään... No, eipä jää pakkaspöly leijumaan baanalle. Luulis sitä ny huomenna tollasenkin ohjaajan näkevän eteensä, jos ei muualla mitään näkisikään...

Tom hipaisi televisiosta äänen pois, kääntyi sitten kohteliaasti Suvin puoleen, hieraisten kämmeniään touhukkaasti vastakkain.

– Millaista musiikkia neidille saisi olla?

Levyhyllyn luota hän jatkoi: – Täältä ei taida löytyä mitään sun vetämääs musaa, meinaan Ukko Noaa, hän nauraa hörähti, – tai muuta yhtä raivokasta.

– Procol harum, Minna ehdotti. – Saat ottaa mun huoneesta.

– Ja mä en ota enää yhtään, kerpele, jos ei ala löytyä oikeeta kamaa, Tom sanaili itsekseen. – Täälläkin on vaan pelkkää polkkaa...

Jari ojensi tyhjän asetin pöydälle ja nojautui sohvassa rennommin taaksepäin. Hänestä näytti, että Suvin varautuneisuus oli alkanut sulaa.

– Sä otit sit vapaata ittelles ja luovuit kevätkaudeks siitä kerhohommasta? Jari kysyi Suviin katsellen.

– Joo-oh. Ja nyt jo tuntuu ihan kuin olisi leikannut elämästään merkityksen pois. Mutta se mun täytyi jättää opiskelun takia vähäksi aikaa.

Tomia nauratti, eikä Jarikaan osannut pysyä aivan vakavana.

– Joo-oh, Suvi puolustautui. – Kun sitä on aina haaveillut, että löytäisi elämäänsä sellasen – ihan oman tehtävän, jossa sais kasvaa ja jossa voisi antaa kaikkensa. Ja sitten joutuukin irrottautumaan sellasesta, ihan vaan omien asioiden takia, niin...

– Älä anna mun hämmästyä, Tom mutisi itsekseen. Hän tutkiskeli kattoa tovin muikein ilmein, mutta vakavoitui sitten. – Sano mun sanoneen, et heti kun joku tarpeeks skarppi pistiäinen hiffaa sut, niin sä jätät noi systeemit lopullisesti. Hän otti kirjahyllystä toisen viikkolehden käteensä ja hakeutui takaisin laiskanlinnaansa.

– Enkä.

– Et sinä näistä ymmärrä, Minna tuhahti Tomille.

– No jaa, eipä jostain Alesta sellasen aiheuttajaks oliskaan...

Jari keskeytti Tomin ja kysyi Suvilta:

– Tarkoitat sä, et vaikka sä olet ikäs soittanut loistavasti pianoa, niin sä tykkäät enemmän opettaa niitä kinkeripiirin lapsia, tai tota siis, sillai...

– Joo-oh, siis sillai, Suvi matki Jaria ja nauraa hyrähti hyväntuulisesti. – Se on niin ihanaa huomata jostain pikkusesta sellainen valmius, ja saada auttaa sitä alkuun. Näyttää sille, kuinka helposti se itte asiassa oppii, ja nähdä kun se alkaa itsekin innostua omista löydöistään. Ne on niin onnellisia! Sen merkitys on ihan muuta kuin omassa soitossa edistyminen.

Suvi jäi katsomaan Jaria kuin kysyen, ymmärsikö tämä mitä hän tarkoitti.

– Oikeastaan mulle se ei ole muiden opettamista johonkin. Enemmänkin isompien esteiden purkamista, sellaseen omaan oppimiseen vapauttamista ja innostamista, Suvi kertoi kasvot hymyssä kaulaketjuaan sormeillen.

Hiljaisuudessa kaappikellon hennot tahdit kuuluivat selvästi.

– Suvi hei. Kun mä olen ajatellut tai ihmetellyt sua, Jari jatkoi varovaisen innostuneesti, – mulle on valjennut ihan uudella tavalla yks vanha unelma, tai ajatusleikki: mä haluaisin rakentaa joskus elokuvan tällaisesta, no, fiilharmoniasta...

– Hitto! Tom säikähti. Lehti putosi hänen käsistään kun hän tarrautui takanojassa lujasti tuolin kyynärnojiin. – Haa, näettekö tuolla etäisyydessä samaa kuin ma! Näkyjä, kangastuksia, kuin suurella valkokankaalla...

– Höyrypää, Minna puuskahti Jarille. – Ja sä oot seinähullu, hän naulasi katseensa Tomiin. Siinä on valkoinen seinä ja se höyry on ilmankostuttimesta...

– A-aaaha, Tom huokaisi helpottuneesti. Hän ravisti päätään, räpytteli silmiään ja tarttui sitten uudelleen kaksin käsin lujemmin lehteensä.

– Tai ei ny mitään elokuvaa, tietenkään, Jari perääntyi vähän sanoistaan. – Mut koota vähitellen sellanen lyhytraina. Sellanen joka puhuttelee... Saada ihmisiä näkemään kokonaisuuksia, uusia kokonaisuuksia.

– Mitä järkee tai hyötyä sellasesta muka olis? Minna päivitteli väsyneesti. – Rahallista varmaan, joo... Ja keneen yksi kuviteltu esitys oikeesti vetoais. Ihmiset ovat jo niin valistuneita joka puolella. Kukaan edes älähtäis.

– Sitten se ois liian vastakohdaton ja tasapainoton, Jari sanoi. – Tavallisessa elämässä monet vilpittömät tilanteet vetoaa ihmisiin, vaikka ulospäin niiden kiinnostus olisikin cool. Ja aina löytyy niitä, jos hanke on vaikuttava, jotka älähtää.

– Toi on säälittävän parantumaton, Minna puuskahti.

Suvi pysyi vaiti siemaillen teetään.

– Kun sitä on tuon kisan jälkeen joutunu yhtäkkiä yksin autotallin hiljaisuuteen fiksaileen tota laitetta ja ihmettelemään sua, Jari raaputti nopeasti korvallistaan, – siinä on yllättävästi kirkastunut joitain asetelmia, joita joskus ennenkin on hiljaisina hetkinään tainnut ohimennen ihmetellä, et sitä on mielikuvituksessaan ruvennu oleen jo melkein enemmän elokuvan kuin ton hävittäjän ohjaaja.

– Sun on ruvettava kokoamaan sanottavaasi, Suvi lausui empivästi hiljaisuuteen, – jos sulla on jotain yleispätevää näyttöä – jota ei vielä ois näytetty. Suvin kasvoilla häivähti epävarma hymy kun hän jäi katsomaan tutkivasti Jarin ilmeitä. – Sun täytyy lähteä muiden mukaan, hän jatkoi rohkeammin. –Kyllä niistä järjestöistä varmasti apua löytyy, ja sieltä ohjataan varmasti oikealle tielle. Yks mun opiskelukaveri...

– Oletsä nähnyt niiden järjestöjen auttamien elokuvien kirjon? Jari kysyi.

– Een, Suvi naurahti hieman hämillään. – En minä ole käynyt koskaan elokuvateatterissakaan.

– Älä sä yllytä tollaista, Minna varoitteli voileipänsä takaa. – Tollasilta suuruudenhulluilta pitäis kieltää alkuunsa oleminen itsekseen omien mielikuviensa kanssa, ettei ne rupee haihatteleen hulluuksia. Hoida sä vaan oma työuras ja oma ralliuras kasvu-uralle, ja että saat ensin oman asunnon ja kunnon eukon, ja jätä daideed siihen opetetuille. Ei sulle tuu löytymään siihen systeemiin osaa eikä arpaa.

– Yllytä ja yllytä! Tom keskeytti Minnan puheen.. Hän pyyhkäisi leivänmurut polviltaan lattialle ja jatkoi melkein kiivastuneena: – Sellanen joka tuntee saavansa jotain aikaan ei oo heti hirnumassa hätäpäissään "ei", jos joku vaikka piruuttaan puhuis jonkun isomman sauman yrittämisestä. Lisää vaan tollasia tyhhhmiä, tollasia – pah!

– Höngi sä vaan muualle niitä kaljalemujas, paraskin perässähiihtäjä, Minna heitti takaisin ja kilisti samassa teekannun kantta. – Täällä ois vielä jollekin. Kuka ottaa?

– Lisää lasiin, aivoissa liikkuu vielä, Jari mutisi ojentaessaan kuppiaan Minnalle.

– Joo, suurelle ohjaajalle vaan kovaa teetä, Tom jorisi puoliääneen. – Ei mee kuralle... uskaltaa painaa huomenna... öö, siis parin tunnin päästä...

– Tota, milloinkas sun mutsis tuleekaan sieltä juhlista? Jari kysyi Suvilta. Hän pudotti sokerit kuppiinsa ja otti rennomman asennon.

Suvi hymyili epävarmasti. – Ei ne mitkään juhlat ole. Neuvottelupäivät, sellainen seurakuntien luottamushenkilöiden tilaisuus.

– Aaa, Jari äänsi kuin olisi ymmärtänyt. – Niin milloinkas teidän mutsi tuleekaan sieltä takaisin?

Jari tiesi ennestään, että Suvin isä oli sairaseläkkeellä, ja kuntoutuksessa jälleen toisella paikkakunnalla.

– Sunnuntai-iltana, Suvi vastasi emmittyään.

– Hyvä. Sitten sä lähdetkin meidän mukaan huomenna, meidän kaikkien kanssa. Katsos, kun sä joudut näkemään julkisivun taaksekin, sä voit käsittää tätä sulle vierasta musiikkielämää ihan uudella tavalla. Et ainakaan niin ennakkoluuloisesti.

– Ai jaa, Suvi naurahti. – Meillä on jo liput huomiseen konserttiin Tarun kanssa.

– Pah, sen kokonen bändi, Jari sanoi. – Jos ne pystyis edes...

– Torvikonserttoon, Tom auttoi kerkeästi.

– Ettet sä vaan olisi nyt itte ennakkoluuloinen, Suvi epäili vapautuneesti nauraen.

Jari löi kämmenillään polviinsa ja nousi päättäväisesti ylös. Hän seisahtui kahareisin Suvin eteen, risti käsivarret rinnalleen ja sanoi:

– Juttu on niin, et ne iltajuoksutukset on nyt seis! Minnalle laitetaan yks auto alle ja sä sen följyyn. Sinne on ajoaikaa vähän toista tuntia. Ohjelmassa seuraa nyt yöjuoksutukset. Täytyyhän mun saada sinut kässäämään asioita!

Jari ei jäänyt kuuntelemaan vastaväitteitä, vaan asteli stereohyllyn luokse. Tom läimäytti lehtensä lattialle, venytteli ja sanoi Jarille:

– Laita tuleen jotain musaa. Tää talo ei kuitenkaan hiljene ennenkun ne ammattijuhlijat on ajanu taksilla keittiöön...

Minna oli seurannut keskustelua kiinnostuneena. Hän tarttui tyhjään teekannuun ja lähti purjehtimaan keittiöön hymynvire kasvoillaan. Sanattomaksi hiljennyt Suvi lähti Minnan mukaan.

Yö oli lauha. Vaalea pilvivaippa matoi matalalla. Leuto yötuuli liehtoi hiljaisella sivukadulla. Ohiajavan autonkin ääni miltei kaikkosi uuteen lumeen ja hiljaisuuteen.

Ulko-ovella, pienen katoksen suojassa, Jarin käsivarret hakeutuivat Suvin ympärille. Katuvalon kalpea loiste valaisi tytön kasvoja. Jari näki kirkkaat, tummat, kuin kysyvät silmät; punertaviksi käyneet posket ja vuotavan pikku nenän; kosteat ja herkät punahuulet, jotka kuuluivat vain epäävän itseltään pääsyn mukaan huomenna...

Jari piti Suvia hetken tiiviimmin itseään vasten. Hän mumisi tämän pehmyttä poskea vasten vielä huomisesta – ja löysi sitten lämpöiset huulet omiaan vasten, ihmettelevien, kirkkaiden silmien katsoessa häneen.

Jari päästi Suvin sylistään ja tyttö melkein karkasi sisään. Jari jäi ovelle kuin hengittävä kysymysmerkki. Jalkakäytävällä hän vielä seurasi hämärän porraskäytävän ikkunoiden lävitse Suvin kiiruhtamista ylimpään, kolmanteen kerrokseen, kunnes tämä sieltä lapasen heilahtamisen jälkeen hävisi näkyvistä.

Päästyään korttelin päähän Jari keksi jalkakäytävällä juosta itsensä liukumaan, ja liukumaan ja liukumaan...

Kirkkaasti valaistun laajan motellin piha-alue oli täynnä vilskettä, vaikka suuri osa kilpailijoista oli jo poistunut yöhön huoltojoukkoineen. Jari oli varannut Minnan autolle tilaa ajokkinsa vierestä. Odotellessaan Minnan ja Suvin selviytymistä ruuhkasta perille Jari huiski ajatuksissaan lumihöytyviä pois autonsa mainosten päältä.

Tomin vanhemmat olivat huomattavan elintarvikevalmistajan toimihenkilöitä ja heidän avullaan pojat olivat myyneet yritykselle ilmoitustilaa autonsa pinnasta. Jarin isä, varsinainen "tallipäällikkö", joka oli  metsäyhtiön palveluksessa, ei ollutkaan saanut vastaavaa aikaiseksi. Jari itse oli saanut sovituksi Mikon, huoltoaseman hoitajan, kanssa kokeeksi yhteistyökampanjan. Ilmaista polttoaine-erää vastaan kilpa-auton kyljessä mainostettiin huoltoaseman uudenaikaista pesulinjaa. Sen lisäksi Mikko oli laatinut avajaisviikon tarjouksista kertovan monisteen, jota Timo oli käynyt jakamassa pysäköintipaikoilla autojen tuulilaseihin. Kilpa-autokin oli vielä seissyt päivän huoltoaseman myymälän sisäänkäynnin vieressä kiiltävän puhtaana ja moottoritilan pelti avattuna. Auton vierellä oli ollut juliste, jossa oli kerrottu myös moottorin pesun tarpeellisuudesta. Ja työtä oli riittänyt. Mikko oli mainoskampanjaan vähintään yhtä tyytyväinen kuin Jarikin.

– Kato perkele! kuului Jarin sivulta. Samassa kämmen läimähti Jarin hartioille.

Mahtavan karvalakin varjostamat kasvot Jari muisti heti.

– Katos komentajaa, terve!

– Seikkailijalla on kolmetoistatuumaa oikeen alumiinilla. Kestääköhän sun lähtönumerolla...

– Kato nyt pitää olla, Jari myhäili.

– Kuinka hitossa sitä uskaltaa kouluttaa itseään yli sataprosenttisella asenteella näin viimosen päälle maalaillulla vehkeellä. Vahattukin vielä perkele... Meinaat sä lopettaa tän urheilun, sinäkin? kaveri päivitteli kiertäessään Jarin auton ympäri. – Siirtyä kilpa-autoilijasta autoilijaksi.

– Hän autoili autoilemistaan, autoili ilman määrää – päämäärää, kartturi säesti.

Jari tiesi, että nämä pojat olivat päteviä korjaamaan itse koko kalustonsa toisin kuin hän. Ammattitaitoon pohjautuva teeskentelemätön huolettomuus näkyi heistä. Laitteet tulivat tarvittaessa varmasti muotoilluksi ennalleen "alta aikayksikön" – vaikka ainoa ehjäksi jäänyt osa olisi ollut toisen oven kahva...

Edellisessä kisassa he olivat keskeyttäneet kolmannella erikoiskokeella metsän puolelle, samassa paikassa, jossa Jariltakin olivat jalat kimmonneet polkimilta ja auto miltei käsistä. Jari oli kuitenkin selvinnyt vielä eteenpäin. Keskeytystensä jälkeen pojat olivat tulleet huolettomina onnittelemaan ja takomaan heitä selkään, etteivät turhille joukahaisille hävinneet...

– Joo, ei tässä auta enää urheilla, Jari myönsi. – Tuolla on nyt sellanen hallitus laskutikku kännyissä, ettei niitä ole järkevää enää ajaa nitrojen partaalle.

– Mitäh! Joku hallitusko sua ohjaa vai sinä itse? Poekapoeka! Rallipolulla sun on itte kypsyttävä omaan tahtiis ohjaamaan omaa kulkuas. Muuten siinä häviää lopuks sinä ja sun hallitukses.

Minnan ajama Saab kaarsi heidän keskelleen.

– Mutta heei! Jari huudahti auton katon ylitse. – Kun tästä alkuhässäkästä selvitään, niin...

– Kunnon rähinät vaan! toinen kavereista vastasi ja huitaisi kädellään ilmaan. – Voittamaanhan tänne on tultu. Se turha pelko!

"Se turha pelko", Jari kertasi mielessään. Että sanoikin noin tällaisessa tilanteessa, Jari harmitteli mielessään. Mutta sitten koko seikka jo hymähdytti häntä.

– Mä pidän teille peukkuja! toinen kavereiden tyttöystävistä huudahti ohimennessään Jarille.

Jari heilautti hänelle kättään ja huudahti: – Muistetaan!

Suvi nousi autosta ensimmäisenä katsellen kysyvästi Jariin.

Minna, Suvi ja Jari olivat saaneet ravintolasta ikkunapaikan. Isä ja Jussi istuivat naapuripöydässä lehtiä lueskellen ja ruoka-annoksiaan odotellen. Tom oli Arin ja Timon kanssa tulostaulun ääressä kopioimassa vertailtavaksi sopivia aikoja.

Jari katsoi taas kelloaan. Lähtöhetkeen oli runsaasti aikaa. Kahvit oli juotu, ja nyt he vain odottelivat ja puhelivat silloin kun puhumista oli. Suvi näytti jotenkin muuttuneen, vaikka tyttö oli yhä hiukan varautunut ja harvasanainen. Jarin saama vaikutelma ei varmastikaan johtunut vain Suvin hiuksista, jotka oli uudella tavalla kammattu, tai uudesta, kirkkaanvärisestä hiihtohaalarista, joka oli hankittu Minnan ehdotuksesta.

Venla ja Kreeta, Laurin ja Eeron Kevyt Kenttäkeittiö höyrysi pöydän päähän.

– Hei Jari! Ai kun ihanaa. Missä Sivi on?

– Heippa, Jari tokaisi. Lomalla vanhempiensa kanssa. Mites poikien renkaat järjestyi?

– Juu kerkes ne saada ne, Kreeta ehätti vastaamaan. – Mutta en mä usko, että ne nyt teille pärjäilee, kun ne vaan riitelee keskenään jostain vääristä boxin kumeista...

Puhuessaan Kreeta katsoi jo muualle.

– Uulla hei, vautsi...

Pöydän alla Jarin kenkä hipaisi Suvin kenkää, mutta tämä siirsi jalkojaan loitommalle eikä vilkaissutkaan Jariin. Jari työlästyi, huokaisi hiljaa ja kiskaisi sitten nilkkansa toisen polvensa päälle. Hän ei jännittänyt edessä olevaa kilpailua, ei sinne päinkään. Siitä ongelmasta hän oli ajanut ohitse jo aikoja sitten. Vaan kun tässä oli nyt näitä vanhempiakin lapsia matkaan holhottavana.

Jari vilkaisi kelloaan, ties monennenko kerran.

– Mä lähden tästä herättelemään konetta, hän ilmoitti naapuripöytään. Isäkin vilkaisi kelloaan. Tarjoilija näkyi vihdoin tuovan ruoka-annokset.

– Älä sitten päästä kastumaan, Jussi varoitti tärkeänä.

– Siellä on pari sarjaa varatulppia, isä tyynnytteli.

Jari ei sanonut  mitään. Minna ja Suvi nousivat myös ja lähtivät Jarin mukaan.

– Mä käyn tuolla, Minna sanoi odottamatta ovella ja häipyi ihmisvilinään jättäen Suvin ja Jarin kaksin. Jari ohjasi Suvin aulaan, vaatenaulakon katveeseen. Hän puristi Suvin sormet omiinsa, katsoi tätä silmiin ja yritti hymyillä. Suvi katseli ohitse ja nieleksi kuin aikoisi sanoa jotain.

– Tiedätkö, Jari lausahti ja kietoi sormensa tiukemmin Suvin sormien ympärille. – Nyt ei ole kun yks huoli. Sinä kun et, et ole oikein vielä tajunnut, mistä kaikesta nyt on kyse... Mä näen, et me on tuotu sut ihan vika paikkaan, mut odota vaan, pian selkenee... Jaria vähän harmitti, kun hän ei saanut oikein pontta sanoihinsa. Suvi vaikutti hänestä aivan luoksepääsemättömältä.

– Kuule, Jari jatkoi, – jos tuolla myöhemmin tulee jotain sananharkkaa, niin älä sä ole kuulevinaskaan...

Aiempien lähtönumeroiden ajokkien moottoreita käynnisteltiin pihalla. Kilpailuun osallistuvaa väkeä kiirehti ovesta sisään ja ulos. Seinän vieressä käynnistyi kumeaääninen Opel. Laaja tuplaikkuna alkoi täristä vaimeasti. Jarin katse Suvista veti pihalle päin. Vatsassa käväisi kuristava tuntemus.

– Vaikka sä et oikeen tykkäis tästä touhusta, niin oo vaan tyynesti mukana... Tiedät sä, tuntuu kun sun läsnäolos sais koko porukasta vähän paremmat puolet esiin, ihan Minnasta alkaen...

