Ihmisoikeusraportti 2/2000

Juhani Kortteinen

Suomi tuomiolla Strasbourgissa

Perhe-elämän suojaa ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita loukattiin

Euroopan neuvoston 1950-luvulla perustama Strasbourgissa sijaitseva Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) tulkitsee Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) määräyksiä. jokainen, joka katsoo ihmisoikeussopimuksella turvattuja oikeuksiaan loukatun viranomaisten toimesta, voi tehdä valituksen ihmisoikeustuomioistuimelle. Valituksen tekemisen edellytyksenä on kotimaisten oikeussuojakeinojen käyttäminen, mikä tarkoittaa kotimaisen oikeusprosessin käymistä loppuun saakka korkeimpia tuomioistuimia myöten. Tähän mennessä tuomioistuin on antanut tuomion kymmenestä suomalaistapauksesta, joista suurimmassa osassa on todettu ihmisoikeussopimusta loukatun. Nyt loukkaus todettiin 27.4.2000 annetussa kolmessa tuomiossa.

Perhe-elämän suoja

Aiemmin etenkin Ruotsilla oli vaikeuksia löytää tasapaino pohjoismaisen sosiaalivaltion viranomaismenettelyjen ja perheelämän suojan välillä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi viime vuosikymmenen taitteessa muutaman vuoden aikana useita langettavia ratkaisuja, joissa todettiin Ruotsin sosiaaliviranomaisten menettelyn lasten huostaanoton yhteydessä loukanneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattua perheelämän suojaa. Kyse oli huostaanotettujen lasten ja vanhempien tapaamisen liiallisesta rajoittamisesta sekä sisarusten sijoittamisesta kaukana toisistaan sijaitseviin sijaiskoteihin. Suomen sosiaalilainsäädäntö, ja etenkin lasten huostaanottoa koskeva lainsäädäntö ja viranomaiskäytännöt ovat pitkälti ruotsalaisen mallin pohjalta laadittuja. Ihmisoikeussopimuksen tultua voimaan Suomessa 20.5.1990, samankaltaisia vaikeuksia oli ennakoitavissa myös Suomen osalta.

Huostaanotto ja siinä noudatettu menettely

K. ja T. v. Suomi tapauksessa EIT totesi ensimmäistä kertaa itse huostaanotolla loukatun perheelämän suojaa. Suomen viranomaisten menettely olikin monilta osin poikkeuksellista, ja erosi selvästi ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössään omaksumista linjauksista. Tapaus on selvä osoitus siitä, ettei sosiaaliviranomaisten koulutuksessa ja ammattikäytännöissä ole riittävästi perehdytty ihmisoikeussopimuksen velvoitteisiin.

Voidaan myös kysyä, ovatko huostaanottopäätöksiä tekevät kuntien sosiaalilautakunnat lainkaan tietoisia näistä ongelmista. Ovatko ne ylipäätään kunnallisilla luottamuseliminä soveliaita huostaanotoista päättämiseen, vai pitäisikö ne korvata muunlaisella menettelyllä, jossa kaikkien osapuolten oikeudet turvataan tasapainoisesti ja ammattitaitoisesti. Edes tuomioistuimet eivät tässä tapauksessa olleet vastuunsa tasalla, vaan hyväksyivät ihmisoikeussopimuksen vastaisen menettelyn mukisematta.

Tapauksen yksityiskohtiin perehtyessä ymmärtää, miksi ihmisoikeustuomioistuin arvioi varsin kriittisesti viranomaisten menettelyä. Mielenterveysongelmista kärsineen äidin vastasyntynyt lapsi otettiin huostaan suoraan synnytyssalista niin, ettei äiti päässyt edes näkemään vastasyntynyttä, eikä vauva saanut äidinmaitoa. Samalla myös perheen vapaaehtoisesti väliaikaisesti lastenkotiin sijoittama poika huostaanotettiin.

