Nuori Voima 1973-2008 Antti Arnkil   ”NVL:lla ei ollut rahaa eikä työntekijöitä. Liiton arkisto oli sekaisin. Velkoja oli sinne tänne. Omaisuutta ei ollut. Jäsenluetteloa ei löytynyt mistään. Opetusministeri ja vuokranantaja karhusivat tilityksiä ja maksuja. – – Toimiston lattiat olivat luuttuamatta, vessa haisi ulolle, liiton tilinpito oli synkällä tavalla sekaisin.” Tämä oli Arto Paasilinnan mukaan Nuoren Voiman Liiton tilanne vuonna 1973. Lehdestä ei ollut paljon sanottavaa, koska sen julkaisemisesta oli luovuttu vuosikymmenen alussa. 60-luku oli ollut ristiriitaista aikaa NVL:lle. Liitolla oli Tulenkantajien päiviltä periytyvä legendaarinen maine, ja sen vaiheisiin kytkeytyi monia Suomen kirjallisuushistorian tärkeitä vaikuttajia. Sodan jälkeen NVL:n kulttuurinen painoarvo oli kuitenkin jatkuvasti vähentynyt, eikä lehteäkään pidetty erityisen kiinnostavana. Vielä 60-luvun alussa liitto osoitti elinvoimaansa julkaisemalla uusia kirjallisia voimia yhteen koonneen Nuori Ikaros IV -antologian, johon osallistui joukko sellaisia nuoremman kirjoittajapolven tähtiä kuin Paavo Rintala, Veijo Meri, Arvo Salo, Eeva Joenpelto ja Marko Tapio. Vuosikymmenen mittaan virta vei kulttuurielämässä muualle. Kulttuurilehdistä esimerkiksi Aikalainen, Ydin sekä kovassa vauhdissa ollut Ylioppilaslehti vetivät nousevia vaikuttajia puoleensa Nuorta Voimaa tehokkaammin. NVL ja lehti pysyivät pitkälle kuusikymmenluvulle vanhan polven hallinnassa. 20-luvun nostalgia oli muodostunut liitolle painolastiksi, ja uudistumista kaivattiin kipeästi. Nuorten aktiivien yritykset herätellä lehteä ja liiton toimintaa provokaatioiden ja undergroundin merkeissä kompastuivat kuitenkin kuusikymmenluvun lopulla paitsi syveneviin taloudellisiin vaikeuksiin myös liiton vanhojen jäsenten voimakkaaseen vastustukseen. Vanhan ja uuden ristiriita 60-luvun kulttuurielämässä heijastuu räikeänä NVL:n julkisiin tilaisuuksiin. Kun vielä vuonna 1961 oli vietetty liiton 40-vuotispäiviä tummissa puvuissa yliopiston juhlasalissa, ja tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan presidentti Kekkonen rouvineen, niin vuoden 1969 Talvipäivillä Karhulassa saatiin kokea ”hasiksen ja mustan anarkian liitto”. Piippu kiersi, USA:n lippu poltettiin ja Vietnam-iskulauseet raikuivat. Liiton skandaalinkäryisestä menosta kirjoitettiin iltapäivälehtiä myöten. Kuusikymmenluvun viimeinen Nuoren Voiman numero 3/69 oli underground-äänilevy, jolla kuultiin Suomen Talvisota 1939–40 -yhtyettä sekä eräitä vähemmän tunnettuja kokoonpanoja. Levyn mukana tuli vihko, joka sisälsi Pekka Gronowin pienoisesseen ”Koiranruoka Rock” ja Markku Innon tekstin ”Go, Che, Go – johdatus rockiin”. Levyn jälkeen ilmestyi vielä lehden numeroksi 4/69 nimetty liiton esite, minkä jälkeen Nuori Voima pantiin telakalle. Tappiolliselle lehdelle ei saatu ulkopuolista tukea, eikä sen julkaisemista enää pidetty liitossa välttämättömänä. Nuoren Voiman säännöllinen ilmestyminen loppui, mutta aivan kokonaan sitä ei kuopattu. Liiton 50-vuotisjuhlavuonna 1971 tilaajat saivat postissa lehden erikoisnumeron: pahvilaatikon, joka sisälsi valikoiman NVL:n julkaisuja. 