Jari haki Suvin katseesta sitä jotakin, mutta tämä katsoi yhä jonnekin pois.

– Me lähdetään nyt kiskaiseen tää koitos, Jari sanoi reippaammin. – Sillä mä selviän tästä liisteristä!

Minna ilmestyi salin ovelle. Hän katseli hetken ympärilleen ja alkoi sitten puikkelehtia heitä kohti.

– Suvi. Jari tarttui lujasti tytön ranteisiin, tavoitti hetkeksi tämän kysyvän katseen. – Tuntuu... valtavan hyvältä kun sä olet täällä, just nyt!

Minna tuli heidän viereensä. Jari nyökkäsi tytöille ja poistui yksin autolleen.

Tom oli vöissään.

Jari käänsi virta-avainta; merkkivalot syttyivät ja täysi bensiinipumppu tykähti vain kerran, kaksi. Hän painoi kytkimen pohjaan ja käänsi avainta; koko laitos vavahti ja mylly ärjähti käyntiin. Vatsaa kuristi.

Jari hellitti moottorin tyhjäkäynnille, liikautti valitsinta vapaalla ja päästi kytkimen ylös. Mittarit heräsivät sopiviin lukemiin. Hän napsautti ajovalot päälle ja kääntyi sitten katsomaan karttalampun valossa papereita, joita Tom selaili sylissään. Niska tuntui kankealta.

– Joo, Tom äännähti epäselvästi. Samassa yskänpuuska pakotti hänet nostamaan katseensa menosuuntaan. Hän karaisi kurkkuaan.

– Mennään! Tom käski.

He tunsivat jo reitin ensimmäiselle erikoiskokeelle. Jari oli ennättänyt käydä juoksentelemassakin lähtöpään ensimmäisissä mutkissa ennen alkupään ajokkien matkaanlähtöä.

Jari yritti rentouttaa itseään saatuaan  kiihdytetyksi sopivalle vaihteelle muun liikenteen mukaan. Ajokki mennä juristi rallinastoilla moottorin- ja voimansiirron äänien nousevassa ja laskevassa kilpalaulannassa.

Käännyttyään kahdesta risteyksestä hän tiesi kolmannen tieosuuden alussa kytkeä hetkeksi kaikki lisävalot päälle. Koneesta alkoi kuulua luja ja puhdas soitto. Isä jäi hetkessä kauas lumipölyyn. Tullessaan pimeisiin mutkiin Jari hiljensi vauhtia ja sammutti apuvalot. Tienviitan ja kilpailun opasteen kohdalta he kääntyivät pienemmälle tielle. Mäen alla volkkari odotti vuoroaan siirtyä lähtöviivalle.

Jari pysäköi ajokkinsa, vähensi valoja ja sammutti koneen jättäen vaihteen päälle. Käsijarru piti vain kahvaa nostaessa. Jarrun lukituksen vapautusnuppi oli sokalla kytketty pohjaan pois käytöstä, ettei seisontajarru vauhdissa jäisi vahingossakaan päälle.

Volkkari heidän edellään käynnistyi. Siinä oli melkoisen jyhkeä käyntiääni ja kaikesta näki, että se oli ammattimaisen kilpatallin rakentama. Kypäräpuhelimen johdot keikkuivat miesten välissä. Jarilla ja Tomilla ei noita hienouksia ollut, mutta jos verrattiin heidän laitteensa soittoa volkkarin äänen pauhuun, niin voisi tuo kypäräpuhelin heilläkin jo olla...

Jaria äänien voimakkuus ei haitannut. Se vain tuki oikeaa tuntumaa autoon. Totutusajossa ei pahinkaan soranräiske pohjapanssariin ollut hukuttanut häneltä tuntumaa kierroslukualueeseen. Kierroslukumittariin ei tarvinnut enää vilkuilla, kun oli oppinut yhdistämään äänen tason ja kierrosluvun korkeuden. Isä oli asennuttanut autoon moottorin kierrosluvun rajoittimen, joten vahingossa ylikierroksilla konetta ei pystynyt kerralla hajottamaan. Isä oli noista valmisteluista hupaisan innostunut. Mitähän tässä sellaisellakin laitteella tehtiin, kun ei kuitenkaan saanut yrittää täysillä!

Seuraava auto tulla möyrysi heidän jälkeensä, auton koko keula valoissa kylpien. Jari katsahti peiliin: eikö noita aurinkolamppuja jo sammuteta!

Tom penkoi vöidensä alta taskuaan, työlästyi lopulta ja avasi valjaat. Mustat "nitrot" löytyivät.

– Otat sä? Tom kysyi hiljaa. Jari pudisti päätään. Hän kuuli kuinka korvissa soi tässä hiljaisuudessa, kun tullessa tuli lyhyesti repäistyksi. Jari tunsi verensä kiertävän lujasti, mutta hän yritti olla rentona.

Tom alkoi selvästi olla kypsää poikaa. Jari risti käsivarret rinnalleen. Hän tunsi olevansa yksin näiden keskenkasvuisten ryhmässä. Muussa tilanteessa se olisi vain lataava ja kohottava tunne, mutta nyt olivat liian monet langat muiden käsissä.

Ikkunaan koputettiin. Karttavalo heijastui laseihin ja Jari väänsi ikkunaansa auki.

– No niin, Jarin isä puhalteli hengästyneenä ja niisti nenäänsä sivummalle. Jussi tuli isän viereen. Jari erotti Jussin takaa vielä Suvin ja Minnan.

– Sitten kypärä päähän, isä komensi. – Ja muistakaakin se tutka, Tomppa hei...

Jaria suututti kun isä ehti huomauttaa kypärästä. Laitettavahan se jo olikin. Isä kierteli auton ympärillä, pyyhkäisi käsineellään lamppujen laseja. Jussin massiivinen hahmo asettui puoliavoimen ikkunan kohdalle.

– Sitten ajatte ja hoidatte oman osuutenne järkevästi, niinkuin me on käsketty. Siitä se palkinto tulee. Jussin ääni kuului ulkopuolelta pimeästä, Jarin ja Tomin päiden yläpuolelta. – Teette vain sen ennakoitavan tuloksen, johonka varmasti pystytte. Se riittää. Ei mitään vaikeasti hallittavaa rönsyilyä.

Volkkarin ääni alkoi kohota uhkaavaksi saaden erikoiskokeelta palaavia katsojia väistymään ajoradalta.

– Me ei uskota mihinkään järjettömän myyttiseen kilpa-ajajan luontoon, jonka voimalla syntyis tuloksia. Jussin hermostunut puhe lakkasi kuulumasta, kun Volkkari reuhuutti ahnaasti matkaan.

– Jotkut saatanan tunarit sekottaa sellasella tyylillä koko Suomen rallikulttuuria kehittymästä järkevästi.

Jari käynnisti koneen ja lähti seisontavaloin ja pienellä vaihteella hakeutumaan vapaana odottavalle lähtöpaikalle. Heidät ohjattiin tarkasti ajanottoauton kohdalle ja Jari sammutti moottorin. Tom alkoi hoitaa ikkunastaan paperiliikennettä.

– Eikä sitten mitään turhia kokeiluja, isän ääni kuului vielä taempaa tien sivusta. – Se kyllä kulkee nyt varmasti tarpeeksi.

Jari puri hampaitaan yhteen. Isä se ei vaan osannut pitää pärstäänsä kiinni.

– Puoli minuuttia, lähettäjä sanoi ja tömisteli saappaitaan lämpimikseen.

Jari käynnisti koneen. Vatsassa kammersi. Ja tällaisenko takia, voi hitto, hän tuhahti mielessään. Hän ajaisi näille holhoojilleen. Hyssyttelisi osanottajana reitin lävitse oikeiden kilpailijoiden seassa. Sillä tavalla! Tällaisella paukkuraudallahan se käy. Saamansa pitää, sehän on vain helpotus, Jari ajatteli karsaasti. Hän katsahti ulkona olevia ja käänsi ikkunan kiinni. Samassa hän tunsi jo olevansa aivan rauhallinen, kylmä kuin kala.

– Kymmenen sekuntia!

Jari kytki loputkin valot päälle. Hän painoi kytkimen pohjaan ja pani ykkösen huolellisesti paikalleen. Öljynpaine ja veden lämpö näkyivät olevan sopivissa lukemissa.

– Viisi!

Tomin käsi oli aikakortin reunassa kiinni. Pahvia tuskin näkyi lähettäjän rukkasessa.

– Neljä!

Jari nosti kierroksia valmiiksi.

– Kolme!

Hän katsoi tielle keskittyneesti kuunnellen.

– Kaksi!

Jalka vapisi kytkimellä.

– Yksi!

Kierrokset pyrkivät kohoamaan...

– AJA!

Kun Tom sai aikakorttinsa, Jari päätti ruveta urunpolkijaksi. Veikeää puuhaahan tämä: toinen poljin vain alas niin jo sopi toisen tulla ylös! Auto tuntui nyt hyvältä: uudella tasauspyörästön lukolla uudet renkaat purivat hyvin tiehen. Jos eivät kaikki tiellä risteilevät nähneet heidän tuloaan, niin kuulivat ainakin.

Saatuaan kolmosen hyvään vetoon Jari rauhoitti otteitaan. Äijät seurasivat heidän ajoaan kuulolla vielä kauan sen jälkeen, kun he olivat jo näkymättömissä. Ei tällaiseen menoon olisi tarvinnut kallista englantilaisen nyrkkipajan tehoaskia; vaatimattomampikin vaihdelaatikko olisi kelvannut. Sellaisille toistaitoisille ne oli valmistettukin, jotka eivät terävimmilleen muuten pärjäisi...

Jarista tuntui siltä kuin Tom aikoisi millä hetkellä tahansa alkaa huutaa jotain määräyksiään. Jos pappa olisi nyt ollut kyydissä, niin se varmaan olisi takonut huolettomasti hartialle ja mylvinyt, että Jari se ajaa aina niin reippaasti ja joustavasti...

Nelosvaihde oli vähän pidempi, sen huippu oli puolentoistasadan kohdalla. Jari polkaisi reilusti liiat pois, ennen kuin antoi välikaasun jälkeen puheenvuoron pienemmälle vaihteelle. Vaikka tie oli jo käynyt tuntemattomaksi, seilaus penkkojen välissä kävi irtonaisesti ja rytmillisesti maalikelloa odotellessa. Jari epäili syntyikö tällaisella hitaalla lumirännillä eroja kärkiautojen kesken. Ei muuten kuin hosumisen tai ulosajon takia, hän vakuutteli itselleen.

Erikoiskoe oli vajaan kolmen kilometrin mittainen lämmittely kapealla yksityistiellä. Kun he olivat ohittaneet maalilampun ja hellittäneet vauhtia, Jari näki edellä lähteneen volkkarin vasta pysähtyvän maalikellolle kuittaamaan. Se rauhoitti lisää. Tomilta viimeisessä mutkassa päässyt huuto "Anna mennä vaan" alkoi jotenkin huvittaa Jaria.

Kun he kääntyivät valtatielle, Timo oli lampun kanssa heiluttamassa heille pysähtymismerkkiä. Jari ohjasi auratulle levähdyspaikalle letkan kärkeen. Hän ei sammuttanut konetta, vaan avasi vain ikkunan ja huusi:

– Onks teillä tarpeeksi evästä!

– Oliko se samanlaista loppuun asti? Ari kysäisi jännittyneenä, matalalla äänellä.

– Joo.

– Tuli jätkät jaetut junnujen pohjat! Tom mölysi sekaan.

– Älä! Timo innostui tarraten hanskoillaan ikkunan reunaan.

– Tähän asti ainakin, Tom vakuutti.

– Sotkettu koko pätkä, Jari tasoitteli. – Tuhottomasti jälkiä. Hyvä kun erotti reunat.

Ari sysi kenkänsä kärjellä renkaan rappaamaa lunta irti lokasuojasta ja hypähti tutkimaan takarenkaan nastapintoja. Timo kiersi auton toiselle puolelle tekemään samoin.

– Ei o vielä mitään! Jari huudahti ulos, mutta jäi kuitenkin kuulostelemaan vastausta.

– Ei oo! Ari ilmoitti. – Hyvät nää on!

– Annetaan mennä, Tom sanoi katsellessaan papereitaan.

– Me lähdetään meneen! Jari huudahti. – Päästään kohta kahville!

– Kolmosen loppuun, Ari muistutti ikkunan ääressä. Hän oli innostuneen vakava, selvästi hyvällä mielellä.

– Ja pohjille! Timo vielä huikkasi jostain kauempaa.

Odotellessaan vuoroaan seuraavalle pikataipaleelle, Jari tiesi voivansa ajaa suuremmilla vaihteilla ja pienemmillä kierroksilla. Koneesta löytyi kyllä vääntöä ja renkaista pitoa. Ensimmäisellä osuudella oli ollut ainakin kaksi selvää paikkaa, joista hän olisi päässyt omasta mielestään paremmin niin, ja silti ilman riskiä. Varman päälle eteneminen tuntui vain onnistuvan kouriintuntuvammin tuhlailevankin reiluilla kierroksilla. Ja sitä varmuutta häneltä nyt vaadittiin.

Isä ja Jussikin odottivat vielä tietoa heidän sijoittumisestaan toisen eekoon maalissa.

Tie myötäili pellonlaitaa ja johti kohti talorykelmää. Siellä oli katsojia mustanaan. Ura näkyi häviävän rakennusten sekaan.

– Oikee! TUPLA!!

Jari noudatti hätiköimättä ja rennosti, kuin ulkopuolisena, tavoittamaansa tempoa. Nelonen vaihtui rytmikkäästi jarrutuksen lomassa pienempään. Jari haki kakkosen sisään ja päästi auton taittamistaan odottavaan vastaluistoon. Hän päästi kytkimen ja antoi auton kiepahtaa toisinpäin liukuun. Takavinkkeli löytyi; hän väisti tuhottua ulkopenkkaa rauhallisella vedolla ja pääsi kiihdyttämään, ohjauksella korjailematta, auenneeseen alamäkeen.

Jari yritti kohottaa päätään ja saada hengityksensä tasaisemmaksi. Rytmikkäästi ja melkein viivytellen hän poimi nousevien kierrosten mukana suuremmat vaihteet päälle.

Tie vietti lievästi vasemmalle, kohti notkelman pohjaa. Kevennys käytti kierroksia ylhäällä ja pyrki viemään autoa aavistuksen verran oikealle. Jari näki, että tie taipui loivan nousun jälkeen lievästi oikealle. Turhia käskemättä hän päästi auton juoheasti kohti kummun sisäreunaa. Noususta ajokki ärjähti äkisti heivahtaen kaltevaan lentoon. Pää pyrki rintaan ja maisema hävisi jonnekin alle. Samassa näkymä aukeni edessä ja ajokki jyskähti takaisin pyörilleen. Meno jatkui penkkojen välissä kuin näkymättömän voiman ohjaamana. Kierrokset pääsivät heltiämään, kunnes Jari jähmeänä ja sydän kurkussa tuli sählänneeksi kolmosen kautta suoralle uudelleen nelosen vetoon.

Suoran päässä, ennen pimeää kumparetta, tie näytti taipuvan oikealle. Rytmi oli hukassa ja Jari tallasi jarrulla liiat pois päästäen ajokin lievässä luistossa kumparetta kohti. Välikaasu, kolmonen ja lujasti vetoa päälle. Tie aukeni edessä – suorana! Hätäisesti Jari pyydysti takaisin nelosen, jonka oli käsittämättömästi hukannut... Vihreä maalilamppu paloi jo edessäpäin.

– Saakelin saakeli! Jari sadatteli. Tom käänsi kysyvästi päätään.

Tästä ei tällä menolla tule ikinä valmista, Jari mesosi itsekseen. Hän tunsi vapisevansa.

Kun Jari jarrutti maalikellolle, hän tunsi kadottaneensa otteensa hypystä taivaan tuuliin. Rinnassakin kone oli melkein pysähtynyt. Sitten se oli tuntunut syöksevän kaiken veren hänen kurkkuunsa niin, että hän oli melkein tukehtua. Niska jäykkänä. Ja reidet puuduksissa... Jari veti tasaisesti ilmaa keuhkoihinsa. Tom oli tajuttoman rauhallinen. Eikö se torvi tosiaan tajunnut, mitä tuolla pääsi tapahtumaan ja kuka käväisi ratissa!

Tämä oli sitä äijien kehittämää yhtä perkeleen varomista, josta ei tule muuta kuin sanomista. Sydän jyskytti kalterien takana, niin että koko häkki tuntui heiluvan; Jari avasi ikkunansa ja yritti hengittää tasaisesti ja syvään.

He olivat jälleen päässeet erikoiskokeen nopeammin kuin siihen asti paras junioripari. Eroa oli nyt yhdeksän sekuntia. Takana tulevista ei tiedetty, mutta Jari arvasi. Eivät he aivan alkupäässäkään ajaneet, pian puolenvälin jälkeen, mutta ei olisi vaikeata ohittaa heitä tällaisen haparoinnin jälkeen. Oli tämä loistavaa...

Heidän olisi kai vihjaistava äijille johtavansa junioreja. Johtaa – tällaisilla onnenkantamoisilla? Penkoissa oli kyllä näkynyt pysähtymisjälkiä toisellakin osuudella. He eivät olleet käyneet penkoissa. Eihän tällä vauhdilla uskalla toivoa pääsevänsä edes penkoista lävitse, Jari jupisi mielessään, jäisi vain muiden tielle...

Matkaosuuden edistyessä Jari huomasi miettivänsä sijoittumista; mielikin tuntui kuin huomaamatta keventyneen... Sillä tavalla! Oli tietysti helpompaa ja järkevämpääkin mennä ylitse siitä, mistä aita oli matalin. Siitä oli mennyt vakaampaan asemaan moni muukin, mutta...

Jari tunnisti jo kaukaa isän saappaiden heijastimet. Jari pysäköi ajokkinsa isän ja Jussin auton eteen, vähensi valoja ja sammutti koneen. Isä avasi oven ja kumarsi päänsä Jarin puoleen.

– No, onkos vaivoja...

– Ei, Jari murahti, – kun johdetaan.

Jari alkoi kiskoa sormikkaita käsistään.

– Tuli just yhdeksän sekan pohjat! Tom kailotti puoleltaan. – Ja ekalla jaetut!

– No niin, Jussi tokaisi isän rinnalla tärkeilevän näköisenä.

– Onko juotavaa? Jari kysyi. Häntä ei huvittanut jäädä kuuntelemaan turhia puheita.

– Hei! isä huudahti autolle päin, mutta kiirehti sitten itse noutamaan mehupulloa.

Jarin kypärä kiristi ohimoista. Hän löysäsi remmiä soljessa ja levitteli kypärää reunoiltaan. Isä toi mehupullon; Jari otti lyhyet huikat, toiset, pidemmät kolmannet, röyhtäisi, pyyhkäisi kämmenselällä suutaan ja ojensi pullon Tomille.

Moottoritilan pelti oli ylhäällä. Jussin hahmo liikahteli siellä puolelta toiselle. Valaisimien valokiila pilkahti pellin raosta. Pian valo sammui ja pelti kolahti kiinni. Suljettuaan lukot Jussi asetti vielä varmistinlenkit päälle.

– Hyvää, Tom ähkäisi. Jari välitti pullon takaisin isälle.

– No niin, isä sanoi tultuaan takaisin. – Sitten vaan samaa tahtia.

– Samaa tahtia? Jari toisti mielessään hampaitaan purren ja katsoi vain vaiti isän ohitse eteenpäin pimeyteen kaikkoavalle tielle.

Huollettu kanssakilpailija kiirehti heidän ohitseen.

– Pitää lähteä, Tom siirsi katseensa kartalta tiekirjan ajo-ohjeisiin. –  Kolmen kilometrin päässä näkyy olevan tietöitä ja väliaikaisia liikennevaloja. Voi olla ruuhkia.

– Mutta ei sitten mitään turhaa näyttämistä..., isä lisäsi vielä.

Nöyristelijä, Jari puuskahti mielessään. Hän tunsi täyttäneensä häneen kohdistuneet odotukset tyydyttävästi, varmasti ainakin välttävästi. Sitä yhtä ja samaa riemua se taas olisikin, jos ajokki lepäisi jossain odottamassa korjausta, ilman kilpailukykyisiä aikoja. Mutta, hän vilkaisi äreissään Tomia lähdön merkiksi, miten se oli tullut, miten... Hän oli säikähtämisestään vieläkin harmistunut. Ainahan aloittelijan tuntemuksissa käväisee jotain säikähdyksen hulvahduksia, mutta tuollainen kipsaantuminen...

– Minä luotan, että te selviätte kunniallisesti, Jussi sanoi suopeammalla äänellä, – kun noudatatte vain meidän systeemiä. – Minä en usko, että te voitte sen enempää tehdä – ilman menetyksiä...

Jari tiukkasi sormikkaat lujasti käsiinsä ja käynnisti myllyn; tarkasti mittarit, sulki ovensa paremmin ja lisäsi valoja. Hän katsahti vielä Tomiin päin ja heilautti kättään isälle ja Jussille. Myös Tom heilautti heille kättään karttavalon ääressä.