Menettely tuntuu varsin jyrkältä toimenpiteeltä tilanteessa, jossa äiti sairaalan lausunnon mukaan oli käyttäytynyt normaalisti, ja oli koko ajan sairaalan valvotuissa olosuhteissa. Päätöksen kiireellisestä huostaanotosta teki kunnan sosiaalijohtaja yksin, vaikka laillisia kiireellisen huostaanoton edellytyksiä ei ollut olemassa. EIT:n näkemyksen mukaan huostaanotto ei kyseisessä tilanteessa ollut ainoa mahdollinen kyseeseen tullut toimenpide, vaan muita lievempiä keinoja olisi tullut käyttää ensin. Ihmisoikeustuomioistuin piti huostaanoton perusteita ja huostaanottomenettelyä mielivaltaisena ja epäoikeutettuna olosuhteet huomioon ottaen. Lasten huostaanotto oli perusteeton, kun molemmat olivat valvotuissa olosuhteissa, eikä heille voinut aiheutua mitään välitöntä vaaraa.  Vanhempia ei myöskään informoitu huostaanotosta etukäteen, vaikka toimenpidettä oli valmisteltu jo jonkin aikaa. EIT katsoi sosiaaliviranomaisten laiminlyöneen tiedonantovelvollisuutensa.

Viranomaisten omien lausuntojen mukaan huostaanotetun lapsen isä kykeni hyvin huolehtimaan pienestä tyttärestään, kun hänen annettiin kuukauden koejakson hoitaa tätä lastensairaalassa. Kuitenkin viranomaiset asettivat isälle lapsen huollon saamisen ehdoksi, että hän katkaisee suhteensa lapsen äitiin. Isä muuttikin pois perheen yhteisestä asunnosta, mutta ei katkaissut suhdettaan puolisoonsa. Niinpä viranomaiset päättivät olla myöntämättä lapsen huoltoa isälle. Tämän periaatteen laajempi soveltaminen johtaisi siihen, että mielenterveysongelmista kärsivien henkilöiden puolisoiden tulisi rakkaan ihmisen tukemisen sijaan katkaista suhteensa tähän, mikäli perheessä on pieniä lapsia, jotta perhe välttyisi lasten huostaanotolta.

Kansallisille viranomaisille huostaanottotapauksissa kuuluvasta laajasta harkintavallasta huolimatta EIT piti huostaanoton perusteita riittämättöminä ja menettelyä liiallisena, joten huostaanotto menettelyineen ei ollut tarpeen demokraattisessa yhteiskunnassa, ja loukkasi näin ollen EIS:n 8 artiklan perhe-elämän suojaa.

Huostaanoton jatkaminen

Erillisenä kysymyksenä ihmisoikeustuomioistuin arvioi huostaanoton jatkamista edelleen. Tämäkin oli harvinaista, sillä yleensä EIT todettuaan jo 8 artiklan loukkauksen pääkysymyksen osalta, ei arvioi tapausta muiden kysymysten suhteen. Ihmisoikeustuomioistuin korosti huostaanoton olevan 8 artiklan tulkinnan mukaan pääsääntöisesti väliaikainen toimenpide.

Suomen sosiaaliviranomaisten lähtökohta oli kuitenkin välitön pitkäaikainen huostaanotto, jossa perheen äidin myöhemmällä kuntoutumisella ei ollut mitään vaikutusta huostaanottopäätöksen tai lasten tapaamisoikeuksien uudelleenarviointiin. Ihmisoikeustuomioistuimen arvion mukaan viranomaisten toiminta osoitti, ettei heillä ollut missään vaiheessa aikomustakaan harkita huostaanoton purkua, vaikka sen perusteita ei enää ollut olemassa.  Lasten ja vanhempien tapaamisoikeuksien rajoituspäätöksistä heijastui pikemminkin pyrkimys sijaisperheen ja lasten suhteen lujittamiseen kuin pyrkimys perheen yhdistämiseen.

Kaiken kaikkiaan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että Suomen sosiaaliviranomaiset epäonnistuivat toimenpiteissään tapaukseen liittyneiden lukuisten intressien tasapainoisessa huomioon ottamisessa siinä määrin, että myös huostaanoton jatkaminen ja tapaamisoikeuksien rajoitukset loukkasivat 8 artiklaa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi yksimielisesti 8 artiklaa loukatun, ja velvoitti Suomen valtion korvaamaan isälle ja äidille aiheutuneen vahingon 40 000 markalle kumpaisellekin. Ihmisoikeustuomioistuimella ei ole toimivaltaa puuttua valtion sisäiseen päätöksentekoon, joten ihmisoikeusloukkauksen toteaminen ja korvausten mak­samisvelvollisuuden asettaminen valtiolle on ainoa sen käytettävissä oleva keino.