70-luvun alkupuoli oli liitossa elvyttämisen ja uudelleenarvioinnin aikaa. Pitkälti Väinö Kirstinän työn ansiosta NVL alkoi nousta uudelleen jaloilleen. Vuonna -73 Kirstinä sai houkuteltua toiminnanjohtajaksi ja Nuoren Voiman päätoimittajaksi Arto Paasilinnan, joka pani liitossa omien sanojensa mukaan ”ison remmin päälle”. NVL:n taloudellisen pohjan pikainen uudistaminen oli välttämätöntä, sillä 70-luvun alussa liiton toiminta-avustus oli niin pieni, että Juhani Salokanteleen mukaan ”saatoimme juuri ja juuri säilyä elossa, kunhan emme vain tehneet mitään, makasimme hiljaa ja hengittämättä paikoillamme”. Opetusministeriön kanssa käytiin sinnikkäitä neuvotteluja lehden ja liiton pelastamisesta, ja tukea saatiinkin järjestymään. *** Nuori Voima heräsi henkiin kahdeksansivuisena ja tabloidimuotoisena. Se oli painettu "halvimmalle mahdolliselle" sanomalehtipaperille. Numeron 1/1973 pääkirjoituksessa Paasilinna pohti lehden olemassaolon syitä: ”Mitä virkaa on tällä lehdellä Nuori Voima on nyt tämän näköinen. Kädessäsi on uusi lehti, mutta silti hyvin vanha. Kuutisenkymmentä vuotta sitten tämä lehti aloitti, ja aina välillä sen ilmestyminen on jouduttu katkaisemaan. Nyt koetetaan taas. – – Aikaisemmin, kuusikymmenluvulla, Nuori Voima oli pitkälle yleinen kulttuuripoliittinen lehti. Harrastajien osuus lehden teossa jää siten melko vähäiseksi. Kuitenkin tässä maassa on tuhansia, tekee mieli veikata että meillä on kymmeniätuhansia kirjoittajia ja kuvantekijöitä, jotka tarvitsevat oman lehtensä; tilanne on Suomessa niin kolea, että lehdistö ei yksinkertaisesti enää julkaise harrastajien tuotteita – vaaditaan ammattilaistumista. Oma harrastajataiteille varattu lehti on siten mitä tärkein, ja tässä tämä on.” Lehdessä kirjoitettiin aluksi lähinnä liiton paikallisjärjestöjen ja harrastajien toiminnasta. Julkaistiin myös arvostelupalvelun kautta tulleita runo- ja proosatekstejä lausuntoineen. Pidettiin tärkeänä, että lehdestä tulisi jälleen nuorten harrastajien foorumi. Kirstinä ja Ilpo Tiihonen toimivat tähän aikaan arvostelupalvelussa, ja he avustivat myös lehteä aktiivisesti. Avausnumerossa tarjottiin tietoisku: ”Tiesitkö, että Nuori Voima on perustettu vuonna 1908. Aivan uusi tämä lehti ei todellakaan ole.” NVL:n hallituksesta julkaistiin mustavalkoinen valokuva. ”Jos nämä kasvot eivät sinua miellytä, niin osallistu kevättalvella NVL:n vuosikokoukseen, jossa hallitus valitaan.” Vuonna -73 lehti ilmestyi vain kerran, mutta seuraavana vuonna julkaistiin jo neljä numeroa. Kirstinän numeroon 1/74 laatiman pääkirjoituksen mukaan liiton tulevaisuus näytti valoisammalta: ”Liiton taloudellinen tilanne on kuluneen vuoden aikana huomattavasti parantunut. Liitto on saanut opetusministeriöltä toimintaansa avustusta ja muutakin tukea ja on tästä kiitollinen. Liitto nauttii julkisen vallan luottamusta. Tätä osoittaa myös se, että juuri sille on uskottu järjestettäväksi nuorison taidetapahtuma vuonna 1974.” Numerossa 2/74 julkaistiin raportti NVL:n ja neuvostoliittolaisen nuorisovaltuuskunnan tapaamisesta. Kerrottiin Nuorison Taidetapahtuman kilpailusta ja sen suuresta suosiosta. Osallistujia oli arvion mukaan 5000. Julkaistiin harrastajien kuvataidenäytteiden arvosteluja sekä runoja. Mukana olivat ”Kari Peitsamo, 16” ja ”Anja Kauranen, 19”. Jouko Lehtonen aloitti kolmosnumerossa ”Kirjoittajakoulun”. Kuvataide oli tekstien rinnalla vahvasti esillä. Seuraavina vuosina lehden tilanne koheni edelleen. Kirstinä on muistellut lehden painosmääriä ja jakelua 70-luvun puolivälissä: ”Nuori Voima -lehden tilauskanta nousi, vuoden lopulla oli tilaajia 1518. Lehteä julkaistiin 2000–5000 kappaleen painoksina. Ilmaiskappaleita jaettiin arvostelupalvelusta palautettujen töiden mukana ja lähetettiin kirjastoihin, oppilaitoksiin, järjestöille ja vankiloihin.” Toiminnanjohtaja-päätoimittaja vaihtui näinä vuosina tiuhaan. Vuoden 1974 kakkosnumeron toimitti Marja Mahkonen, kolmannessa numerossa päätoimittajan tehtävät otti Pekka Peltola. Mahkonen palasi virkaan lyhyesti vuonna 1975, minkä jälkeen Terttu Lensu päätoimitti lehteä vuoden -76 alkuun asti. Harrastajien töitä arvioiva Tiihonen nosti (2/75) esiin liian käsitteellisyyden ongelman lähetetyissä teksteissä: ”Sanomalla tyhjästi 'Se oli kauhea kolari' tehdään lukijalle karhunpalvelus, viedään häneltä mahdollisuus oppia näkemään ja erittelemään elämää, viedään lukemisen ilokin.” Myös fantasia-aineksen turhaa käyttöä oli varottava: ”Kaameinkin 20-päinen hirviö on käyttökelvoton, ellei se asetu osoittamaan rahan keskittymistä harvoille perheille.” Kuuban Kansallisen kulttuuri-instituutin kirjallisuus- ja kulttuuriosaston pääjohtaja Eduardo Lopez Morales selitti Juha Virkkusen ja Leena Haapaniemen haastattelussa (3/75), millaisia olivat kuubalaiset seikkailukirjat. ”Sosialistisen James Bondin luominen olisi typerää, koska se merkitsisi pelin pelaamista imperialistisen kulttuurin älyttömillä ehdoilla. Vallankumouksellisessa kuubalaisessa dekkarissa paljastetaan yhteiskunnanvastaisia yksilöitä, ja yhteiskuntaa vastaan tehtyjä rikoksia. Näitä rikoksia ei suinkaan tehdä joitain yksityisiä merkkihenkilöitä tai heidän omaisuuttaan kohtaan vaan kansan työtä ja toimintaa vastaan.” Numerossa 4/75 tiedotettiin sävellysten arvostelupalvelusta, jonka raadissa olivat mukana Hasse Walli, Kari Rydman ja Eero Koivistoinen. WSOY:n kokosivun ilmoituksessa mainostettiin Kullervo Kukkasjärven Aurinkotuuli-teosta ja kysyttiin: ”Onko näin vuonna 1999? Tunnetun elokuvamiehen esikoisromaani kertoo painovoiman tutkijasta joka syväjäädytetään ja herätetään henkiin vuosituhansien vaihteessa.” Numeron viimeisellä sivulla ilmoitti Kirjayhtymä: ”Syksyn suuri kotimainen romaani! Pirkko Saisio ELÄMÄN MENO”. Mainoksia 70-luvun lehdissä oli yleisesti paljon enemmän kuin 80-, 90- tai 2000-luvuilla. Tuotteiden kirjo ulottui Saabista neuvostolyriikkaan. Vuonna 1976 toiminnanjohtajana ja lehden päätoimittajana aloitti 28-vuotias Annika Idström. Seuraavan vuoden kakkosnumerossa Anja Kauranen kertoi kokemuksistaan harrastajakirjoittajien piireissä: ”Ensimmäinen kontaktini muihin kirjoittajiin tapahtui Helsingin Työväenopiston kynäilijäinpiirissä syksyllä 1974. – – Tunnelma piirissä oli passiivisen uinahtanut, kuin Ruusus-sadun parodiaa. Kaikki istuivat omissa pulpeteissaan, olivat istuneet niissä jo parikymmentä vuotta. – – Kun runojani luettiin piirin tunneilla tai heijastettiin piirtoheittimellä seinälle tajusin, ettei se paikka ollut minua varten. Ihmiset piirissä eivät sanoneet runoistani juuri mitään. Joku joskus tokaisi, että on liikaa slangia tai kirosanoja. Jonkun mielestä pilkkasin jumalaa. Joku neuvoi minua jättämään seksiasiat pois runoistani.” *** Idström ehti tehdä seitsemän numeroa Nuorta Voimaa. Numerossa 5–6/77 aloitti päätoimittaja Elina Hytönen, jonka päätoimittajakausi kesti seitsemän vuotta. Liiton