Kirkkaansiniselle Renaultille laskettiin sekunteja. Ääni nousi muutaman tulisen yskäisyn ryydittämänä yhä korkeammalle, ja Gordini ampaisi taipaleelle. Saapuessaan lähtöviivalle Jari ohjasi pitävämmälle pinnalle, sammuttamatta konetta. Hän kuulosteli avoimen ikkunansa kautta hetken edellä menevän ääntä ja sulki sitten ikkunan.

– Otat sä? Tom tarjosi uudelleen mustia nitrojaan.

Jari kippasi ajohansikkaansa kourasta pastillit suuhunsa. Hän yritti rentoutua hengittäen syvään ja rauhallisesti.

Ajanottoautossa näkyi kulkevan termospullo etu- ja takapenkkien välillä. Monenkohan eri seuran jäsenet tekivät vapaa-aikanaan tämänkin kilpailun ajamisen mahdolliseksi.

– Yhdeksän kilsaa... tää on aika sopivaa, Tom arveli kuljettaessaan sormeaan hitaasti reittikartalla. Sitten hän alkoi kerrata tiekirjan antamia muutamia ajo-ohjeita, kuten risteyksien malleja ja liikennemerkkejä ja ilmoitettujen kohteiden keskinäisiä etäisyyksiä.

– Onks siellä vaaranmerkkejä? Jari kysyi.

– Ei o. Yks huomio.

Jari asetteli kypärää tiiviimmin päähänsä, vetäen lopuksi remmistä liian löysän pois. Hän ponnisti vasemmalla jalalla tukea lokasuojasta ja käsillään pulkkaistuimensa reunoista; tuki selkää istuimeen, päästi valjaiden lukon auki ja kietaisi lantiovyön alempaa kiinni; kiristi vyöt ja lakkasi jännittämästä vartaloaan. Tempoi vielä ylävartaloaan olkavöitä vasten ja kiristi niidenkin vähäiset liukumat pois.

– Minuutti, kuului ulkopuolelta. Rituaali oli suoritettu. Tuntui tiukalta, mutta kuitenkin vapaalta ja valmiilta. Jokainen liikahdus autosta tuntuisi sopivasti kehossa, jonka reaktioita tuntuivat yritteliäimmässä suorituksessa ohjaavan lähinnä tasapainovaisto ja rytmitaju. Jari tiukkasi vielä kertaalleen nahkahansikkaansa paremmin sormiinsa ja käänsi katseensa lujasti kiinnitettyjen pulkkaistuimien taakse.

Poistetun takaistuimen paikalle oli tuhdilla siipimutteripulttauksella kiinnitetty päällekkäin kaksi vararengasta. Ne eivät ainakaan irtoaisi paikaltaan. Takana lujasti omilla paikoillaan olivat myös ensiapupakkaus, muoviset öljy- ja vesipullot ja kaksi toisistaan erilleen sidottua varoituskolmiota. Tulensammutin – rautapullo, joka edellisessä kisassa oli pohjakosketuksessa vaarallisesti irronnut – makasi nyt varmasti lattiassa kiinni, Tomin istuimen varjossa, lähellä nosturia ja rengasavainta. Löytyipä heidän penkkiensä takaa tukikaareen huolellisesti kiinnitetyt suojalasitkin.

Jari muisti tapauksen tallilta eräänä iltana ennen joulua. Auton korjaustyöt olivat lopuillaan, kun hän illan päätteeksi oli vielä istahtanut ratin taakse. Käsi sattui osumaan jalkatilassa irrallaan olleisiin suojalaseihin, ja hän oli tempaissut ne pilanpäiten naamariinsa. Isälle oli tuttua, että Jari istui joskus ajatuksissaan autoaan katselemassa, mutta että kuivaharjoittelussakin tarvittiin oikein suojalaseja... Kilpailussa tapahtuneen rimanalituksen jälkeen ja keskellä kiireistä korjausaikataulua näkymä oli kirvoittanut isältä kirpeähkön kommentin.

Ajokin lattiaan heidän väliinsä oli myös kiinnitetty hyvin suojatut veden- ja öljynjäähdyttimien meno- ja paluuletkut, bensiiniletku, öljynpainemittarin johdin sekä iso kaapelillinen sähköjohtoja.

Kun Jari oli karttavalon hämärässä tarkastanut ympäristönsä, hän tunsi olevansa valmis. Hän painoi kypärää niskatukeen, tehden samalla suorin käsin vedon ratista, sillä  hirtehisellä ajatuksella, että se irtoaisikin käsiin tässä ja nyt, eikä sitten siellä jossakin muualla...

– Kolmekymmentä, kuului ulkopuolelta.

Jari silmäsi mittarit ja kytki sitten kaikki valot päälle.

– Kymmenen!

Hän nosti ripeästi kierrokset yli seitsemäntuhannen, piti siinä hetken, ja ryntäytti moottoria yhdeksäntuhannen vaiheille antaen sitten kierrosten pudota tyhjäkäynnille.

Vapaa tie kylpi heidän kuuden lamppunsa valossa. Jari katsoi Tomia. Tällä oli tiekirja sylissään avattuna EK 3:n kohdalta. Vasen käsi piti sekuntikelloa rinnan päällä, oikea oli aikakortin kulmassa kiinni.

– Viisi!

Jari painoi kytkimen alas ja laittoi vaihteen paikalleen.

– Neljä!

Ääni nousi...

– Kolme!

Kolmetuhatta viisisataa...

– Kaksi!

Jari hivutti kytkintä...

– Yksi!

– AJA!

Jari pitelee melupedaalia kuin kuumaa perunaa jalkansa alla. Tom vetäisee aikakortin hoteisiinsa räpsäyttäen toisella kädellään sekuntikellonsa käyntiin. Vasta kakkosvaihde alkaa oikein purra. Se tuntuu vapauttavalta. Tom veivaa ikkunansa kiinni. Jari kuuntelee moottorin puhdasta, soinnikasta soittoa. Vaihteisto ei päästä kierroksia putoamaan hetkeksikään.

Vaihtaessaan kolmoselle Jari heilauttaa ohjauksella painopisteen tulevan ulkokurvin puolelle ja sysää saumattomasti täyden vedon päälle. Ajokki piirtyy katkottomassa ja kevyessä luistossa suoralle, ja Jari saa nelosen paikalleen.

Taitto oikealle näkyy jo. Kevennys sitä ennen päästää koneen ärjäisemään ylälukemilleen. Auton imeytyessä takaisin tien pintaan Jari miltei halvaantuu jarrupolkimelle; näyttää kytkintä, pudottaa kolmoselle, välikaasu, pitää ohjauksella vastaan, vetoa, lisää vastaohjausta –  ja raskaasti poikittain sisäkurviin.

Ulkokurvissa Jari riiputtaa ajokkia ojanreunalla. Takakelkan tempoillessa urissa kierrokset kolmosella tuntuvat noustessaan ohentuvan. Hän sipaisee kytkintä viime hetkellä, käden käydessä. Auto pyrkii karkaamaan, kunnes nelosen voima viimein pelastaa ja kulku suoristuu.

Saisi olla vähän matalampi täällä, Jari ajattelee ja nielaisee. Huojuu niin hillittömästi. Alkoi viedä äkkiseltään liian kevyesti ja tunnottomasti. Kireällä, kevyellä pinnalla hän ei ollutkaan ehtiä heti mukaan.

Peltoaukealla Jari laulattaa täysillä metsän reunaa kohti. Sitten hän polkaisee vauhtia pois, pudottaa kolmoselle ja päästää ajokin kumpareelle paino lievästi Tomin puolella. Ennen heiton irrottamispistettä hän sysää vetoa, ja alastulossa ennen käännettä auton asento oikenee.

Vedättäessään kohti nelosta Jari vilkaisee mittareihin koneen puhuessa terävästi ja puhtaasti. Metsäisellä tieosuudella autosta saa heti lujemman otteen. Se rauhoittaa.

Heitot lähestyvät. Tie niiden jälkeen taipuu piiloon. Jari pudottaa äkkiä kolmoselle ja ensimmäiseltä lennähtää jo... Hetken vöissä viivähtää kuin painoton tila, kunnes auto painuu alas tien painanteeseen moottorin jarruttaessa räiskyen. Hetken tuntuu lyijynraskaalta, kun taas alkaa uusi nousu. Ennen viskaamista Jari tallaa kierroksia. Auto vavahtaa ja lennähtää ärjäisten tien toiselle laidalle. Hän päästää vedon, moottori jarruttaa särpien kierroksia sisäänsä. Jari on näyttämäisillään jarrua, mutta antaakin rivakan komennuksen; ajokin asento muuttuu ja laite parkaisee pitävässä asennossa taitosta suoralle nelosen tullessa sopivasti vastaan.

Suoran päässä puusillan jälkeen tie taipuu pyöreästi oikealle johtaen ylös kunnaalle. Hyvissä ajoin ennen keventävää puron ylitystä Jari ottaa keskitiellä jarrulla pois pudottaen kolmoselle. Jarrutuksessa perä pyrkii aavistuksen verran oikealle. Hän päästää jarrun ja kytkimen, näyttää kierroksia sekaan, ja ajokki oikenee kaiteiden väliin. Lennähtäessään kevyesti sillan ylitse auto kääntyy lievästi ilmassa. Oma ovi edellä, pintakaasulla, Jari saa ajokilla jälleen otteen tiestä. Hän pitää ohjauksella vastaan, komentaa lisää kierroksia ja auto nojautuu tasapainoisesti tiehen selviytyen hyvällä kierroslukualueella seuraavaan nousuun.

– Matka! Tom huutaa ennakoiden huomiomerkkiä. Kilpi jää taakse mäen harjanteella.

– POIS! Lippusiima vilkkuu edessä, tie haarautuu myötämäestä oikealle.

Jari pumppailee lukkojarrutuksella, näyttää kytkintä ja hakee kakkosen sisään. Tomin puoleinen kylki kääntyy edelle. Jari pitää ohjauksella vastaan. Hän päästää jarrun nyy-yt! ja nostaa kytkimen. Kone nielaisee neljän kurkun täydeltä räikäen kierroksia sisäänsä ja ajokki heilahtaa raisusti toisinpäin poikittain. Jari lisää kierroksia. Ajokki on poikittaisen ylimenon partaalla, valot lakaisevat sisäkurvin penkkaa, kun kulku alkaa suoristua.

Joku hyppää varoituskolmion kanssa penkalle: Rellu perä tiellä!

Jari päästää vedon ja ehtii koskea hillitsimeenkin, tekee niukan ohjausliikkeen ulos, kun auto kahahtaen tempautuu penkasta ilmaan. Jari odottaa ryskähdystä pää kyyryssä. Lumi tempaisee heidät pysähdyksiin, valot siivilöivät kellervää korkeaa lumimyrää ympärille. Hiljaisuus on outo.

Merkkivalot palavat kirkkaasti kojetaulussa. Keulassa yksi lyhty yltää heittämään valoaan hangelle. Ajokki makaa lumessa kallistuneena, mutta pyörillään.

Jari ei saa oveaan auki. Lunta on tiivistyneenä sivulasin korkeudelle asti. Tom tyrkkii hätäisesti oveaan auki.

– Aukee ny perkele! Tom rähisee ovelle. Irrottautuu sitten valjaistaan ja seinä lennähtää kohti taivasta. Samassa Tom on ulkona.

Relluun se ei ottanut, Jarille välähtää. Hän saa otteen ylhäältä penkin pielestä, mutta vaihdevalitsin ja penkki ovat hankalasti välissä.

– Pysy siellä vaan! ulkopuolelta kuuluu.

Auto huojahtaa jo ja Jari huomaa ympärillä huuhkailevan enemmänkin hahmoja. Hän on tukalassa tilanteessa eikä pysty tekemään mitään. Perää heivataan tielle ja äkkiä ajokki on melkein kellahtaa kyljelleen.

Ehjä se on, Jari samassa tajuaa. Ne ei pääse vielä tällä karkuun... ne otetaan kiinni... äkkiä nyt... Jari kiemurtelee nurin kääntyviä valjaita ympärilleen, korjaa olkavöitään, pinnistää jalalla tukea lokasuojasta, vetää vatsaa sisään ja vapisevin käsin saa osutetuksi vöiden salvat loksahtamaan lukkoon.

Minna ja Suvi jonottivat kahvia tiskiltä. Jari korjasi asentoaan ja sotki jalkansa suoriksi pöydän alle. Hän työnsi nyrkit puseronsa taskuihin ja jäi katselemaan kahvilan tungosta.

Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen. Sijaluku oli korjautunut hyvinkin. Kolmannelle pikataipaleella sattuneesta penkalla käynnistä huolimatta Jaria lämmitti neljännen erikoiskokeen aika.

Ajokkia tankattiin huoltoaseman pihassa viiden miehen voimin ja kuluneiden takarenkaiden tilalle vaihdettiin uudet. On se vaan niin, Jari ajatteli katsellessaan ikkunasta ulos, että ajettavuudeltaan hänen autoaan ei voi näiden sääntöjen rajoissa paljon paremmaksi saada... Jos madaltaisi sitä vähän, ihan vähän. Huojuu joskus niin vietävästi, äkkitilanteissa varsinkin. Lyhyempää jousta – se ei vielä näissä nopeuksissa hypyissä koriin asti pohjaa, paikat nitkahda kuin ulosajossa korkeintaan... Harjoitellessa oli tullut sahatuksi samoja tuttuja uria. Oli tottunut selvittämään ne vakiintuneella tuntumalla. Parannusta pitäisi vielä löytyä... Toisaalta nyt se hypää ja tulee alas tasapainoisemmin ja on nopeammin käännettävissä kuin monet muut samanlaiset ajokit.

Tomilla näkyi menevän lujaa. Isä takoi sitä kämmenellä olalle ja puheet vaikuttivat lennokkailta... Olihan äijä kyytiä saanut.

Yhden viikkauksen jälkeen ulkopenkka oli saanut takakulman jälkeen koko kyljen lyömään hänen hallinnastaan lumivalliin jo siihen malliin, että... Keula ei sentään ollut haukannut lunta, vaikka hän oli jo luullut. Hetken matkaa oli kirjoiteltu isolla vaihteella puolelta toiselle, ennen kuin auton kulku oli suoristunut.

Kahdella edellisellä osuudella löytynyt hallitsemisen tunne rauhoitti mieltä. Tuossa pidemmällä varsinkin. Pitää ehjästi yllä ne kaksikymmentäyksi kilometriä täydellistä soittoa! Juniorien pohja-aikaan. Ja kaksikymmentä sekuntia yleisen sarjan kärkisuorituksesta jääneenä. Eikä Tomppa ollut jarrutellut kertaakaan, ainakaan ääneen.

Nyt oli helpompi lähteä jatkamaan, kun toinen oli hengessä mukana. Näkyivät tulevan paremmin toimeen keskenään, Jari tuumiskeli. Kun eivät innoissaan nyt sähläisi siellä mitään...

Suvi tuli pöytään kantaen kahvikuppia kummassakin kädessään. Jari havahtui ajatuksistaan. Suvi taisi olla vähän jännittynyt – hymy häivähti hänen kasvoillaan, kun hän korjasi poskilleen valahtaneita hiuksia ja kääntyi takaisin. Hän oli törmätä toiseen kahvin kantajaan, pyysi anteeksi ja palasi Minnan luokse kassalle.

Jari makasi tuolissaan, leuka rinnassa ja koivet suorina pöydän alla lusikoiden sokeria kuppinsa pohjalta suuhunsa.

– Sä ajat tolla ysisatasella?

Jari katsahti ylös kysyjään. Toinenkin ajohaalaripukuinen tunki siihen viereen.

– Joo.

– Mikäs teille tuli kolmosella?

– Väistettiin vähän. Yks rellu.

– Pojilta oli karannu sähköt pieleen, ensimmäinen kaveri kertoi.

– Ei kysytty mikä oli, Jari tokaisi. – Ehditty...

– Te ootte tullu hyvin. He katselivat melkein epäuskoisina Jaria. – Noi nelkun pohjatkin...

– Siinä oli sitä sopivaa ysikympin pokkausta, Jari totesi asettaessaan kuppia asetilleen.

– Mekään ei jääty yleisen pohjista kuin ventin, mutta että sä vielä... Sulla on tossa oikea vaihdelaatikko ja nokka-akseli?

– Mallikappalehan toi on, Jari tuumaili ja naurahti vähän.

Haalaripukuinen huoltomies ilmestyi viittelöimään ulko-ovelle.

– Pysykäähän baanalla, toinen pojista muistutti. – Me hyssytellään siinä takana.

He morjestivat lähtiessään seuraamaan huoltomiestä. Jari antoi ilmeellään ymmärtää, että yritetään. Pojat olivat jo ulko-ovella, kun toinen heistä seisahtui.

– Tossa vitosen varoitusmerkin jälkeen, se pitkä alamäki: pidä autos matalana. Se käänne ei kiristy, mutta sen kallistus vie helposti ulos.

Jari katsoi kaveriin tarkkaavaisesti suoristautuen tuolissaan ja nyökkäsi. Kaveri näpsäytti sormiaan kuin taikuri suu virneessä ja hävisi ovesta ulos.

Tom liukasteli samassa ovesta sisään, potki lumia jalkineistaan ja asettui pöydän ääreen.

– Toisena ollaan, tiesi hän ja puhalteli touhukkaana kämmeniinsä. – Siellä on joku paikallinen imppi tullu niskassa koko ajan.

Sisältä henki vastaan heti tuttu tuoksu. Tuntui vähän jännittävältä pudottautua takaisin pulkkaan. Jari riiputti jalkojaan ulkopuolella ja kopisteli lumet pois jalkineistaan.

Hänestä tuntui hyvältä, että tauko meni näin kuin yhdellä henkäyksellä, eikä ehtinyt liikaa jäähtyä. Tauon jälkeen ei aina pääse heti oikeaan vireeseen. Vahinkoja varoessaan ja oikeaa säveltä tapaillessaan alkaa haparoida.

– Älä sä noista välitä, Ari tokaisi yhtäkkiä sivulta. – Urku auki vaan!

– Noh, olkaahan sitten valmiina, Jari vastasi hiukan väkinäisesti virnistäen. Ari jatkoi eteenpäin autolleen.

Jari oikoi vöitään ja valmistautui loppujaksoa varten. Kun hän lopulta oli kiinni vöissään ja alkoi tavoitella avointa ovea kiinni, sen kahva olikin hänen ulottumattomissaan.

Silloin Jari vasta huomasi, että Suvi oli jäänyt yksin auton viereen. Minna oli lähtenyt jonnekin.

– Ojennas vähän.

Suvi toi ovea lähemmäksi ja Jari kiskaisi sen kiinni. Avattuaan ikkunan hän kysyi:

– Eihän sun vaan tule kylmä?

– Eei minulle.

Jari katsoi hetken Suvia ja sai kurkotetuksi tätä ranteesta kiinni.

– Kuules.

Suvin täytyi kumartua vähän lähemmäksi Jarin vetäessä häntä likemmäksi.

– Nii-ih? Suvi katsoi piponsa alta Jariin silmät suurellaan.

– Ja leikki loppuu nyt! isän hyväntuulinen ääni kantautui kauempaa.

– Tota, lupaathan sä pysyä isän ja Jussin selän takana, ettet lähde Minnan kanssa mihinkään kauas.

– Ehen, Suvi naurahti yllättyneenä. Hän kohotti vapaalla kintaallaan pipoa otsaltaan ja kääntyi hymyillen isän ja Jussin suuntaan.

– Ja tyttö rattaille kuin olis jo! Jussi komensi. Jari ei päästänyt Suvia, tiukensi vain sanattomana otettaan. Kun Tom omalla puolellaan jo koputteli kenkiään kynnykseen, Jarin oli lopulta irrotettava otteensa Suvin kädestä. Suvia hymyilytti hereästi, kun hän lopulta pääsi kiiruhtamaan autoon Minnan perässä.

Suora aukesi näkyviin. Jarin sydän hakkasi ja ohimoissa takoi. Hän haki korkealla kierrosluvulla nelosen mukaan. Öljynpainemittari – oliko se nyt asettunut tuohon kolmeen? Öljyä oli kyllä mukana, mutta jos sitä ei tarvitsisi pysähtyä lisäämään.

Opelin valokiila heilahteli kaukana edellä, hävisi tienpoimuun ja ilmestyi pian uudelleen näkyviin, entistä lähempänä.

– Ei pääse karkuun! Tom huusi oikea käsi kauhukahvassa. Öljynpaine näkyi asettuneen kolmeen.

Jari tunsi hätiköineensä väistäessään edellään kompuroinutta kilpailijaa, mutta tässä vaiheessa varma on varmaa, hän rauhoitteli itseään. Kyljelleen kaatuminen penkan päälle oli vienyt heiltä ehkä vain puoli minuuttia yleisön avun ansiosta. Tom tuntui saaneen Jarin ylireagoinnista uutta pontta itseensä.

– Mennä vaa! Tom karjui uhmakkaasti katse tähtäytyneenä hyppyrin taakse.

Kevennys syöksyi vastaan, Jari hellitti ja käski vetoa ja loikka lähti lujasti ja puhtaasti hyvänä laakana. Kyynärpäät pyrkivät kohoamaan ja jalkoja tuntui vievän moottorin ärjäistessä raisusti...