Kilpailevassa mielipiteessään tuomioistuimen suomalaistuomari Matti Pellonpää oli sitä mieltä, ettei huostaanotto sinänsä loukannut 8 artiklaa, vaan sen toteuttamistapa, ja sen myöhempi jatkaminen olosuhteiden muutoksesta piittaamatta.

Suomen hallituksen edustajat ovat ilmoittaneet Suomen hakevan EIT:n suurelta kokoonpanolta (Grand Chamber) muutoksenhakulupaa. Sellaisia on tähän mennessä myönnetty äärimmäisen harvoin. EIT totesi yksimielisesti Suomen viranomaisten loukanneen 8 artiklassa turvattua perheelämän suojaa, joten muutoksenhakuluvan saaminen on epätodennäköistä. Viranomaisten tulisi pikemminkin suuntautua korjaamaan havaittuja epäkohtia kuin jääräpäisesti jatkamaan entisiä epäinhimillisiä huostaanottokäytäntöjä.

Tapaus on ihmisoikeustuomioistuimen tuomion jälkeen herättänyt laajan keskustelun, jossa sosiaaliviranomaiset ovat puolustelleet käytäntöjään. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos on vaatinut sosiaaliviranomaisia korjaamaan käytäntöjä inhimillisiksi ja saattamaan ajan tasalle sosiaalialan koulutuksen ihmisoikeuksien kunnioittamisen suhteen.

Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet

Kahdessa muussa tapauksessa ihmisoikeustuomioistuin totesi Suomen loukanneen EIS:n 6 artiklassa turvattuja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita. L. v. Suomi tapauksessa oli myös kyse lapsen huostaanotosta.  Siinä EIT katsoi viran­omaisten toimenpiteiden olleen siinä määrin perusteltuja, että viranomaiset toimivat valtiolle kuuluvan harkintavallan puitteissa eikä 8 artiklaa loukattu. Sen sijaan oikeu­denmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita loukattiin, kun tuomioistuimissa ei missään vaiheessa järjestetty suullista käsittelyä, vaikka Suomi oli luopunut suullista käsittelyä koskevasta varaumastaan 1. 12.1996 hallinto-oikeudellisen menettelyn osalta.

Kuoppila v. Suomi tapauksessa oli kyse taideväärennökseen liittyvästä rikosprosessista. Taidekauppias jätti maksamatta ostamansa Helene Schjerfbeckin maalauksen, jonka takapuolella oli aitoustodistus. Hänet tuomittiin jatketusta petoksesta 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Tuomioistuin ei syytetyn pyynnöistä huolimatta suos­tunut toimittamaan tutkimusta maalauksen aitoudesta. Myöhemmin syyttäjä toimitutti valittajan pyynnöstä lisätutkinnan maalauksen aitoudesta. Poliisiviranomaisille toimitetun asiantuntijalausunnon mukaan maalaus ei ollut aito. Tutkimuksen tulokset toimitet­tiin hovioikeudelle, jonne syytetty oli valittanut tuomiostaan.  Syyttäjä ei ilmoittanut lisätutkinnasta syytetylle. Hovioikeus pysytti alioikeuden päätöksen ilmoittamatta syytetylle lisätutkinnan tuloksista tai pyytämällä syytetyn lausuntoa niistä. Korkein oikeus ei myöntänyt valituslupaa asiassa.

Ihmisoikeustuomioistuin piti menettelyä 6 artiklan loukkauksena, kun syytetylle ei toimitettu tietoa lisätutkinnasta, joten hänellä ei ollut mahdollisuutta esittää huomioitaan kaikesta tuomioistuimelle toimitetusta aineistosta. Näin loukattiin oikeudenmukai­sen oikeudenkäynnin kaksiasianosaisuusperiaatetta, jonka mukaan kaikilla oikeudenkäynnin osapuolilla tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet todisteiden esittämiseen ja niiden arviointiin.

Ihmisoikeusraportti 2/2000