Muutaman huiman, hyvin onnistuneen paikan jälkeen Jaria alkoi melkein naurattaa. Hän tunsi löytäneensä nopeasti pitävän otteen uudelleen.

Jari ei oikein luottanut Tomin arvioon, joka paikassa ainakaan. Silti tuntui kannustavalta, että Tom oli herännyt yrittämiseen mukaan. Uskaltaisi jo huoletta suoria paikaltaan vaikka ikkunaraamien kautta kiertelemättä enää isän ja Jussin pöllyytystä.

He pääsivät uudelleen Opelin kantaan ja tällä kerralla heille löytyi hyvissä ajoin tietä. Oikein suuntavilkulla näytettiin, että ohi vaan. Eikä siinä naarmuja syntynyt.

Kaksikymmentäyksi kilometriä. Ja armahtava maalikello. Kaksikymmentäkaksi sekuntia junioreiden pohjista. Jos peesauksesta oli jossain ollut apua, ne tiimat olivat kyljelle kellahtamisessa huvenneet korkojen kanssa.

Jarin selkä oli märkä. Hansikkaista olisi melkein voinut vääntää hikipisaroita. Oli kuuma ja janotti. Jari kampesi ikkunan auki. Kypäräkin tuntui taas kiristävän. Entä lippa? Se oli varmasti jossain lattialla. Polkimien alla? Tom oli sohaissut sen irti. Lippa löytyi lopulta toiselta puolen autoa, hänen penkkinsä ja oven välistä. Haravoidessaan sitä hansikkaaseensa katse osui öljynpainemittariin. Jari liikautti kiireesti lisää kierroksia myllyyn, ja osoitin toipui alamaista sopiville rajoille.

Tom sai paperinsa kuntoon ja he pääsivät jatkamaan matkaa.

Isä seisoi liittymän jälkeen keskellä tietä ja Jari vaihtoi takaisin puolivaloille. Hän käänsi pois tieltä ja pysäköi ladon oven eteen. Hän sammutti laitteet, silpaisi vyöt lukosta ja harppasi autosta ulos.

– Tuokaa öljyä!

Isä käännähti ympäri ja lähti harppomaan takaisin autolleen. Jari avasi lukot, kiskaisi kumiset varmistinlenkit pois päältä ja heilautti pellin ylös.

– Jussi! Paperia! Jari tähyili uudelleen moottoritilaan.

– Mitä muuta?

– PAPERIA!

Lunta tipahti kuusen oksalta auton katolle. Isä kiirehti takaisin öljygallonan kanssa.

– Miten kävi?

– Käväistiin poskellaan. Kakskaks sekkaa jäätiin junnuissa. Ei muuta.

Isä alkoi osuttaa varovasti nestevanaa öljyntäyttöputkesta sisään.

– Stop. Ei kannata enää.

Jussi tuli taakse sytyttäen taskulampun. Ilmansuodattimelle öljyä ei ollut tippunut.

– Eikä tullu koriin mitään? isä kysyi vielä vähän hengästyneenä lukitessaan öljyntäyttöputken tulppaa.

– Ei, Jari tokaisi. Hän katsoi varmuuden vuoksi kylkeä. – Ohjaus tärisi vähän matkaa, mut se rauhottu.

– Siivotonta porukkaa, Jussi hammasteli kuin itsekseen. Hän tunki Jaria vähän sivummalle. – Öljytäänkö vielä hihnakin...

– Saatiin ne yhdet kiinni. Hölmöiltiin siinä spoorissa kumpikin. Olis muuten kajahtanu yhteen, Jari lopulta kertoi syyn tapahtuneelle.

– Noo, isä tuumi sovittelevasti. – Pojat on vielä poikia. Hän nosti öljygallonan maasta ja oikaisi selkänsä suoraksi moottoritilan äärestä. – Kokeiles nyt.

Jari kierähti nopeasti ratin ääreen. Kuuma kone ei ollut heti käynnistyä. Se jutkahti kerran, kaksi ja heräsi lopulta ärjähtäen elämään. Jari ponkaisi autosta jaloilleen.

– Selvä! Toi siirappi näyttää vaan väsyneen. Onkos sitä mehua? Isä ojensi taskustaan Jarille muovisen pullon roikottaen toisessa kädessään muovista öljygallonaa. Jarin juotua hän sanoi Jussille:

– Nosta vähän tyhjäkäyntiä.

Jussi empi, mutta otti sitten taskustaan meisselin, ja käänsi vähän ruuvia. Tyhjäkäyntiääni nousi lievästi. Jussi näytti valoa ilmanpuhdistimen suotimeen ja kokeili sen kiinnityksiä.

– Eikä oo pätkiny?

– Puhettakaan. Kiertää mielettömästi!

– Mitä siellä vielä seisoskellaan! Tom karjui avoimesta ikkunasta metsikköön, kuin aikoisi tulla vöineen ja penkkeineen ulos kajuutasta. Kaikkien katseet lennähtivät kartturin suuntaan. Moottoritilan peltiäkin laskettiin alas, että olisi paremmin nähty, mikä mies sinne oli ilmestynyt mesoamaan.

– Paras lähteä, Jari sanoi naurahtaen ja hakeutui ovelle. – Onkos se kiinni? Jari kysäisi isältä.

– On, liikkeelle vaan!

Isä läimäytti peltiä, katsahti sitten Jariin kuin vetoavasti ja lähti astelemaan autolle.

– Kattokaas sitten, että tulette pätkän lävitse, Jussi heitti kuin puolileikillään. Jari oli poikittain pulkassaan ja hän kopisteli lumia kengistään auton ulkopuolelle.

– Sittenpä tuon näkee, Jari tokaisi. Hän kääntyi käsiensä varassa ja pudottautui asemiinsa.

Auto, jonka Jari luuli menevän ohitse, pysähtyikin tien reunaan ja näytti suuntamerkkiä tien sivuun. Jari jatkoi peruuttamista sen nokan editse rinnalle kääntyen. Hän huomasi, että se oli sama Opel, jonka he olivat ohittaneet edellisellä pikataipaleella. Kaveri ratissa heilutti kättään ja aukaisi sitten ikkunan.

– Avaa se, Jari sanoi Tomille.

Mutisten Tom alkoi raottaa lasiaan.

– Menkää edellä!

Jari heilautti kättään ja he lähtivät. Opel tuli jäljessä.

Jari yritti rentoutua. Hän vilkaisi Tomia – kovin tärkeältä vaikutti papereitaan tarkastellessaan. Tom oli äkkiä alkanut vetää kovaa roolia peitelläkseen aikaisempaa horjumistaan. Niin on isäänsä tullut, Jari ajatteli.

Maalikellon kohdalle pysähtyessään Jari kiirehti aukaisemaan toisella kädellään sivulasia, kun ajokki jotenkin pääsi häneltä vaihde päällä hyökähtämään sammuksiin. Nyhtäessään hiestä märkiä sormikkaita irti käsistään, hän kuuli toimitsijan äänen Tomin ikkunasta:

– Jäitte vain seitsemän sekkaa yleisen pohjista!

– Mites junnuissa tuli?

Jari tajusi puhuneensa tarpeettoman kovalla äänellä – ajanottoautossakin tyttö kuuli hänen kysymyksensä. Tytön huulet liikkuivat, ja sitten niille ilmestyi hymy.

– Mitä se sano? Jari kysyi Tomilta.

Tyttö nosti uudelleen katseensa Jariin, huulet näkyivät liikkuvan jälleen...

Tom alkoi kuitata paperiaan katsomatta aiheelliseksi kertoa aikaeroa.

– No ne on neljäntoista pointsin pohjat, hän lopulta ilmoitti ojennettuaan paperin autosta ulos. – Mennään!

Jari irrotti kypärän päästään, ojensi sen penkkien taakse, korjaili vielä otsalle liimautuneita hiuksia sivummalle ja käynnisti auton.

Seitsemän pohjista, Jari ajatteli viimeisen pikataipaleen asema-alueen päättymisestä kertovan kyltin ohitse ajaessaan. Helpottava kilpailusta vapautumisen tunne alkoi levitä häneen hiljaa kuin lämmittävä lääke. Hän karaisi kurkkuaan ja kääntyi Tomiin päin.

– Ota toi yöastia kaalistas! Tää on ohi!

Ennen päätielle saapumista koko huolto oli heitä vastassa. Jari ehti ihmetellä, kuinka kumpikin autollinen oli jo ehtinyt tänne. Hän pysäytti keskelle tietä. Tomilla oli jo ikkuna valmiiksi auki.

– Mites on ? Jussi kysyi.

– Hahaa, yritäs arvata!

Isä, Timo ja Ari seisoivat tien puolella; he odottivat myös selvästi malttamattomina tietoa sijoittumisesta.

– Noo, kai sitä tällä hetkellä vielä, Jari totesi heille laimeasti, – johdetaan...

Ikkunasta Timon koura tunki viileältä tuntuvan pienen siideripullon Jarille.

– Pidettiin sitä hangessa! Jääpaloja eikä lasia oo tarjota...

– Hyvä, huolto kyllä toimii...

Isä läimäytti auton kattoon lähdön merkiksi. Vanhan rallarin naama loisti.

– Sitten vaan repimättä maalille!

Kun ei nyt itseään repisi, Jari ajatteli vähän lauhtuneena. Hän vaihtoi pullon vasempaan käteen ja laittoi vaihteen päälle.

Palkintojenjako salissa oli ohitse. Aulassa oli tungosta ja kuuma. Kun  he olivat päässeet istumaan aulan lepotuolien nurkkaukseen, Jaria alkoi raukaista. Minna ja Suvi puhelivat keskenään. Jarin käsi lepäsi Suvin käden päällä tuolin kyynärnojalla. Palkintokello juniorien yleiskilpailun toisesta sijasta yritti käydä pakkauksessaan. Se näkyi tarvitsevan jälleen uuden käskyn, ja Jari kopsautti kengällään pöydän jalkaa.

Ari ja Timo olivat lähteneet lastaamaan kilpa-ajokkia isän auton vetolavetille ja viipyivät vielä ulkona. Isä, Jussi ja Tom juttelivat yhä Yrjön kanssa, jonka korjaamohallissa oli vuosien varrella rakennettu lukuisia menestyneitä ralli-Escortteja. Heille oltiin alustavasti kaavailemassa kesäteille sopivampaa, paria luokkaa isompaa ajokkia.

Vaikka kilpailussa oli lopulta käynyt hyvin Jarista ei tuntunut siltä, kuin hän olisi kuvitellut tuntuvan tällaisen tuloksen jälkeen. Oliko hän edes ansainnut tätä toista sijaansa –  ja toisaalta, kuinka paljon paremmin kaikki olisi voinut mennä...

– Perkele, täällähän ne huijarit ajaa, Pete sauhusi paikalle tupakka hampaissa. Huomattuaan Tomin puuttuvan hän epäröi hetken. – Ai – missäs se viikon lintu pesii? Tikkana tietenki. Lähtekää kuskiks!

– On niin posketon nälkä ja väsyttää, ettei viitti yhtään roudata ylimääräistä, Jari sanoi väsyneesti. – Me ollaan menossa, kun noi äijät vaan konttaa kynnyksen ylitse.

– Hää, älä yritä upottaa, Pete örisi katsahdettuaan Suviin ja Minnaan. – Kyllä sen näkee, mikä nälkä sullakin on. Tää on sit jumankauta salakavalin kaataja mitä...

– Mikäs sulle tuli nelosella? Jari keskeytti Peten.

– Mikä, vittusaatana! Rengas!

– Älä räyhää.

– No helvetti, kun äijät on niin raukkoja, et heittää valmiiks paskan levyn alle. Mä niitä jouda aina itte tarkastaan. Pitää sitä sen verran voida parhaisiin kavereihinsa luottaa. Helvetin hyvin lähti taas, ekalla kolme pohjista, tokalla kuus ja kolmosella yhdeksän! Ja nelkun lopussa kaputti – kisa pilalla!

Pete veti välillä henkeä katsoen ympärilleen.

– Isäntä perkele tuumas, ettei ookkaan ennen tultu niille sillai kylään, hän jatkoi, – selälleen aidan päälle pysäköimällä. Tuli kaurahatun riukuaidasta hakkelusta ja hammastikkuja. Paskaakos siinä, kuulu olleenkin laho. Hankki jyyrä uuden aidan. Haki vielä keskeytyspullon liiteristä ja tarjos siivut... Perkele, ei tää oo kun elämää vaan. Eikä tää elämä tähän lopu.

– Missäs se muotovalio nyt on? Jari kysyi jotain sanoakseen.

– Mä laitoin jätkät viemään sen himaan sieltä, kun tekivät tollasen. Sitä kyllä heti kuplaks tunnista...

Peten vilkaistua vielä Suviin hän jatkoi:

– Mut siellähän sen ventatessa näki, mikä on nykyään junnujen taso. Miehet ajaa kuin pullopersesiat! Helvettiinkö säkin oikeen raivosit? Autossa on lukot ja laatikot viimesen päälle. Tarttis muuta kun osata ajaa. Mikset sä ota tasasempaa ja kovempaa. Mutta kun ei usko kokeneemman järkimiehen valmista mallia, saatana. Pitää olla niin perkeleen tyhmänylpeetä. Vituttaa tommonen tehottomuus. Aikamiehet leikkii kun etelän pellet. Saatanen tunarit kuluttaa kalliita palikoita eikä osaa ottaa niistä hyötyä irti..

– Me lähdetään parin minuutin päästä. Tomppa saa heittää sut teidän kautta.

Suvi sytytti valon eteiseen ja kiirehti sitten keittiöön laittamaan teeveden lämpiämään. Jari sulki varovasti ovet jäljestään. Sitten hän silmäili tarkemmin ympärilleen, kunnes huomasi katsovansa omaa ilmettään vastakkaisen seinän peilistä – ja siirtyi pari askelta takaisin. Hän kumartui riisumaan kengät ovensuuhun ja päätti vielä kuoriutua puserostakin. Jarilla kävi mielessä, oliko hän ennen ripustanut puseroaan vaatepuuhun. Nyt laittoi.

– Käy vaan peremmälle, Suvi jutteli palatessaan keittiöstä. – Täällä on kyllä aika siivotonta, kun tuli eilen niin nopea lähtö.

– Ai jaa... niinpä, Jari myötäili ajatuksissaan. Suvi lennätti piponsa hyllylle ja potki touhukkaasti talvisaappaat jaloistaan vaatenaulakon alle.

Jarin katse kiersi olohuoneessa. Suvin jäljessä hän kävi kurkistamassa tämänkin huoneen ovella. Kolmas ovi, ilmeisesti vanhempien makuuhuoneeseen, oli suljettu. Jari päätyi keittiön puolelle. Hän nouti sanomalehden hellan sivupöydältä ja istahti lähimmän tuolin reunalle selailemaan sitä.

Hetken kuluttua Suvi hipsi sukkasillaan keittiöön. Hiihtohaalarin tilalla oli nyt tiukahko villatakki ja farkut.

– Sulla on varmaan kauhea nälkä, Suvi puhui availlen kaappeja. – Mä laitan niitä leipiä. Toi vesi onkin pian kuumaa, kunhan noi teelehdet vaan hautuu...

– Eihän sitä niin mahdottomia, Jari tuumiskeli empien.

Suvi näytti siltä kuin meneillään olisi kymmenen askaretta yhtä aikaa.

Jari päätti vetäytyä vielä pois toisen jaloista, taitteli sanomalehden tuolille ja siirtyi vaalean sävyisen, tilavan olohuoneen puolelle. Tumma, vanhanaikaisen ja arvokkaan näköinen kalustus oli sijoitettu kaavamaisesti, kuin huonekalunäyttelyssä. Mitä täällä olikin, sitä ei ollut liikaa.

Ikkunan ääressä ulkomaailmaan katsahdettuaan hän puhalsi hennon verhon kosketuksensa jäljiltä paremmin takaisin paikalleen – samassa hän jo hymähti omalle varovaisuudelleen. Jari astui kohti arvokkaan näköistä kirjakaapistoa. Ei tullut mieleenkään koskea tuohon osin lasioviseen monumenttiin. Sisältö näkyi olevan tiukasti järjestyksessä. Yhdestä raollaan olevasta ovesta kiilsi pienehkön television pimeä kuvaputki.

Jari oli pysähtynyt katselemaan lipaston päälle raskaisiin, kullattuihin kehyksiin asetettuja valokuvia, kun Suvi ilmoitti, että keittiössä oli valmista.

Suvi hymyili itsekseen touhutessaan keittiön kaappien ääressä; hiuksiakin piti vähän väliä korjata korvien taakse.

– Jaa "teetä ja leipää", Jari lausui puoliääneen, eikä ollut oikein uskoa näkemäänsä, mutta istuutui lopuksi pöydän ääreen. – Tota, sulle se taitaa olla, eh, yks taideteos jo tää pöydän kattaminenkin. Meinaan, kun sä tällaseen tilaan saat sopimaan kaiken tämän...

– Älä sä ny vaan enää mitään, Jari jatkoi varovaisemmin. Hän olisi halunnut rauhoittaa Suvin lujasti itseään vasten, eikä päästää enää...

– En mä ny ihan tähän näänny, hän lisäsi.

Kun Suvi oli vihdoin malttanut istuutua, hän kertoi salaperäisen näköisenä muutoksista, jotka oli tehnyt itse valmistamiensa leivonnaisten perinteisiin resepteihin.

Suvin kaadettua kuppeihin teetä Jari muisti tulomatkalla tekemänsä ehdotuksen.

– Siitä huomisillasta. Voitais lähteä tennishallille. Sulla on tietysti lukemista, mut...?

– Niin, kerrata mun kyllä täytyis.

– Saisit vielä sen mailan, jolla mutsi on joskus juoksuttanut isää. Et pääsis syyttään ainakaan mailaa...

Suvi hymyili miettiväisenä.

– Kuules, et sä nyt ole yhtään iloisempi, kun teillä meni noin valtavan hienosti?

– Olenhan minä, Jari tokaisi. – Tai helpottunut. Vapautunut ainakin. No, kai sä oot huomannu, hän jatkoi vaisummin, – et mä olen työlästynyt niihin tuuliviireihin.

Suvi liikahti vetoavasti Jariin päin.

– Et ois niin tyly, niille...

– Minäkö? Jari hämmästyi. – Tyly? Ja niille...

Hän haukkasi hyvällä ruokahalulla voileipäänsä ja jatkoi kohta:

– Ei uskois nyt, mut aluks kun me isän kanssa kahdestaan ruvettiin toteuttamaan kesän jälkeen tätä projektia, meidän panostus oli tasapainoisen joustava kaikilla osa-alueilla eka kisaan asti...

– Ne kaikki vaan tykkää niin valtavasti tuosta yhteisestä yrittämisestä, Suvi kiirehti vakuuttamaan. – Ja että sinä hoidat siinä teidän kesken omaa osuuttasi. Usko minua, kyllä minä sen tunsin.

– Sinun, Jari lausahti hetken perästä, – ei tarvitse pyytää uskomaan, mitä sä kerrot.

– Tuliko mun mukanaolosta jotain harmeja sulle? Suvi kysyi varovasti.

– Mitenkä niin? Jari ällistyi. – Paremminkin, hän sitten muisti, – minusta näytti, et sä vielä kietaset ne äijät pikkusormes ympärille!

– Sä oot mahdoton. Suvi näytti melkein loukkaantuneelta.

– Nooh, kai sitä vähän..., Jari myönteli.

– Sanos, mitä se Sivi on, niinkun merkinnyt sinulle ja..., Suvin kuin ohimennen lausumaksi tarkoitettamat sanat tyrehtyivät huulilleen nostamaansa teekuppiin.

– Oonhan se, jotain, tietysti on...

Jari huoahti, korjasi asentoaan ja heitti jalkansa toisen polvensa päälle. Hän jäi tarkastelemaan ajatuksissaan teekuppiaan kämmeniensä välissä.

– En mä osaa oikeen sanoa. Mutta kun me istuttiin siellä aulassa ennen poislähtöä, niin se kävi mielessä, ja sellasella ihan uudella huolella; et kun sillekin vielä tapahtuisi omassa elämässään jotain vastaavaa.

– Kuule, Jari jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. – Sä kyllä huomaat sen, mitä se on merkinnyt mulle ja olenko mä merkinny sille tosiasiassa senkään vertaa. Sun ei ainakaan tartte tuntee mitään syyllisyyttä tai jotain sellaista...

Suvi nousi, nouti teekannun hellalta ja kaatoi Jarin kuppiin vielä lisää.

– Tota, olikos teidän faija ja mutsi pahoillaan, kun se sun tuttu poitsu joutukin sinne kauemmas opiskeleen?

– Eihän ne sitä tuolta kannalta ottaneet, Suvi sanoi hyväntuulisena. – Sehän on vaan hienoa, kun joku pääsee teologiseen...

– Aaha, Jari äännähti ikään kuin olisi ymmärtänyt.

– Ja onhan ne käsittäny, et me ollaan vaan oltu sen takia monesti yhtä aikaa samoissa riennoissa, kun vielä soitetaan kumpikin.

– Kolmen viikon päästä, Jari laskeskeli. – Sillon on meidän seuraava kisa. Vähäsen pidemmässä matkassa... Kuinkahan mahdottomana ne pitää meidän yhdessäoloa?

Jarin totisuus alkoi hymyilyttää Suvia.

– Ainakin mutsin täytyisi saada tutustua sinuun, Suvi sanoi nauraen arvoituksellisesti. – Ne voi olla vähän ennakkoluuloisia, kun sä et olekaan niille tutuista piireistä.

– Saunaillassa sä sanoit, että itse sä et ole ollut seurakunnassa uskonnon takia?

– Niin... Suurin osa mun parhaista ystävistä vaan on aina olleet siellä toiminnassa mukana.

Suvi katseli tovin tyhjään teekuppiinsa ja jatkoi:

– Siellä mulla on ollut omaa tilaa kasvaa ja koota rauhassa muiden mukana omaa itseä – ettei mun elämälleni kävis niin kuin äidin ja isän on käynyt... ettei varmasti kävis niin.

Jari havahtui hiljaisuudesta. Hyvänolon tunteessa hän alkoi venytellen nousta pöydän äärestä.

– Tää oli kyllä mun vuosisadan aamutee... Eikä ny tarvinnutkaan yöllä kotona kolistella keittiössä. Saavat mutsi ja faija nukkua rauhassa.

Suvi nousi myös ja poimi pöydältä oman teekuppinsa, kun Jari kiersi sivulta kummatkin käsivartensa hänen ympärilleen ja tunki huulillaan lämpöisen kiitoksen Suvin korvaan. Kuppi asetilla helähti kumoon, mutta ei pudonnut lattialle.

Suvin huoneessa paloi valo, kun  Jari asteli sukkasillaan sen ovelle. Ikkunan ääressä harsoverhon ja kukkaviidakon edessä oli pieni kirjoituspöytä ja säädettävä konttorituoli. Oikealla seinustalla oli yksiosainen kirjahyllystö, kahden seinällä riippuvan miniatyyrityön välissä. Nurkassa, houkuttelevan vanhanaikaisen nojatuolin vieressä, seisoa kellotti samantyylinen jalkalamppu. Puolapäätyinen vuode oli vastakkaisella seinustalla, päiväpeittonaan samanlaista kangasta kuin isommat verhotkin. Vuoteen yläpuolella riippui kookas, himmeä talvinen maalaus. Oviseinä hänen takanaan oli katettu komeroilla.

Paksu valkoinen matto tuntui pehmeältä jalkapohjien alla. Jari katseli kirjahyllyn sisältöä. Ylimmällä rivillä oli runoteoksen näköisiä niteitä ja jotakin elämänkatsomuksellista kirjallisuutta. Alemmilta riveiltä löytyi ulkomaisten nimien rinnalta tutumpia kotimaisia nimikkeitä.

Runoudesta Jarille olivat tuttuja muutamat koulussa pakolliset säkeet. Hän muisti myös jonkun rivin sävellettyä vanhaa kotimaista runoutta. Hänen omat säilyneet kirjansa olivat Jack Londonin meri- ja erätarinat, Tom Sawyerit ja Huckleberry Finnit sekä muutamat kotimaiset, joita vanhemmat sekä isovanhemmat ja kummit olivat tuoneet hänelle lahjaksi.

Koulukirjoja, nuottinippuja, pikkuesineitä ja taempana Suvin rippikuva, Jari jatkoi tarkasteluaan. Hän otti kuvan käteensä. Kuinka vakavalta Suvi kuvassa näyttikään! Jari laski kuvan paikalleen, josta se tuntui jäävän katsomaan häneen.

Lautasella olevan levyn etiketissä luki Chopin ja jotain muuta, josta hän ei saanut selvää. Suvi tuli keittiöstä.

– Mä vaan hiihtelen täällä varovasti... missäs sun levysi oikein on?

Suvi kurkisti lautasella olevaa levyä. Sitten hän meni kirjoituspöytänsä ääreen ja nosti toisen kaapin kätköstä äänilevyjä pöydälle.

– Mä pidän osan täällä turvassa, hän selitti hiukan hermostuneesti naurahtaen. Sitten hän alkoi hakea jotain tiettyä levyä. – Sä voisit pitää yhdestä... mä annan sen sulle mukaan... valtavan rikasta musiikkia... löytyy tilaa omallekin äänelle. Saat kuunnella rauhassa kotona. Mihinkähän mä sen olen... saat sen minulta lahjaksi. Mä sain toisen samanlaisen lahjaksi, eikä sitä ole vieläkään tullut vaihdetuksi pois...

Jari nosti levyn levysoittimesta, löysi tyhjän kansion pöydältä ja valahdutti kiekon sen sisään.

– Sitähän vois kokeilla tässä, hän arveli.

Suvi oli kumartunut levynipun ylle ja haki vielä jotain levyä keskittyneesti. Löydettyään vihdoin etsimänsä hän korjasi taas hiuksia korvan taakse ja ojensi kansion Jarille. Jari pani levyn paikalleen ja kytki laitteen pyörimään. Hän käytti harjaa ohuelti levyn pinnalla ja sulki kannen.

Suvi oli jättänyt erilleen pari muutakin kansiota.

– Tään toisen mä voisin vielä laittaa sun mukaasi.

Hiljainen, tuskin kuuluva musiikki alkoi kantautua kaiuttimista. Jari siirtyi Suvin viereen. Hän silmäili takakannen englanninkielistä tekstiä, mutta ei pystynyt paneutumaan siihen. Jari tajusi selvästi vain Suvin läheisyyden, hänen hengityksensä ja noiden pienten sormien kuin tarkoituksettoman puuhailun. Jari kumartui koskettamaan poskellaan Suvin pehmyttä poskea ja tunsi tytön aran varautuneisuuden. Hän kosketti uudelleen ja kiersi sitten molemmat käsivartensa hiljaa Suvin ympärille. Suvi liikahti vaivautuneena. Jari kiertyi hitaasti etsimään tytön huulia omiaan vasten.

Selkänoja antoi periksi. Jari veti Suvia yhä lähemmäs itseään, kädet hakeutuivat varovasti Suvin rinnoille...

– Älä, Suvi henkäisi heikosti Jarin poskea vasten. – Ä-älä nytten.

Levykansio luisui Suvin sylistä lattialle. Hän puristi voimattomasti Jarin käsiä pois rinnoiltaan. Jari kahmaisi Suvin tuolistaan käsivarsilleen, oikaisi itsensä seisaalleen. Suvi tarrautui kaksin käsin Jarin kaulaan ja kätki kasvonsa sinne...

Jari ei tiennyt, oliko se oikein itkuakaan. Hän kallisti rauhoittavasti päätään Suvin korvalliselle.

– Kuulehan, kohta on uusi päivä, hän sanoi niin päättäväisellä äänellä kuin pystyi. – Jäädään me tähän. Aamulla lähdetään mökille, ulos piknikille, saadaan olla varmasti koko päivä yhdessä.

Suvi ei saanut sanotuksi mitään. Jari laski hänet varovasti sylistään, haki molemmat kätensä Suvin hiuksiin ja painoi päänsä tytön päätä vasten.

– Sää, tiedät, Suvi aloitti katkonaisella äänellä, – ... ettei me, yötä...

– Ei kai, niin... mutta joskus meidän on kuitenkin saatava pysähtyä, tähän, ihan likelle, ja kun me nyt... kuin lahjaks, on voitu olla sun luona...

Suvi puristi lujemmin Jarin villapuseroa kämmeniensä sisään ja hengitti vavisten otsa Jarin olkapäätä vasten.

Jari painautui tiiviimmin Suvia vasten, ja puhui sitten hänen hiuksiinsa:

– Suvi. Kuulethan sinä minua? Uskothan sinä, meitä, jos minä en annakaan meidän enää paeta, tästä?

Tovin päästä Suvin hengitys tasaantui ja hän lakkasi jännittämästä vartaloaan Jaria vastaan.

Suvi sulki huoneensa oven. Vain pihavalojen kalpea kajo jäi heijastumaan sisälle. Hän asteli hiljaa lattian poikki vaaleassa yöpaidassaan, istahti vuoteen reunalle, korjaili ja heilautteli vielä hiuksiaan puolelta toiselle. Jari oli ilman paitaa. Hän katseli istuallaan tyyny toisessa kädessään Suvin toimia. Jari kohotti kämmenellään kevyesti hänen hiuksiaan, kunnes Suvi hakeutui hänen viereensä.

– Mitähän teidän isä ja äiti sanois, jos ne nyt näkis, Jari sanoi keventääkseen ilmapiiriä edes hiukan. Hän kääntyi paremmin Suvin puoleen, otti tämän sormet kämmeniinsä ja tarkkasi tytön ilmeitä.

– Mä, en uskalla edes ajatella, Suvi kuiskasi. Hän katsoi Jaria hämmentyneenä, kuin olisi lopullisesti tajunnut tilanteen.

– Sinä et itse huomaakaan, Jari mumisi hämärässä, – miten sä olet, sillai avautunut ja – kaunistunu. Sä hymyilit ja ihan vapautuneesti, kun me nähtiin silloin tavaratalon kahviossa. Ennen kuin Sivi tuli siihen.

Suvin huulet taipuivat hymyyn ja hän käänsi katseensa toisaalle.

– Minusta tuntui, Jari puhui hiljaa kuin siihen hetkeen unohtuneena, – et mä en ikinä ollut kokenu mitään niin helpottavaa riemua, en. – Tänään, kun isä palkintojenjakoa odotellessa sai sut jollain konstilla oikein hersyvästi hymyilemään, mä olisin halunnut painaa itteni sun poskea ja rintoja ja masua vasten, mut mä en uskaltanut...

Jarin käsi siirtyi hiljaa ylemmäksi, kaulalle, hiuksille. Hän nojautui koittamaan huulillaan noita yhä varovia huulia; kuljetti kättään kaulalta alemmaksi, yöpaidalle, alemmaksi, rinnoille... Suvi havahtui, avasi silmänsä ja asetti kätensä Jarin kädelle.

– Oletko sä koskaan..., Jari lausahti hiljaisuuteen vähän neuvottomasti, – ... antanut kenenkään, edes sun äidin tai isän silloin ennen, pitää sua ensinkään hyvänä?

Suvi vain äännähti epämääräisesti, nielaisi ja käänsi katseensa jonnekin pois.

Jari vetäytyi Suvista vähän loitommalle.

– Mä haluaisin, että... et sun varmasti ois hyvä olla tässä, kun me saadaan nyt olla näin...

Jari kierähti kyynärpäidensä varaan ja haki Suvin sormet omiensa lomaan.

– Sinä et itte taida ollenkaan huomata sun vaikutustasi muihin. Sun lähelläs ei varmaan kukaan tuntis uhkaa ja esittämisen tarvetta. Vaikka ois kuinka suojaton ja seis.

Jarin hiljainen ääni horjahti. Hämärässä Suvin kysyvä katse alkoi hiljaa liikkua Jarin kasvoilla, sormet hänen sormissaan.

Jari painoi otsansa Suvin poskea vasten. Hän asettautui paremmin Suvin viereen, ja alkoi kohta hitaasti kiertää yöpaitaa hänen vatsaltaan sormensa ympärille, huulet liki Suvin huulia, poskea korvaa...

– Kun me saadaan olla näin... olla täällä... sun oman peiton suojassa...

Suvin katse viipyili Jarin kasvoilla, ja hän antoi Jarin nostaa yöpaidan yltään. Jari taittoi sen vuoteen päätypuulle ja kaivautui sitten peiton suojaan, kiinni Suviin. Hän löysi Suvin rinnat huulilleen. Käsi Suvin kupeelta alkoi liikkua varovasti lanteille, vatsalle... Suvi liikahti jäykästi.

– Ja-Jari, älä, Suvi esteli ja liikautti hätääntyneesti jalkojaan, ja tarrautui käsillään Jarin käteen.

Jari siirtyi vähän ja tyttö tuntui kavahtavan jotain. Hetken he olivat hiljaa; kunnes Suvi käänsi kasvonsa Jariin päin ja hän tunsi Suvin kuuman hengityksen. Jari tunki kasvonsa vielä lähemmäksi Suvin poskea. Suvi haki paremmin Jarin käden käsiinsä ja toi sen lähemmäs rintojaan.

He asettuivat siihen, toistensa sydämen sykinnän tuntien.

Jari havahtui. Huone oli hämärä. Suvi käänsi kasvonsa häneen.

– Hmmh, Jari äännähti poski tyynyn poimuissa. Hän sulki silmänsä – ja avasi ne jälleen. Suvin silmät olivat suurellaan, sieraimet liikahtelivat heikosti ja huulet kaartuivat varovaiseen hymyyn. Suvi toi kasvonsa aivan liki ja katseli Jaria siinä. Sitten hän nosti kätensä Jarin kaulalle ja hipaisi huulillaan hänen otsaansa.

Jari virkistyi nopeasti. Suvin käsi oli vetäytynyt peiton alle. Jari haki kädet Suvin ympärille ja he takertuivat toisiinsa...

– Oletkos sä ollut jo kauan hereillä? Jari kysyi tyynyllään Suvia katsellen. Hän oli huomannut, että ikkunalla paloi kaksi kynttilää.

– Oolen, Suvi myönteli ylimalkaisesti. – Minä laitan meille kohta kahvia. Suvi kääntyi lähemmäs Jaria, kohensi peitettä ja jäi katselemaan Jarin kasvoja.

– Sinä, Suvi empi hymyillen.

– Nii...

– Murisit ja huokailit yöllä...

– Kirosinkos mä?

– Eetkä, Suvi torjui naurahtaen. Hän haki Jarin sormet omiinsa peiton reunalle. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti ottaa kasvoilleen Jarin ilmeen. – Mnoja..., Suvi huokaisi raskaasti, – ja käännyit minusta pois...

– Käännyin ja ..., Jari auttoi katsoen odottavasti Suviin.

– No se Sivi, Suvi jatkoi vaivautuneesti, – ja muut... on osanneet aina olla siellä, enkä minä...

– Mit, mitä ihmettä sinä – ? Jari veti hämmentyneenä päätään tyynyllä taemmaksi, mutta tunki sitten kasvonsa Suvin poskea vasten. – Sinä... sinä et vieläkään ole oikeen ymmärtänyt, Jari jatkoi hiljaisesti liikuttaen kämmentään Suvin pehmeällä vatsalla, – kun sitä ensimmäisen kerran elämässään on saanut löytää paljaasti toisen luo. Sitä on vaan etsiny, ja odottanu, et löytäis sellasen varmasti omalta tuntuvan paikan. Et uskaltais ehdoitta ja kokonaisesti heittäytyä elämään... Jarin viimeiset sanat vaimenivat Suvin rintoihin, kun hän kahmaisi kummatkin kätensä Suvin ympärille.

Suvi laittoi molemmat kätensä Jarin hiuksille.

– Voisko sun mielees tulla, Jari jatkoi hiljaa, – etten mä "tarvitse oikeesti toista ihmistä"?

– Kuka, sinulle, sellaista... Suvi tavaili. Kädet Jarin ympärillä alkoivat hiljaisesti liikahdella.

– Oonkos mä, sulle, ollut sellanen esittäjä? Jari kysyi Suvia vasten painautuen. – Sinulle.

– Ehet ole, eet, ä-älää...

– Een.

Suvi katsoi vaiti kupeelleen vierähtänyttä Jaria.

– Sinä et taida itse huomatakaan, että sulla on kaikkea, sä olet saanut kaiken, Suvi kertasi hiljaisesti.

– Joo – nyt minustakin jo alkaa tuntua siltä, Jari vilkastui.

– Mitä sinä nooin, Suvi sanoi henkäisten kuin toruvasti, mutta painautui kuitenkin likemmäs Jaria vasten.

– Teidän isä on – kokonainen mies, Suvi lausui hetken perästä etäisellä äänellä. Jari avasi silmänsä Suvin hiuksiin.

– Mit, mitä se puolen vaihtaja ny on...

– Ei teidän isä oo yhtään sen tyyppinen, Suvi vastasi melkein loukkaantuneena. Jari huokasi ja vierähti selälleen.

– Mä en olis ikinä uskonu, et se voi horjahtaa niin mutkalle ensimmäisessä vastoinkäymisessä, ja vielä sellasten jänistäjien paineessa.

– Tuntuuko sinusta, Suvi puhui hiljaisuuteen, – että sä oot jotenkin voimakkaampi kuin teidän isä...

Jaria alkoi hymyilyttää. Hän oikaisi asentoaan ja jäi katselemaan kattoon.

– Kyllä... Se tunne on alkanut kasvaa ihmeellisesti yhtäaikaa sun mukana...

– Teidän isä, Suvi kertasi ajatuksissaan, – sen vaan jotenkin tunnistaa teidän äidistäkin.

– Milloinkas sä sen oot tavannut?

– Kun me käytiin päivällä teillä, ennen kuin lähdettiin. Minna kävi hakemassa sen kassin. Ja sitten sulla on, Suvi naurahti, – purjelentäjäks valtavan puhelias pikkuveli, varmaan siitä vielä tulee se lentokapteeni; ja sitten sellanen ihan ihana pikkusisko...

– Mhöh, Jari tuhahti muistaessaan Satun. – Se flunssakirsu on nyt äkänny ruveta sanomaan mua jarruksi. "Jarruu", kertasi Jari Satua matkien.

– Mä näen, että sinä ja te kaikki rakastatte sitä hurjan paljon.

– No, se ny on aina roikkumassa kaikkien kaulassa.

– Mä muistan, kun mä joskus pienenä kysyin äidiltä, miksei meillä ollut veljeä tai siskoa. Ois ollut joku, jonka kanssa olis saanut olla ja puhua, kun isä ja äiti...

Suvin ääni kävi hauraammaksi ja hän vaikeni.

– Kun isä joutui jäämään töistä fyssalle ja lopuksi eläkkeelle, se alkoi käyttää aina vaan enemmän kaikkia niitä lääkkeitä, kun se ei enää kelvannutkaan oikeaan työhön... Joulun isä oli taas kotona, mutta jotenkin se käy aina vaan heikommaksi... Suvi vaikeni ja nielaisi, ilmehtien niukalti kuin kyyneleitä vastaan taistellen. – Kaikki on murentunu, vähä vähältä, tällaiseksi... Ne ei koskaan ole kyenneet rakastamaan. Ei itseään, ei toisiaan; ei niin ketään...

Suvin ääni oli taas alkanut horjua ja hän vaikeni toviksi.

– Ne vaan pakeni lopuksi, omaa tyhjyyttään, kaikkea, saman katon alle...

Jari haki käsivartensa paremmin Suvin ympärille ja jäi hengittämään tämän poskea vasten.

– Oikeastaan, minä vaan säälin niitä nyt, Suvi jatkoi voimattomalla äänellä. – En minä ole enää yhtään vihassa, kaikista niistä nöyryytyksistä ja... minä vaan säälin niitä, kauheasti, hän melkein kuiskasi.

Suvi nielaisi, hengähti syvään ja jatkoi hetken perästä hiljaisesti, ääni horjuen:

– Äiti on hoitanu melkein aina meidän asioita, ja se on pystynytkin siihen, mutta se – se on niin kovettunut ja...

Suvi oli hetken silmät kiinni. Sitten hän käännähti Jarin puoleen ja piilotti kasvonsa tämän kaulaa vasten. Jotakin märkää ja lämmintä tuntui vierähtävän Jarin kaulalle, juoksahtaen siitä alas hänen niskaansa ja tyynylle. Jari kosketti varovasti Suvin hiuksia, osaamatta sanoa mitään.

Suvi liikahti ja Jari havahtui harhailevista ajatuksistaan. Suvi torjui kuitenkin Jarin pään takaisin tyynylle ja hipaisi tämän hiuksia.

– Minä käyn laittamassa meille aamukahvia, Suvi kuiskasi. Hän pujahti vuoteesta lattialle, nosti aamutakin tuolilta. Ovi sulkeutui hiljaa hänen jäljessään.

Jari tuli kylpyhuoneesta ja pysähtyi keittiön oven suuhun. Hänen katseensa siirtyi kahden korkean kynttilän juhlistamasta kahvipöydästä sivupöydän ääressä puuhailevaan Suviin. Suvi tarkkaili Jaria syrjäkarein, salaperäinen, kuin odottava hymy huulillaan. Jari istuutui tuolille tarkkaillen Suvia huomaamattomasti. Lopulta hän nousi ottamaan sanomalehden sivupöydältä.

– On tuolla uudempikin, Suvi sanoi ja aikoi lähteä noutamaan lehteä, kun Jari yhdellä harppauksella kahmaisi hänet syliinsä. Suvi kiljaisi ja tallasi Jaria varpaille.

– Lhapsi, aikuinen, lapsi, Suvi tavasi hengittäen nopeasti Jarin korvaan.

– Anna mun ollakin, Jari pyysi mumisten. Hän painoi Suvia tiiviimmin itseään vasten. – Arvaapas, hän henkäisi innoissaan Suvin korvaan.

– Nii-ih?

– Olet sä katsonut ulos?

– O-oolen, tai een. Kuinka ni?

– Laitetaan eväät, Jari puhui innostuneena. – Ja sitten otetaan sukset ja hiihdellään – pois. Tai hiihtomajalle.

Jari katsoi Suvia odottavasti silmiin.

– Tai, jos me ei haluta mennä sinne eväille, me voidaan helposti hiihdellä mökille asti. Mitäs sanot!

– Nii – kyllä kai me saadaan mennä sinne, Suvi arvaili.

– Saadaan. Me saadaan!

Jari likisti uutta voimaansa täynnä Suvia itseään vasten. Samassa hän tunsi, kuinka Suvin käsivarret anovasti hakeutuivat hänen kaulaansa ja tämän luottavaisen takertumisen itseään vasten.

Kynttilän liekin ääriviivat muuttuivat Jarin silmissä hitaasti epäselvemmiksi ja hänen oli pakko nielaista ja räpäyttää varovasti silmiään. Hetken päästä Suvi nosti kysyvän katseensa Jarin silmiin.

– Se ny, mitään, Jari vältteli ensin vähän tökerösti, mutta yritti sitten jo naurahtaakin silmiinsä ilmestyneiden lasien lävitse. Suvi kuivasi ne varoen pois ja Jari pääsi vielä näykkäämään huulillaan niitä naurettavan pieniä sormia. Eikä hän tuntenut itseään enää yhtään kömpelöksi.

Jari istuutui pöydän ääreen, Suvi kaatoi kahvia kuppeihin ja kätki sitten huolellisesti pöytäkannun myssyn alle.

– Jari.

– Ni.

– Sano, mitä minä nyt voisin tehdä sinun, ja teidän kaikkien hyväksi noissa asioissa?

Kynttilät paloivat pöydällä heidän välissään. Suvin huoneesta kantautui hiljaisesti Mendelssohnin viulukonsertto.

Jarin katse pysähtyi Suviin. Suvin katse pysähtyi Jarin katseeseen. – En minä ole ennen ajatellut, oikeastaan mitään, noista kilpailuasioista, Suvi yritti selittää, – vaikka sinä oisit semmoisen käsityksen saanutkin... Sinä et sitä... et sinä voi sitä nyt ymmärtää, miten minä olin silloin sellainen sua kohtaan...

Jaria alkoi hymyilyttää.

– En minä sinua silloin elokuussa, niiden Suurajojen aikaan ensi kertaa nähnyt, siinä kahvilan edessä, niinkuin sä sen muistat.  Nii, enkä ihan toistakaan kertaa... Yhtenä kesälauantaina puistokahvilassa, kun mä jonotin juotavaa tiskiltä, sä pysähdyit ohimennen jutteleen Minnan ja muiden kanssa. Sä olit... jotenkin niin tietoinen ja vauhdissa ja kun melkein kaikki esitti jotain teatteria...

Jarin silmät olivat käyneet ympyriäisiksi.

– Minäkö! Jari miltei mylvähti. – Ja tietoinen, mitä?

– Et, eet sinä sillä tavalla, Suvi sanoa mutkitteli suutaan mutristaen. – En minä osaa sitä nyt selittää. Ei puhuta, lisäsi hän sitten supisten, – ihan niin kovalla äänellä...

– Minna kertoi eilen, Suvi jatkoi hetken perästä vilkkaammin, – että te ootte olleet jo pieninä Alen kanssa kavereita, ja keitä teitä onkaan. Ette olisi sille niin keljuja. Tomikin... Niiden omissa riennoissa se kuitenkin tuntee omaa merkityksellisyyttään, kun esiintyy niiden hengessä... Kolme kertaa me satuttiin näkemään päivällä tuntien jälkeen  kaupungilla, mutta se ei koskaan sanonut sinun menoistasi mitään...

Suvi katsoi kynttilän liekkiä.

– Jari, ethän sinä, syytä minua siitä...

– Mistä? Jari keskeytti. – Ehen, en! Minä en kohta syytä enää ketään, sanaili hän hiljaisesti kuin luopuneena.

Musiikki Suvin huoneessa vaikeni. Jari laski tyhjän kahvikuppinsa asetilleen. Ikkunan taakse kauralyhteelle ilmestyi talitiainen. Se katsoi pää kallellaan sisään, nokki sitten lyhdettä hetken ja pyrähti jälleen lentoon.

– Isä ja Jussi, Jari lausahti ulos katsoen, – on organisoinut meille ensi pyhäksi yhden rallin jälkeisen lanaamaattoman eekoon testiajoa varten. Minä, Jari piti lyhyen tauon, –  en lähde sinne. Pyhitetään se pyhä meille. Mä olen itse suunnitellut niiden antamaan harjoitusohjelmaan hyvän vaihtoehdon.

– Mutta – mitäs ne siihen sanoo? Te ootte aika paljon vastuussa toisillenne, Suvi sanoi epäröiden.

– Minä olen taisteluni käynyt. Siitä sanelusta me ollaan siirtymässä yhteistyöhön. Jari seuraili huvittuneena Suvin vaihtelevia kasvojen ilmeitä. Sitten hän nojautui pöydän äärestä tuolin selkänojaa vasten ja ehdotti:

–Laitas kohta se vallankumousetydi!

– Sen minä voisin soittaa itsekin.

– Soittaisitko?

– Soitan!

Jarin katse kohosi kynttilän liekin ylitse ikkunasta kauas metsän rajaan.

– Minä otan kotoa mukaan meidän kasimillin kameran. Leikitään sillä! Nooh, voidaan me yhdessä vähän suunnitellakin joitain otoksia, ja väitellä... Tiedät sä, et sinusta on tulossa mun ensimmäisen ja hirmuvakavantaiteellisen työni ensimmäinen assistentti.

– Ai jaa. Jos minä ensin kaadan meille lisää kahvia. Kootaan sitten yhdessä eväitä meidän matkalle!

– Jarruu! Puhelimeen.

Satu tulla läpsytteli Jarin huoneeseen äidin tohveleissa ainainen omena hampaissaan. – Joku vieras nainen kysyy sua, liinatukka sihisi kiirehtien. Jari kuoputti niskaansa ja hortoili puhelimeen.

– Minä itte, hän vastasi mutisten.

– Sivi täällä, hei.

Jari nielaisi.

– Huomenta, hän sai sanotuksi.

– Mä soitin sulle firmaan, mut sä ootkin vapaalla. Sivin ääni kuulosti vieraalta.

– Jees, tänään.

– No, kuis se oikeen meni? Mä luin, et sä olit toka nynnyissä.

– Helppoohan sitä on ylivoimaisella autolla hävitä... Jari heräili puhumaan hieroen sydänalaansa. – Tomppa vaan oli enste vähän – no... Sun siinä oliskin pitäny olla. Et olis ehtiny kyytiin pitkästyä. Oli nääs niin lyhyitä pikiksiä, ihan ventti ja sillai.

– Älä ny sentäs. Tomppa on reipas poika kuiteski.

– Onkos sun ääni maassa? Jari kysyi jotain sanoakseen.

– Juu, vois se olla vähän. Mä olen pikkasen kipeä, vilustunu, Sivi kertoi vaisummin.

– No milloin sä olet oikein tullu takasin sieltä?

– Ää, en mä taida muistaa edes, kun täällä oli niin pimeetäkin, Sivi nyreksi.

– Jaajaa, ja milläs tavalla pimeetä, mitä? Jari kysyi, vaikka ei vastausta varsinaisesti odottanutkaan.

– Oi älä viitsi. Tota, oikeestaan mulla ois ollu yks sellanen pyyntökin sulle, kun mä tarttisin selvää päätä. Pitäis käydä lafkassa ja jättää samalla Bemari sinne. Mä niin toivoisin, et sä tulisit. Lomalla sieltä vielä ittekin. Ja tää kunto lisäks... Tulisit sä?

– Mnjaa... kello on nyt – ?

– Puoli kymmenen, kohta.

– Pahus sentään. Heräsin mä kyllä ihan kukkona – haha, sitä on heti niin naurettava tosta maanantain aviisista – mut pätkähdin siinä vielä sammuksiin. Puoli kymmenen – odotas ny. Ei mulla just ny oo mitään. No, tänään aapee, sopiiko?

– Kyllä! Kiva. Tule sitten.

– Jees.

– Hei.

– No moi.

Jari sulki puhelimen.

– Olik sese sun kivempi nyt? Likka uteli hänen takanaan.

– Mnjoo, Jari mutisi hajamielisesti.

– Satuu! Joko reppu on pakattu? Äiti tulee tänään töistä kolmen jälkeen hakeen. Kiiruusti nyt valmiiksi.

Jari kopisteli kenkiään ulko-ovella ja painoi ovikelloa. Hän oli päättänyt suoriutua käynnistä vilkkaasti. Kongit sisällä kumahtivat, lamppu eteishallissa vilkahti palamaan. Jari katseli pihamaalle odotellessaan oven aukenemista. Lumityötkin joku oli tehnyt – ainakin viime vuonna. Arvatenkin Hasse, Sivin veli. Jari oli tunnistanut ajourat autotallin edessä talon isännän ajokin jäljiksi. Jari katsoi kenkiään ja housunlahkeitaan ja tömisteli vielä kertaalleen lumia irti.

Oven lasikaistaleen taakse ilmestyi hahmo ja Sivi avasi oven.

– Heipä, Jari tokaisi reippaasti.

– Nonih...

Sivi kumartui poimimaan postin lattialta. Jari huomasi, että vallan päivettynyttä sitä ei oltu, paremminkin päinvastoin. Tuttu aamutakkikin oli uudella tavalla napitettu. Jari sulki oven jälkeensä ja tamppasi kenkiään vielä tuulikaapissa.

Aivan niin: olihan pihassa lunta hankalan paljon, ja ehkä sisälläkään ei ollut tuuletettu, ja kenties joku näytti juuri nyt kaamealtakin, ja...

– Onkos sulla ollut sitten enemmänkin niitä lämpöraateja? Jari kysyi lopulta ja istua rojahti nahkasohvaan.

– Arvaa, uskaltanu edes mitata. Ota ihmeessä sitä takkias pois päältä. Mä tuon kahvia. Säästäny tätä omaakin kahvittelua sun tuloosi.

– Noo, jos sitä ny sen aikaa.

Jari kiskoi istuallaan toppatakin päältään viereensä ja ryhtyi sitten selailemaan pöydällä avoinna olevaa viikkolehteä.

– Millaistas siellä oikeastaan oli? Jari kysyi kun Sivi palasi keittiöstä.

– Jos mä toden sanon, niin mä tulin kesken pois. Olisin tullu ja saman tien heti, mut kun mutsi ja faija ei ois oikeen tykänny. Tai niin ne ainaskin sano. Ja mitä mä täällä kiven sisässä yksinkään joulua olemaan.

Sivi laski tarjottimen pöydälle ja siirsi kukkamaljakkoa ja lehtiä sivummalle.

– Enhän mä ois voinu oikeen Hassenkaan luo mennä sellasena aikana. Ne on niin sulkeutuneita nyt Sointun kanssa sinne onnelliseen kotipesäänsä. Ja meillä, no niin, oli siellä oikeastaan ihan mukavaa.

Sivi painoi kasetin pyörimään ja suuri viihdeorkesteri alkoi tarjoilla tyylitellen muhkeasta kaappisarjasta tuttua Beatles-sävelmää. Sitten hän meni takaisin keittiöön. Jari haki kirjahyllystä toisen lehden. Sivi toi kahvikannun.

– Noh, kerros nyt, miten teillä meni muuten, hän sanoi Jaria tarkkaillen. – Mä huomaan, että sä olet ihan kuin toinen ihminen.

– Mnojaa. Alkaahan se sujua, mm, yhteistyö...

– Huomaa, että sä olet kauheen onnellinen teidän onnistumisesta.

Jari ei enää jaksanut puuttua "onnistumiseen", vaikka sellainenhan se oli, kaikesta huolimatta.

– Mitä on "kauheen onnellinen"? Jari kysyi. Ei hän muutakaan osannut sanoa Siville. Sivi naurahti niukasti järjestellessään pöytää. Hän kaatoi kahvia kuppeihin ja istui itsekin sohvalle.

– Mitä sä nyt tollasta.

– Eikös siellä ollu mitään kivaa sulle, ostoksia edes, tai...

– Olihan siellä. Se perhe on aivan jännä, jossa ne on käyny aina, suomalaisia, mä olen joskus kai kertonutkin. Ja se – kaikki – koko sivilisaatio, Sivi muisteli.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus.

– Tiedät sä, Sivi sanoi ja huoahti, – mä olen ajatellut meitä siellä yksin ollessa ihan kauheesti. Eikä siitä tullu sellanen ikävä, kun on ensimmäistä kertaa jouluna poissa kotoa, kokonaan vieraalla mantereella, tai jotain sellasta. Kun mä siellä rupesin ajattelemaan, miten sulkeutuneeks ja sillai sä olit tullu, niin mä aloin ymmärtää. Eihän se ajojen alku ihan sillai mennyt kun oli ajateltu ja ...

– Mä luulen, Jari keskeytti kuppiaan katsellen, – et tosta ei kannata enää...

– Ei niin, Sivi myönsi kiusaantuneesti. – Mut mä haluan, et sä ymmärtäisit, näkisit myös mun aseman. Enhän mä tiennyt enää, miten mun ois pitänyt olla. Ittekseni mä hermostuin vielä enemmän. Tuntu edes jotenkin helpottavalta, kun sai vaan lähteä jonnekin... mut enhän mä voinu sielläkään rauhassa olla. Ne päästi mut lähtemään edeltä. Saivat nekin lomaa minusta. Lopuks ne on kuitenkin aina ymmärtäny mua.

Jarin olo tuntui painostavalta. Sivi oli löytänyt itseensä jostakin uudenlaista ilmettä, joka teki tilanteen vain kipeämmäksi.

– Milloinkas sä tulit, Jari kysyi voidakseen vaihtaa puheenaihetta.

– Lauantai se oli, kun mä olin kotona.

Jari ei tiennyt, miten jatkaa keskustelua. Hän alkoi venytellä väsyneesti.

– Tässä ny on tapahtunu kaikenlaista viime aikoina...

– Sanos, Sivi äännähti odottamatta hiljaisen hauraalla äänellä. – Rakastat sä, sitä...?

Jari näki mielessään Suvin paljaan katseen kääntyvän hänen puoleensa – ja vetäytyvän jälleen näkymättömiin.

– Ra..., Jari havahtui. – Eiköhän me puhuta vähän liian hienosti, Jari kuuli sanovansa tyynnyttelevän arkisesti.

– Jaa... meillehän se on kai liian hienoa puhetta, Sivi totesi koleasti.

Tiesi, Jari ajatteli. Samassa hän muisti likkojen visiitin heidän pöytäänsä ennen kilpailun lähtöä.

– Sä olet ollu jotenkin puhumaton mulle, Sivi puhui soimaavasti. – Mä olen vähintään yllättynyt sun tyylistäsi. Ja mausta. Sä olet ollu samanlainen pelkuri kun kaikki muutkin. Älä, älä sano mitään, Sivi epäsi kiihkeämmin. – Mä olen tehnyt kaikkeni, et me vaan oltais onnellisia. Me on eka illasta alkaen oltu järkevän realistisella ja rehellisellä pohjalla. Meillä on elämässä yhdessä mahdollisuuksia vaikka kuinka paljon. Minkä takia sun pitää noilla haihatteluillas särkee tää kaikki? Kuka tästä voi hyötyä mitään, mä en voi käsittää!

Sivin ääni alkoi pettää ja hän hiljeni. Jari heitti polven toisensa päälle. Hän huokaisi hitaasti saamatta sanotuksi mitään.

– Mitä pirun harhaa sä oikein vielä tavoittelet ittelles, Sivi jatkoi vielä. – Kertoisit sen mulle. Mikset sä voi avautua mulle! Miks...! Tunnet sä nyt olevas jotain Casanovaa ittes ja toisten kurjien edessä, kun oot saanu uudelta tennarit vinoon. Sä ole muuta kun pelkkä pukki, etkä sä tarvii oikeesti toista ihmistä. Pysty rakastamaan kun itteäs ja sitä helvetin jatkettas! Samanlaisia pelkureita koko helvetin lauma, jokikinen!

Sivin puhuessa Jari oli noussut ja heilauttanut takkinsa päälleen. Hiljaisuuden rikkoi vain Sivin nuhainen korahtelu ja niiskutus.

– Sulla ei oo ikinä mitään annettavaa kenellekään, jota joku muu ei pystyis antamaan. Sä oot pystyny vaan viemään ja tuhlaamaan mun ainutta elämääni...

– Lössi on kohta kahvilla, Jari mutisi loitompaa. Hän asetteli verkalleen hansikkaita sormiinsa odottaen Siviltä jotain vastausta. Sitä ei kuulunut.

Jari seisoi keskellä eteistä ja katseli Sivin nytkähteleviä olkapäitä; hän tunsi kuinka hänellä olisi ollut miltei määrättömästi hyvää sanottavaa Siville. Mikään ei päässyt kuitenkaan sanoiksi asti.

– Heipä, Jari äännähti kaiuttomasti. Kun Sivi ei vastannut, hän meni ulos ja sulki oven huolellisesti jälkeensä.

Kun Jari kääntyi ajatuksissaan pihaportilta puistotielle, häikäisevä auringonpaiste oli häntä vastassa. Autotallin räystäällä varjossa äännellyt talitiainen pyrähti lentoon. Se veti Jarin katseen mukanaan sinertävälle taivaalle.

HEIKKI LINNANTO

Pistes de rallye décrit la rencontre avec la réalité du rêve d’un jeune pilote de rallye finlandais. C’est la peinture, parfois d’une grande rudesse, d’une discipline sportive impitoyable dans un pays où l’on apprend à servir intelligemment l’utile et l’efficace.

Pistes de rallye relate les revers subis par le héros, Jari, son père et son équipe, l’exacerbation de leurs conflits puis, finalement, l’éclosion d’une confiance et d’une coopération nouvelles. C’est aussi la description de la lente extinction de la relation entre Jari et Sivi et celle de l’épanouissement de la personnalité individuelle de Jari dans sa lutte pour l’amour de la distante Suvi.

Pistes de rallye est aussi une perle rare dans la littérature sportive finlandaise.

(Extraits)

Jari s’agenouille sur le sol devant sa voiture. Il engage la barre à mine sous le capot, soulève le bord avant de la tôle de protection et se met à éjecter les boulons de fixation débarrassés dévissés.

Entre les notes de la musique de Santana crachées par la radio, il perçoit que quelqu’un, derrière la porte de l’atelier, cherche à entrer.

– La porte s’ouvre vers l’extérieur ! crie-t-il par-dessus son épaule.

La tête de Sivi apparaît dans l’embrasure. Après un coup d’œil circulaire, le nez pincé, la jeune fille entre.

– Monsieur est en train d’adorer ici son demi-dieu alors qu’on devait partir fermer le chalet pour l’hiver !

– La porte ! Le reste de la chaleur aussi va foutre le camp, grommelle Jari sans se retourner. Y a des gonds. Si tu vois pas devant toi, tu pourrais au moins regarder derrière.

Sivi tire de mauvais gré la porte pour réduire l’entrebâillure.

– Tomppa m’a fait faux bond, finit par expliquer Jari. Il est resté repasser les fringues d’Anna. C’est pour ça que je suis en retard. Il faut bien que quelqu’un s’occupe aussi de la paperasserie. Et cet atelier n’est pas disponible tous les soirs gratuitement.

– Si tu te souciais de moi un tant soit peu comme de ces bagnoles, t’aurais au moins téléphoné !

– Y a pas de téléphone public ici.

– J’arrive pas à comprendre comment un mec peut s’affairer avec un vieux joujou comme ça alors qu’il est sur le point d’en avoir un nouveau.

– Un vieux joujou... à côté de ton stock de godasses... Ce joujou, je l’ai démonté et remonté moi-même et pour moi-même. Pour moi, il signifie encore quelque chose. Et tu sais parfaitement qu’il me faut une carrosserie de secours. Je dois tout prendre en compte pour l’hiver.

– Ah bon ! C’est comme ça que tu prends tout en compte ? J’ai parlé tout l’automne du jardin à bêcher et du bois à fendre, mais monsieur n’a daigné rien d’autre que prendre en compte sur la table et dans la pile seulement ce qui était tout prêt !

Jari soupire bruyamment.

– C’est tout ?

– Papa m’a encore demandé aujourd’hui si tout était en ordre au chalet. J’ai promis qu’on irait bosser là-bas, comme on avait dit.

– Dis-lui que tout sera en ordre d’ici demain soir.

– Pourquoi ? On n’y va pas aujourd’hui ?

– Pour y arriver pour la nuit, ça vaut pas la peine. Mon jogging va encore prendre une heure, et ce soir il va falloir que je mette au propre les offres de travail pour les annonceurs.

– T’es vraiment un rigolo ! Ce que tu peux être puéril pour un mec adulte ! Il faut toujours que j’invente de nouvelles explications à la maison. Si au moins tu jouais avec tes joujoux seulement après avoir fait quelque chose de sensé et d’utile, comme les autres mecs adultes.

– Tu peux aller chialer ça à quelqu’un d’autre.

– Je peux pas comprendre...

– Moi, je peux, l’interrompt Jari d’une voix forte. Je peux être chez vous à 9 heures du matin. Mais si ces pleurnichements finissent pas, je reste ici.

– Espèce de demi-homme handicapé du sentiment, tu comprendrais au moins les pleurnichements, puisque t’apprends rien de vraiment authentique !

– C’est toi, dit Jari en détournant lentement les yeux de sa voiture pour regarder Sivi, c’est toi qui commence à faire la morale sur l’authentique et le sentiment...

– Oui, moi ! Puisque tu comprends rien à rien.

Dans un silence de mauvais augure, Jari se retourne à nouveau vers sa voiture.

– T’as dû dégueuler les mêmes mots sur d’autres, hein ! Pour que le gel s’installe pas, ferme la porte. De l’extérieur. Ça te mettra tout de suite du changement et de l’animation dans la vie, des fois que tu te les casses...

– Si ta piste de jogging passe par hasard par le disco à bière, dit Sivi en marchant vers la porte, dis-le moi, comme ça je pourrais y aller aussi.

– Si ça te chante. D’ailleurs t’es si bougrement belle que tu peux faire exactement c’que tu veux. Y a rien qui t’empêche.

Sivi referme la porte sans regarder derrière elle.

Les couleurs sont trop saturées à l’écran, mais Jari ne se donne pas la peine de se lever pour aller rectifier le contraste. L’épisode de la série policière britannique n’attend plus que les derniers coups de feu pour se terminer. La bière ne lui dit rien. Il pose la bouteille demi-vide sur le chariot de service, roule sur l’assiette deux tranches de fromage qu’il happe dans la bouche. Cela comme l’épuise de rester affalé dans le fauteuil. Après avoir lampé encore deux gorgées à la bouteille, il se lève.

Il éteint le téléviseur – la pièce tombe dans l’obscurité. Le feu de la cheminée s’est discrètement caché dans les braises. Le bois sec est épuisé, et cela ne lui dit rien de se forcer à faire du feu avec des bûches humides. Il s’installe à la table pour regarder la vue sur le lac qui se dessine peu à peu à travers la fenêtre sombre.

Sivi apparaît dans son peignoir blanc de derrière le sauna. Elle marche lentement, remontant le sentier de dalles tracé au cordeau. En la regardant marcher en silence à pas presque hésitants dans la cour déserte, Jari se demande à nouveau ce qui reste de leur formidable été commun.

Il y a au moins les légumes cultivés avec abnégation par Sivi. Ils viennent juste de les engranger dans le splendide cellier construit sur l’exigence de Sivi. Cela avait été une surprise pour Jari de voir avec quelle ferveur Sivi choyait ici son propre vieux potager et le compost. La vocation agricole de Sivi avait longtemps été pour lui un sujet de plaisanterie amusant, puisque Sivi travaille comme cosmétologue dans la chaîne de magasins de ses parents. Il ne se lassait pas de se moquer du lapin Sivi accroupi la nuit à sarcler ou marchant à quatre pattes les seins nus sous l’éclat du soleil...

La porte extérieure s’ouvre et la véranda s’illumine d’une lumière vive qui déferle jusqu’au lac. Les sabots de bois de Sivi résonnent dans la pénombre du vestibule et ses doigts se posent sur l’interrupteur.

– A quoi est-ce que tu rêves comme ça dans le noir ?

Elle appuie et les lampes à huile du lustre se mettent à briller.

– La télé est tombée en panne ? demande-t-elle d’un air affairé en allant à l’appareil et en pressant sur le bouton. – Ah tiens, elle fonctionne.

Jari remorque ses coudes de la table vide, s’étire et bâille.

– Mets pas le son, dit-il. – Et diminue au moins un peu ces lux.

– Toi, tu couves une maladie, pouffe Sivi mais baisse quand même le son. Les infos commencent !

– Bof...

– Pourquoi ces vieilles chnoques peuvent pas laisser tomber complètement les bijoux, puisqu’elles savent pas s’en servir, s’énerve Sivi au bout d’un instant. Dans une virevolte de cheveux humides, elle part pour la cuisine, abaissant l’intensité de la lumière au passage.

– L’être humain a comme qui dirait par moment besoin de ce genre de soirées tranquilles à la maison de campagne, surtout quand il a le sentiment d’avoir fait quelque chose, poursuit Sivi pleine d’entrain dans la cuisine, quand il sent qu’il a utilisé son temps à quelque chose qu’a un contenu. Ici, le sauna aussi est tout autre chose qu’en ville. On se relaxe tout différemment. J’ai aussi trouvé dans le placard du vestiaire une lampe tempête pour le sauna. Avec maman, on a pris la vapeur à la lumière de cette lampe à Pâques, quand on est venues ici la première fois après l’hiver. Imagine : la mater voulait écouter à la radio une... ah ! oui, une passion, comme on appelle ça, un truc horriblement long – et elle a emporté la radio dans le vestiaire. Ils avaient été voir le spectacle une fois à Cologne ou quelque part comme ça. Y avait même eu un soliste connu. Dans un chouette de cadre.

Jari regarde d’un air apathique autour de lui, puis se lève en étirant les jambes. La tête d’élan, sur les rondins du mur du fond entre les lampes à huile en étain, le dévisage de ses yeux globuleux. Il s’arrête pour jeter un regard sur les braises. Il détache le tisonnier de son support et se penche pour raviver les braises. Puis il souffle sur la cendre en se redressant et en reculant. Le regard s’écartant de la cendre, il aperçoit son image dans la vitre de la fenêtre – le tisonnier à la main, le nimbe des lampes du lustre au-dessus de la tête.

– A quoi tu penses ?

– Pourquoi ?

– Tu dis rien.

– Ça t’énerve ?

– Non, non.

– Je pense à rien. Je déplace des morceaux calcinés d’un endroit à un autre.

Il remet le tisonnier sur son support.

Jari pose la corbeille de bûches à côté de la cheminée.

– De dehors on voit bien comment ce nouveau lustre brille à merveille en plein cœur de la forêt. Presque aussi merveilleusement qu’avant qu’on l’ait patiné.

– Tu remarques rien de nouveau ?

– Ici, y a tous les jours quelque chose de nouveau,

– Mais non, dis, ils te plaisent, ces rideaux ? Maman a un placard plein de rideaux, imagine un peu. Elle utilise jamais deux fois les mêmes. Toujours du neuf au mur... Alors, le mur vert nature de la fenêtre, là... tu comprends ?

Jari jette un regard sur les rideaux qui pendent d’une tringle en laiton jusqu’au plancher.

– Ta petite lampe s’allume toujours pas ? Bon, eh bien allume au moins le feu.

Jari s’installe paresseusement sur un genou et, les choisissant soigneusement, se met à disposer les bûches dans l’âtre. Lorsque le bûcher est prêt, il allume une écorce, l’insère avec précision dans un interstice et reste à observer le feu en train de prendre. La cheminée tire bien. Il s’assoit sur le sol devant le feu en train de prendre de la vigueur. Il replie le second genou et y pose le coude pour regarder vivre le feu le menton dans la paume de la main.

– Il a déjà pris ?

– Hmmm...

Sivi emmène le chariot de service hors de la pièce. Puis elle tapisse de rideaux tout le mur, après quoi elle s’affaire à allumer les lampes à huile. Lorsque ces dernières brillent d’une flamme appropriée, elle éteint l’éclairage électrique et se penche vers la stéréo. Jari sent une chaleur alanguissante envahir progressivement ses membres.

«Pardonne-moi ce caprice d’enfant! » – La voix de Mireille Mathieu s’échappe des haut-parleurs dans le silence ténébreux de la salle. Sivi rebondit de la porte de la cuisine pour baisser le son. Une étincelle saute dans un crépitement furieux par-dessus l’écran en laiton et laisse sur le parquet laqué un point noir à peine décelable.

Jari se secoue et se lève. Le numéro double d’un vieil hebdomadaire attire son regard dans la pile de journaux de la table basse. Il l’extirpe d’un coup sec et s’affale sur le divan d’angle pour le lire. Sivi arrive avec le plateau, lui tend une petite coupe à dessert, prend la sienne et se recroqueville dans le coin du divan. Ils se mettent à déguster le cocktail tout prêt de fruits en conserve que Sivi a sans plus de souci rallongé de banane et d’orange.

– C’est bon ?

– C’est, répondit Jari. – Qu’est-ce qui te fait sourire ?

– Bah, qu’au début ça te disait rien, cette tenue de vacances, et que maintenant t’as déjà commencé à t’y plaire.

– Eh, c’est ça, c’est OK, comme qui dirait confortable, pratique ici... Ta nouvelle salopette aussi, elle est bien. Presque trop belle.

– Comment donc ?

– Manque plus que les babouches et c’est les mille et une nuits.

– On regarde un film ? Ou bien la série allemande ?

– OK.

– Une cliente habituelle m’a raconté hier que c’est un truc plutôt rare, une coproduction anglo-américaine. Et même que ça commence déjà à prendre l’allure d’un film culte. Des foules entières y ont trouvé des idées nouvelles qu’ils auraient jamais trouvées autrement.

Jari tourne les pages du magazine, devant lui sur la table.

– Ça me faisait râler, continue Sivi, de l’avoir raté au cinéma. Et au ciné, il fait certainement encore plus d’effet.

Après un instant de silence, Sivi regarde Jari d’un œil scrutateur et jette :

– Et puis j’ai encore une chouette de surprise pour toi.

– C’est... comme qui dirait... Ça se mange ?

– Sans doute, oui, lâcha Sivi avec une expression mystérieuse.

– On pourrait pas déjà... (Jari fit avec sa cuiller un geste évocateur) – Enfin...

– C’est pas vrai ! se plaint Sivi en posant sa coupe sur ses cuisses.

– C’est bon, ouais, c’est bon, marmonne humblement Jari, se laissant arrêter à suivre, sans le son, le bulletin des sports de la télévision.

– Et si on allait voir le match demain ? suggère Sivi dans le silence en fixant la télévision.

– On pourrait, pour changer.

– Je comprends pas pourquoi papa tient à acheter ce billet de saison alors qu’il a jamais le temps d’y aller... Mardi, se souvient-elle en même temps, y a la soirée live à la salle. Y a un nouveau groupe. Il paraît qu’y a une ambiance fantastique. Du tout neuf. On pourrait y aller.

Ne voyant rien sur le rallye de Helsinki, Jari oublie la télévision, reprend son magazine et se met à la recherche de l’endroit où il en était resté.

– T’en reprends si j’en apporte ? demande Sivi à voix basse.

– Oui, j’en reprendrais bien, répond-il à son magazine.

Sivi s’affaire un moment dans la cuisine sans rien dire, puis revient avec le plateau.

– Je viens de me rappeler que demain avant le match il faut que je passe à la boutique. J’aurai le temps de régler un vieux travail. Et puis je pourrai aussi vérifier la vitrine d’après dans une atmosphère autre qu’un jour de semaine.

Sivi prend les nouvelles coupes de glace sur le plateau et les pose sur la table.

– Tu sais, continue-t-elle, à mon avis, tu devrais te trouver un nouveau hobby, pour pouvoir au moins te remettre un peu du stress du premier – désolée. C’est pas intelligent de tout miser sur une seule carte, de sacrifier son précieux temps libre. Moi, en tout cas, j’oserais pas. Y en a pas beaucoup qui y récupèrent quelque chose d’utile valant même une fraction de ce qu’ils ont mis.

– Il se trouve, articule Jari en morcelant sa glace avec la cuiller, que je crois en mon expérience à moi et en ce que je fais maintenant. J’ai pas besoin d’un contenu plus programmé que ça pour ma propre vie.

– Moi j’oserais pas en tout cas me fier avec une audace aussi folle à mes propres espoirs et idées. Avec des impressions de ce genre, y en a terriblement beaucoup qui sont devenus aveugles et ont été déçus, sans résultats intéressants.

Jari paie son cacao et se dirige vers une table non-fumeurs.

– Qu’est-ce qu’il voit dans son rétroviseur, le pilote de rallye ? La compagnie plaît pas ?

C’est la voix de Minna, la sœur de Tom. Jari se retourne. A la table du fond se détachent les cheveux blonds et les yeux clairs de Minna.

Jari pose ses sacs sur la table ronde.

– Tiens donc, qui c’est-y qu’on voit là ? demande Jari en regardant d’un air absent la fille aux yeux sombres assise en compagnie de Minna, qu’il avait vue une fois à la fin de l’été et qui depuis lors avait laissé une lointaine image dans son esprit.

– Et oui, c’est elle-même. Ah, oui, le rétro...

Minna soupire et lève les yeux au ciel comme pour implorer de l’aide.

– C’est Jari, dit-elle à l’autre fille. Tu te souviens ? De la famille, ajoute-t-elle comme contrariée.

– Et... ? presse Jari, cette apparition restée lointaine et mystérieuse, c’est...

– Suvi, interrompt Minna sèchement.

Jari ouvre la fermeture à glissière de son anorak.

– La demoiselle a-t-elle pour deuxième prénom Rêve ?

– Non, répond Suvi avec froideur.

– Non ? s’étonne Jari en s’asseyant à côté d’elle. Suvi Non. Ça c’est un nom ! Tu l’as trouvé toute seule ?

– Sais pas.

Suvi laisse échapper un petit rire confus et un sourire détendu éclaire un instant son visage. Jari ne peut détacher les yeux de son visage.

– Tu l’as déjà avec toi? demande Minna.

– Heu, je sais pas plus que son nom et... s’emmêle Jari.

– Je parle de la voiture, rigolodiot, siffle Minna entre ses dents, rouge d’énervement.

– Ah oui, réalise enfin Jari et oublie Suvi, respirant un grand coup et frappant avec enthousiasme le poing dans la paume de la main. Dimanche... ou lundi au plus tard.

– Papa disait seulement ce matin que ça ne vaudrait pas encore la peine d’aller à cette course même si vous aviez déjà la voiture, rapporte Minna sans entrain.

– Ça, c’est la trouille habituelle de votre vieux devant l’action réelle, lance Jari brusquement devenu sérieux. Il reste encore cinq nuits pour arrondir les angles avant la compétition. Et elle était déjà bien même sans équipement de rallye. On pourrait même partir tout de suite.

Après un court silence, Jari reprend conscience et se retourne vers Suvi.

– Alors, comment est-ce que cette Suvi se détend au juste ?

Suvi reste silencieuse.

– Eh, tu sais quand même ce que veut dire «se détendre» ?

– Probablement, lâche Suvi en regardant quelque part vers la porte d’entrée.

– Eh bien, dis comment tu passes ton temps libre ?

– En tout cas pas à rouler comme un fou dans les rallyes.

Suvi continue de regarder fixement vers la porte d’entrée, comme voulant se retirer de la conversation.

– C’est une future professeur de piano, informe Minna avec condescendance. Sache que tout le monde n’a pas des problèmes de loisirs qui demanderaient que tu t’en inquiètes. Et tout le monde a pas besoin de mettre de force de l’humour ou du contenu dans sa vie comme vous autres. Et tout le monde a pas besoin de la compagnie faussement drôle d’un mec de rallye, s’il faut te mettre les points sur les i.

– Je déplace rien, insiste Jari avec étonnement. On a bien le droit de faire connaissance, non, avec des gens bien et sérieux, même si on a toujours seulement traîné dans les mêmes cercles. Ça serait pas drôle, continue-t-il en gloussant de rire, si l’être humain en restait à ce stade !

Minna pousse un soupir désespéré, mais sur le visage obtus de Suvi s’esquisse à nouveau un sourire involontaire.

– Alors comme ça le piano, reprend Jari. Tu sais, ma mère a joué du piano dans le temps. Et le père du violon de ménétrier et de la flûte transartistique. Et maintenant c’est notre Iikka qu’en joue. Aïe aïe, professeur, personnalité influente, et une telle attitude. D’où est-ce que ça peut bien...

– Tout le monde a pas grandi dans un tonneau, lance Minna.

– Dit une voix sortant d’un tonneau !

Puis Jari, reprenant son sérieux, goûte son cacao et se tait un instant.

– Tu sais que t’es quelqu’un de bougrement difficile et bougrement intéressant, glisse-t-il à Suvi comme en pesant ses mots.

– Tiens donc, s’esclaffe Suvi, le regard toujours dirigé ailleurs.

Jari, baissant la voix, se tourne confidentiellement vers elle.

– Ça m’est arrivé de commettre l’erreur de juger quelqu’un farfelu sur une première impression, mais va pas faire pareil maintenant... Et puis je crois pas que tu sois aussi bûcheuse que ça.

– Ça finit par les abrutir et en faire des blagueurs creux de ce genre quand le rallye devient pour eux la plus grande chose au monde, dit Minna. Ils voudraient toujours avoir autour d’eux des gens nouveaux pour les distraire.

– Prends pas sérieusement toutes les grincheries de la Minna, poursuit Jari. Sous la dure écorce y a...

– Va au téléphone, interrompt Minna d’un ton exaspéré.

– T’excite pas !

– C’est lui qu’appelle, rétorque Minna en indiquant du regard dans la direction du comptoir. Äliis là-bas a le combiné en l’air.

Jari revient rapidement du téléphone pour reprendre sa place à côté de Suvi.

– Faut que j’aille emmener le cabriolet du père. Cela conviendrait-il aux gentes demoiselles que je les dépose ?

– Mes jambes fonctionnent encore au moins pour le moment, annonce Minna.

– Non, merci, dit Suvi déjà plus poliment. J’habite tout près.

Jari vide sa tasse.

– Ecoute, dit-il à Suvi, il faut qu’on se revoie bientôt. Je viens te prendre demain.

– Non, tu vois, ça ne marche pas vraiment, déclare Suvi d’un ton glacial.

– Eh bien vendredi alors ! Je sais moi aussi être aussi sérieux que les adultes, quand pour une fois la compagnie...

Suvi pousse un rire fatigué.

– Ça alors, tu crois pas ce qu’on te dit !

– Exit la croyance et la connaissance à la place ! dit une voix venant d’un peu plus loin, celle d’Ale.

– Soirée foutue, dit Jari en guise d’accueil.

Jari s’affale en arrière sur son siège et soupire. Ale laisse tomber son sempiternel bonnet noir sur la chaise vide d’à côté, déboutonne brutalement son duffel-coat et s’affaisse sur la chaise. Jari observe Suvi, qui feint de ne pas avoir remarqué Ale.

– J’ai l’honneur de vous présenter : Aleksis, déjà baptisé par ses parents incarnation de leur rêve... Eternel lycéen, mais «acteur mûr pour l’équipe nationale de nos nouveaux écrivains», ou bien comment disait la critique. Allez sors-la de ton portefeuille, cette coupure... Tu sais pas, continue Jari plutôt en direction de Suvi, ce garçon d’Ale était dans le temps du même avis que toi sur le rallye quand la bière lui avait monté à la tête. Mais un jour il s’est retrouvé sur la banquette avant de ma voiture du côté d’Evo, et ça a été une telle révélation et un tel enthousiasme qu’il arrivait plus à descendre de la luge – par ses propres moyens...

– Que voilà bien bavard à nouveau le fils à papa et maman, constate sèchement Ale après un regard sur Suvi. Utilise tes méninges, adulte que tu es. C’est pas avec ce genre de discours que tu obtiendras une nana comme ça en leasing.

– En leasing, crache Jari avec dédain. Tout cynique que tu es, tu pourrais faire gaffe quelquefois à ce que tu sors.

– Je suis réaliste et je présente les choses exactement comme elles sont. Je bâtis pas de châteaux en Espagne. Tu le sais diablement bien.

– Okey. Ce jeune homme furieux de la civilisation nordique moderne ne croit pas dans les retournements de situation miraculeux dans la vie, et ne respecte inutilement rien ni personne, expose Jari en regardant Suvi. Il est tellement savant. Car cet Ale, tu vois, c’est un réaliste. Un artiste vraiment réaliste. Il interprète réalistement tout ce...

– Putain ! Moi, en tout cas, j’ai pas rêvé de devenir pilote de course de commerce des rêves de cinéaste économique, bon Dieu ! Ce mec a l’âge adulte mais a pas construit son propre moi. Et il bourre aussi l’esprit des autres avec des rêves éveillés vendus par des guignols du Sud, pour empêcher les autres de diriger leur propre vie. Un véritable autonome-merconome. Un authentique indépendant !

– Ugh ! s’exclame Jari en se faisant vigilant. La démocratie totalement maîtrisée vient de parler ! Ne te décourage point, ô humanité. Que la lumière de la raison du Nord, de la région du soleil de minuit, éclaire la voie de la pleine vie...

Jari pêche de sa poche les clés de la voiture et les pose sur la table.

– A côté d’un serviteur de l’Etat Providence aussi efficace, on se sent n’être qu’un simple... heu... «un cor en train de vibrer et un grelot en train de tinter»...

– Te mets pas à chialer, jette Ale dans un éclat de rire avec la magnanimité du vainqueur. Ils sont en train de me faire un nouveau café. Tu peux me jeter à la rédaction du journal. Je suis en train de mettre en route un nouvel article pour la troupe.

Jari regarde sa montre.

Quelqu’un frappe à la vitre. Sa lampe de carte se réfléchit sur des lunettes et Jari abaisse sa vitre.

– Allons bon, souffle son père comme essoufflé et mouche son nez sur le côté.

Jussi se colle à côté du père. Derrière Jussi, Jari distingue encore Suvi et Minna.

– Et on met le casque, ordonne le père. Et puis n’allez pas oublier ce radar, dis Tomppa...

Jari est contrarié que son père se soit donné la peine de faire la remarque sur le casque. Il faut le mettre de toute façon. Le père fait le tour de la voiture, essuie les phares avec un de ses gants. La silhouette massive de Jussi se place en face de la vitre mi-ouverte.

– Maintenant vous y allez et vous réglez votre affaire avec bon sens, exactement comme on vous a dit. C’est comme ça que vous décrocherez une timbale.

La voix de Jussi venait de l’extérieur, de par-dessus les têtes de Jari et Tom.

– Vous ne faites que le résultat logique dont vous êtes capables à coup sûr. Ça suffira. Pas de fioritures difficiles à maîtriser.

Une Volkswagen se met à produire un son menaçant, ce qui incite les spectateurs revenant de l’épreuve spéciale à s’écarter de la chaussée.

– Faut pas croire à une soi-disant nature de pilote de course qui produirait d’elle-même des résultats.

Le discours nerveux de Jussi est submergé par le son de la Volkswagen qui bondit en route.

– Avec un style pareil, des empotés minables foutent la pagaille et empêchent toute la culture finlandaise des rallyes de se développer intelligemment.

Jari met le moteur en marche puis avance à petite vitesse avec les feux de position allumés pour rejoindre la place de départ devenue vacante. On les guide avec précision à l’emplacement du chronométrage et Jari coupe le moteur. Tom, par sa vitre ouverte, règle les formalités.

– Et puis pas de bosses inutiles, dit la voix de son père de plus loin sur le bord de la route. Elle roule certainement suffisamment bien.

Jari serre les dents. Ce père, il ne pouvait vraiment pas fermer sa gueule !

– Trente secondes, dit le starter en claquant des bottes pour se réchauffer.

La ligne droite s’ouvre à la vue. Le cœur de Jari bat la chamade et les tempes du tambour. Il cherche à accrocher la quatrième avec un haut régime. Le compteur de pression d’huile – s’est-il stabilisé sur le trois ? Il y a bien encore de l’huile, mais s’il n’y avait pas besoin de s’arrêter pour en remettre...

Le faisceau lumineux de l’Opel oscille devant au loin, disparaît dans un repli de la route puis réapparaît, plus près.

– On le tient ! crie Tom la main agrippée à la poignée de détresse.

La pression d’huile semble s’être fixée à trois. Jari a le sentiment d’agir précipitamment en évitant concurrent qui roulait maladroitement devant lui ; mais à ce stade, ce qui est sûr est sûr, se dit-il pour se rassurer. Grâce à l’aide du public, ils n’avaient perdu qu’une trentaine de secondes en se retrouvant sur le flanc sur le talus. Tom semble avoir puisé une énergie nouvelle dans la réaction exagérée de Jari.

– T’occupe pas, fonce ! beugle Tom d’un ton bravache, le regard rivé au-delà de la butte.

La voiture perd brusquement son poids, Jari lève le pied et contrôle l’entraînement ; la voiture bondit avec puissance selon une courbe parfaitement régulière et presque plane. Les coudes cherchent à s’envoler et les pieds se trouvent comme emportés dans le hurlement du moteur...

Après quelques passages vertigineux particulièrement réussis, Jari commence à sentir un rire le prendre. Il sent qu’il a trouvé au fil de la route la vitesse qui lui convient et l’avoir prise en mains. Lors des vols planés les plus réussis, ce sentiment le traverse avec un tel foudroyant soulagement qu’il s’en faut de peu qu’il laisse l’allure se ralentir. Même si la lutte s’arrêtait sur cette ligne droite, avant le saut suivant vers l’obscurité d’une piste inconnue pour lui, il sait désormais qu’il a trouvé quelque chose qui lui est propre, et qu’il pourrait désormais donner encore plus de lui-même au travail commun de l’équipe...

Jari n’a pas encore vraiment confiance dans les évaluations de Tom, du moins pas à chaque endroit. Cela lui semble cependant encourageant que Tom se soit enfin éveillé à essayer lui aussi. Si au moins celui-ci osait enfin dire les choses sans crainte de sa place, ne serait-ce que par l’encadrement de sa vitre, sans plus louvoyer avec les remontrances du père et de Jussi.

Les voilà de nouveau derrière l’Opel. Et cette fois la route s’ouvre à eux en temps voulu. Le clignotant en marche dans les règles de l’art, il n’y a qu’à doubler. Et pas une seule égratignure.

Vingt et un kilomètres. Et la délivrance du chronomètre de l’arrivée. Vingt-deux secondes de retard sur le meilleur temps des juniors. S’ils avaient gagné du temps en s’accrochant au rapide, le temps en question avait fondu, avec les intérêts, avec le renversement sur le flanc.

Jari a le dos en sueur. En tordant ses gants, il pourrait presque en faire couler des gouttes. Il a chaud, il a soif. Il ouvre la vitre de sa portière. Le casque lui donne à nouveau l’impression de le serrer. Et la visière ? Elle est certainement quelque part au plancher. Sous les pédales ? Tom l’avait accidentellement fait voler d’un mouvement brusque. Il finit par la trouver, entre son siège et la portière. En se penchant pour l’attraper, son regard porte sur le compteur de pression d’huile. Il fait rapidement monter le régime du moteur, l’aiguille se rétablit des abîmes à des limites admissibles.

Tom met ses papiers en ordre et ils peuvent continuer.

Voyant son père au milieu de la route après le carrefour, Jari repasse en codes. Il dégage hors de la route et gare la voiture à côté de la porte d’une grange. Il éteint les instruments, fait sauter la ceinture de sécurité et bondit hors de la voiture.

– De l’huile !

Le père se retourne d’un coup et part au pas de course vers sa voiture. Jari ouvre les verrous, fait sauter les sangles de caoutchouc et relève le capot.

– Jussi ! Du papier ! crie-t-il en se replongeant sur le moteur.

– Quoi d’autre encore ?

– DU PAPIER !

Un paquet de neige tombe d’une branche d’un sapin sur le toit de la voiture. Le père accourt avec un gallon d’huile.

Sur l’étiquette du disque se trouvant sur la platine, Jari aperçoit le nom de Chopin et quelque chose d’autre qu’il ne réussit pas à comprendre. Suvi revient de la cuisine.

– Je patine ici avec prudence... Où est-ce que tu mets tes disques, au juste ?

Suvi se penche sur le disque se trouvant sur la platine. Puis elle va à son bureau et sort des entrailles de l’un des placards un paquet de disques qu’elle pose sur la table.

– J’en garde ici une partie en sécurité, explique-t-elle avec un petit rire nerveux, entreprenant ensuite de chercher un disque particulier. Y en a un que tu pourrais bien aimer... tu vas pouvoir le prendre avec toi... une musique d’une immense richesse... y a même de la place pour sa propre voix. Tu pourras l’écouter tranquillement chez toi. Où est-ce que j’ai bien pu... Je te le donne. J’ai reçu le même en cadeau et je l’ai pas encore échangé...

Jari enlève le disque se trouvant sur la platine et le glisse dans la pochette vide trouvée sur la table.

– Je pourrais essayer ici, suggère-t-il.

Suvi, courbée par-dessus la pile de disques, est toujours concentrée à chercher un disque précis. L’ayant enfin trouvé, elle rejette à nouveau les cheveux derrière l’oreille et tend l’album à Jari. Celui-ci met le disque en place et l’appareil en marche. Après avoir laissé un instant reposer délicatement la brosse de nettoyage à la surface du disque, il referme le couvercle.

Suvi a séparé deux autres disques de la pile.

– Celui-là aussi tu pourrais le prendre avec toi.

Une musique paisible, à peine audible, commence à se faire entendre des haut-parleurs. Jari se place à côté de Suvi. Parcourant le texte en anglais du dos de la pochette sans pouvoir s’y concentrer, il n’est clairement conscient que de la proximité de Suvi, de sa respiration et de l’affairement comme dépourvu de sens de ces petits doigts. S’inclinant sur elle, il touche de sa joue la joue douce de la jeune fille, percevant du même coup la craintive réserve de celle-ci. Il renouvelle le contact, puis passe doucement les deux bras autour de Suvi. Elle fait un mouvement de gêne. Et tournant sur lui-même, Jari envoie lentement ses lèvres à la recherche de celles de la jeune fille.

Le dossier ploie sous le poids. Jari attire Suvi plus près de lui-même, ses mains recherchent prudemment ses seins...

– Non, souffle-t-elle faiblement contre la joue de Jari. Non, s’il te plaît.

L’album qu’elle avait sur les genoux glisse et tombe sur le plancher. Elle serre sans force les mains de Jari pour les détacher de sa poitrine. Il la happe d’un coup dans ses bras, se redresse et se lève. Elle s’agrippe des deux mains à son cou et y blottit son visage...

Jari ne sait pas si elle pleure vraiment. D’un mouvement apaisant, il incline la tête contre son oreille.

– Tu sais, on est bientôt un autre jour, dit-il d’une voix aussi assurée que possible. Restons ici. Demain matin on ira au chalet, on ira pique-niquer, on pourra certainement passer toute la journée ensemble.

Suvi reste sans voix. Il la dépose délicatement, plonge les deux mains dans ses cheveux et presse son front contre le sien.

– Dis, tu sais, commence Suvi d’une voix brisée, qu’on peut pas, la nuit...

– Probablement pas, bien sûr... mais il faut bien qu’on puisse s’arrêter un jour, ici, tout près l’un de l’autre ; et comme aujourd’hui... comme un cadeau du ciel, on peut être chez toi...

Suvi serre encore plus fort les poings sur le chandail de Jari et respire en tremblotant le front appuyé contre son épaule.

La serrant plus près de lui, il lui parle dans les cheveux :

– Suvi, tu m’entends ? Est-ce que tu crois en nous, si je ne nous laisse pas fuir d’ici, de cette situation ?

Un instant plus tard, la respiration apaisée, Suvi relâche la tension de son corps contre Jari.

Revenant de la salle de bain, Jari s’arrête dans l’embrasure de la porte de la cuisine. Son regard passe des deux hautes bougies décorant la table couverte pour le café à Suvi affairée devant la table du côté. Celle-ci l’observe du coin de l'œil, d’un air mystérieux, comme un sourire interrogateur aux lèvres. Il s’assoit, tout en l’observant aussi discrètement. Finalement, il se relève pour prendre un journal sur la table du côté.

– Y en a un plus récent là-bas, dit Suvi en amorçant un mouvement pour aller chercher ce journal.

Mais Jari la happe dans ses bras. Elle crie et lui écrase les pieds.

– Un enfant, un adulte, un enfant, articule-t-elle en respirant vite contre son oreille.

– Laisse-moi en être un, demande Jari en marmonnant et en pressant la jeune fille plus fort contre lui. Et devine, lui souffle-t-il dans l’oreille avec enthousiasme.

– Devine quoi ?

– T’as regardé dehors ?

– Oui – ou plutôt non. Et alors ?

– On prépare les sandwichs, explique Jari avec entrain, on chausse les skis et on va faire un tour – ou bien on va jusqu’au refuge.

Il regarde Suvi dans les yeux d’un air interrogateur.

– Ou bien si on veut pas aller là-bas avec des provisions, on peut facilement skier jusqu’au chalet. Qu’est-ce que t’en dis ?

– Sûr, on peut sans doute y aller, réfléchit Suvi.

– On peut. On peut !

Jari serre Suvi contre lui avec une énergie nouvelle. Il sent les bras de Suvi chercher son cou et celle-ci s’accrocher à lui en toute confiance.

Le contour de la flamme de la bougie s’estompe lentement aux yeux de Jari, qui doit déglutir et cligner discrètement des yeux. Au bout d’un instant, la jeune fille lève vers lui un regard interrogateur.

– C’est rien, tente-t-il d’abord gauchement d’éluder la question.

Puis il essaie même de rire à travers les lentilles apparues sur ses yeux. Suvi les essuie délicatement et Jari parvient encore à mordiller des lèvres ces doigts ridiculement petits. Et maintenant il ne se sent plus du tout maladroit.

Jari s’assoit à table. Suvi verse du café dans les tasses puis cache soigneusement la cafetière sous son bonnet.

– Jari

– Oui.

– Dis-moi, qu’est-ce que je pourrais faire maintenant pour toi, et pour vous tous, dans ces affaires ?

Les bougies se consument entre eux sur la table. De la chambre de Suvi parvient discrètement le concerto pour violon de Mendelssohn.

Le regard de Jari se pose sur Suvi. Le regard de Suvi se pose sur le regard de Jari.

– Je n’ai jamais pensé avant, à vrai dire rien du tout, de ces histoires de course, entreprend-elle d’expliquer, même si tu en avais eu l’impression... Tu peux pas... tu peux pas comprendre maintenant comment j’étais alors comme j’étais envers toi...

Jari se met à sourire.

– C’est pas en août, au Rallye des Mille Lacs, que je t’ai vu pour la première fois, là devant le café, si tu te souviens. Non, et pas la deuxième fois seulement non plus... Un samedi en été au café du parc, alors que je faisais la queue pour acheter à boire, tu t’es arrêté en passant pour dire deux mots avec Minna et les autres. Tu étais... comme qui dirait si conscient de toi-même et en mouvement, et comme presque tous jouaient plus ou moins un rôle...

Les yeux de Jari se sont arrondis.

– Moi ? hurle-t-il presque. Et conscient, de quoi ?

– Non, pas toi comme ça, contourne Suvi en se tordant la bouche. Je sais pas comment expliquer. Et puis, ajoute-t-elle en chuchotant, parlons pas si fort...

– Minna m’a dit hier, continue-t-elle plus vivement après un moment, que vous étiez tout petits déjà copains avec Ale, et avec je sais pas qui aussi. Vous devriez pas être aussi vaches avec lui. Même Tom... Dans leurs propres activités, il se sent pourtant important, il respecte leur esprit... Trois fois on s’est rencontrés la journée après les classes en ville, mais jamais il a rien dit de tes affaires...

Suvi observe la flamme d’une des bougies.

– Jari, j’espère que tu me rends pas responsable de...

– De quoi ? l’interrompt Jari. Bien sûr que non. Je n’accuserai bientôt plus personne, articule-t-il à voix basse comme résigné.

La musique de la chambre de Suvi se tait. Jari repose sa tasse vide sur la soucoupe. Une mésange est apparue sur la gerbe d’avoine à l’extérieur de la fenêtre. L’oiseau regarde à l’intérieur la tête penchée, picore un instant puis se réenvole.

– Papa et Jussi, lance Jari en regardant dehors, nous ont organisé pour le week-end prochain une épreuve spéciale sur route non compactée après rallye pour des essais. Moi – Jari fait une courte pause – j’irai pas. On se réserve le week-end pour nous. Je leur ai moi-même planifié une bonne alternative pour le programme d’entraînement.

– Mais... qu’est-ce qu’ils vont dire ? Vous avez pas mal de responsabilités mutuelles, dit Suvi avec hésitation.

– J’ai combattu mon combat. On passe maintenant à la coopération.

Jari suit d’un air amusé les changements d’expression du visage de Suvi. Puis, s’écartant de la table en s’appuyant sur le dossier de sa chaise, il propose :

– Mets donc maintenant cette étude révolutionnaire !

– Je pourrais la jouer moi-même.

– Tu me la jouerais ?

– Oui !

Le regard de Jari, s’élevant par-dessus la flamme de la bougie, par la fenêtre, se perd dans le lointain à l’orée de la forêt.

– Je vais prendre chez moi une caméra H8. On jouera avec ! Ouais, on pourra planifier un peu ensemble quelques vues, et philosopher... Tu sais, tu vas être l’assistante de ma première œuvre d’art terriblement grave.

– Tiens donc ! Mais si je nous servais quand même d’abord une goutte de café de plus ? On rassemblera ensuite ensemble les provisions pour le voyage !

Sivi engage la cassette et un grand orchestre de variété se met à sortir de sa colossale série de placard et servir dans son style une célèbre mélodie des Beatles. Elle retourne ensuite à la cuisine. Jari prend un autre journal sur l’étagère. Sivi apporte la cafetière.

– Alors, raconte. Comment vous vous en êtes tirés, dit-elle en l’observant. Je vois bien que t’es comme un autre homme.

– Vouais... Ça commence à aller... la coopération...

– On voit bien que t’es terriblement heureux de votre réussite.

Jari n’a plus la force de parler de «réussite», même s’il s’agit bien de cela, malgré tout.

– Ça veut dire quoi «terriblement heureux» ? demande Jari.

Il ne sait pas quoi dire d’autre. Sivi pousse un petit rire en mettant de l’ordre sur la table. Elle verse le café dans les tasses et s’assoit aussi sur le divan.

– Qu’est-ce que tu veux dire ?

– Y avait rien de chouette pour toi là-bas ? des achats à faire, ou bien...

– Si, si. C’est une chouette de famille, où ils ont toujours été, des Finlandais. J’ai dû déjà t’en parler. Et ça – tout – toute la civilisation, évoque Sivi.

Un silence embarrassant s’instaure.

– Tu sais, finit-elle par dire en soupirant, j’ai réfléchi à nous, terriblement toute seule là-bas. Eh bien, ça a pas été triste comme quand on est pour la première fois ailleurs que chez soi à Noël, dans un pays totalement différent, ou quelque chose du genre. Et quand je me suis mise à réfléchir comme tu étais devenu renfermé et comme ça, j’ai commencé à comprendre. La compétition avait pas commencé exactement comme vous aviez pensé et...

– Je crois bien, l’interrompt Jari en fixant sa tasse, que ça vaut plus la peine d’en...

– Sûr, acquiesce Sivi gênée. Mais je veux que tu comprennes, que tu te mettes aussi à ma place. Je savais plus comment j’aurais dû être. Toute seule, je m’énervais encore plus. C’était au moins un soulagement de pouvoir partir quelque part... mais là-bas non plus je pouvais pas être en paix. Ils m’ont laissée partir devant. Eux aussi ils voulaient se libérer de moi. Mais finalement ils m’ont quand même toujours comprise.

Jari se sent oppressé. Sivi s’est trouvé quelque part une expression d’un genre nouveau qui ajoute encore au douloureux de la situation.

– Quand est-ce que t’es rentrée ? demande Jari pour changer de sujet.

– C’est samedi que j’étais à la maison.

Ne sachant plus comment poursuivre la conversation, Jari commence à s’étirer d’un air fatigué.

– Ici, il s’est passé des tas de choses ces derniers temps...

– Sûr, souffle Sivi d’une voix frêle étonnamment basse. Tu l’aimes, cette... ?

Jari voit dans son esprit le regard nu de Suvi se tourner vers lui – et se retirer à nouveau vers l’invisible.

– Je l’ai..., s’interrompt-il en revenant brusquement à la réalité. J’ai l’impression qu’on est en train de parler un peu trop bien, s’entend-il dire d’un ton banalement apaisant.

– Tiens donc !... Pour nous, c’est sans doute un trop beau discours, constate Sivi avec froideur.

Elle savait, se dit Jari, se rappelant alors la fouille des filles dans son bureau avant le départ pour la course.

– Avec moi, t’étais comme qui dirait muet, se met à reprocher Sivi. Je suis pour le moins surprise de ton style. Et de ton goût. T’es aussi lâche que tous les autres. Non, ne dis rien, l’arrête-t-elle avec plus de fougue. J’ai fait tout ce que j’ai pu pour qu’on soit heureux. Dès le premier soir on a marché avec un réalisme intelligent et sur la base de l’honnêteté. Nous avons ensemble dans la vie autant de chances qu’on peut souhaiter. Pourquoi est-ce que tu dois casser tout ça avec tes chimères ? Qui est-ce qui gagne quelque chose là-dedans ? Moi je comprends pas !

Sa voix commençant à se briser, Sivi se tait. Jari croise un genou sur l’autre. Il soupire lentement, incapable de rien dire.

– Quelle chimère inexplicable t’es encore en train de te rêver, continue Sivi. Tu pourrais me le dire ? Pourquoi est-ce que tu ne me dis rien, à moi ? Pourquoi ? Tu te prends pour un Casanova devant les autres minables quand t’as réussi à mettre de travers les tennis de la nouvelle. T’es rien d’autre qu’un bouc, et t’as vraiment besoin de personne d’autre. Tout juste capable de t’aimer toi-même et ton foutu prolongement ! Tous des lâches, toute la foutue troupe, tous !

Alors qu’elle parlait, Jari s’est levé et a enfilé sa veste au vol. Le silence n’est maintenant rompu que par les râles de rhume et les reniflements de Sivi.

– T’as jamais rien à donner à personne que quelqu’un d’autre serait pas capable de donner. T’as jamais su que prendre et gâcher ma seule vie...

– La bande va bientôt venir au café, marmonne Jari d’un peu plus loin sur un ton conciliant.

Il met lentement les gants sur ses doigts, attendant une réponse de Sivi. Aucune réponse ne vient.

Debout au milieu de l’entrée, Jari regarde les épaules cahotantes de Sivi ; il sent qu’il aurait eu une infinité de bonnes choses à dire à Sivi. Rien ne parvient cependant à se changer en mots.

– Salut, alors, prononce Jari d’un ton creux.

Et comme Sivi ne répond pas, il sort et referme soigneusement la porte derrière lui.

Virant perdu dans ses pensées de la porte de la cour vers l’allée, il est accueilli par un éblouissant soleil. L’envol soudain de la mésange qui chantait dans l’ombre de la gouttière du garage emporte avec elle le regard de Jari vers l’azur du ciel.

Traduction: André Boullenger

© Heikki Linnanto, Purokatu 26, 40600 JYVÄSKYLÄ, FINLANDE