taidetapahtumasihteerinä toiminut Eija Silius aloitti samoihin aikoihin lehden toimitussihteerinä. Siliuksesta tuli liiton historian pitkäaikaisimpia työntekijöitä. Yhteensä hän ehti toimia NVL:ssa ja Nuoressa Voimassa 18 vuotta, aina vuoteen 1994 asti. Nuori Voima kehittyi Hytösen kaudella vähitellen yleiskulttuurilehdeksi, jossa pääpaino oli kirjallisuudella. Lehden tärkeimpänä tehtävänä säilyi kuitenkin edelleen NVL:n harrastustoiminnan esittely ja tukeminen. Arvo Salo kirjoitti Hytösen ensimmäiseen numeroon katsauksen suomalaisten pienlehtien tilaan. Julkaistiin myös artikkeli elokuvakerhoista. Kritiikkien joukossa oli Anneli Finnen arvio Raija Orasen esikoisnovellikokoelmasta Nainen joka söi junassa appelsiinin sekä Liisa Enwaldin esittely Matti Pulkkisen esikoisesta Ja pesäpuu itki. Vuoden 1978 ensimmäisessä numerossa juhlittiin lehden 70-vuotispäivää. Ulkoasu oli uudistunut, A4-formaatti vakiintui lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi. NVL:n valokuva-arvostelupalvelu aloitti toimintansa. Takakansirunon perinne alkoi Caj Westerbergin runolla. Numerossa 4/78 esiteltiin NVL:n kulttuurikilpailun satoa. Kauranen haastatteli Satu Marttilaa, ja loi jutun lopussa katseen tulevaisuuteen: ”Eilen illalla näin Suomen Kansan Teatterin Pete Q:n. Mietin rahastajalle vuosilippua vilauttaessani, milloin meistä kirjoittajista lohkeaa se rohkea sakki, se hämmentävä jengi, uusi uhmakas sukupolvi, joka mitään säikkymättä panee peliin kaiken.” Tytti Parrasta haastateltiin vuoden 1979 ensimmäiseen lehteen, jossa julkaistiin myös kritiikit Simone de Beauvoirin Murtuneesta naisesta ja Eila Kostamon Lapsinaisesta. Toini Havu kirjoitti numerossa 2/79 Anita Loosista. Uutinen kertoi, että Olli Jalonen oli valittu NVL:n puheenjohtajaksi. 4–5/79 oli ”70-luku puntarissa” -teemanumero. Käytiin läpi kiertokyselyn tuloksia. Vastaajien mukaan 70-luvun suomalaisen kulttuurin erityispiirteen muodostivat laajat yhteiskunnalliset romaanisarjat. Numerossa haastateltiin Hannu Ahoa, Kai Laitista sekä joka paikkaan ehtivää Dan Steinbockia: ”Yksinkertaistaen: inhimillinen onni edellyttää, että ihminen on onnistuneesti käynyt läpi psykoseksuaaliset kehitysvaiheet ilman suurempia fiksaatioita ja että hänen rakkauselämänsä on luonnonmukaista. Tällä en viittaa 'naturalismiin' tai 'romanttiseen haihatteluun', vaan opetukseen jonka fasismi on meille antanut. Natsi-ideologeista tunnetuin, Alfred Rosenberg piti suurimpana uhkana Vaalealle Arjalaiselle myötätuntoa ja hellyyttä. Nämä kaksi inhimillisen onnen peruspiirrettä jälkifasismi ja jälkistalinismi pyrkivät likvidoimaan.” NVL:n arvostelupalvelu oli näinä vuosina monipuolisimmillaan. Arvioitavaksi sai lähettää tekstien lisäksi musiikkia nuotteina tai kasetilla sekä valokuvia, piirustuksia, maalauksia, grafiikkaa ja sarjakuvaa. Nuorison Taidetapahtumista julkaistiin poikkeuksetta Nuoren Voiman erikoisnumerot, ja usein tapahtuman antia purettiin vielä seuraavassakin lehdessä. Vuoden 1980 Taidetapahtuman yhteydessä noteerattujen runoilijoiden joukossa oli viisitoistavuotias Asko Sahlberg Vesannolta. Vuoden 1981 alussa ilmestyi tuplanumero, jossa juhlistettiin NVL:n 60-vuotista historiaa. M.A. Numminen haastatteli Vilho Setälää. Puheeksi tuli 30-luvun Talvipäivillä esitelty, puhelinkeskuksen releistä rakennettu Herra Koneihminen. Aktiivisiin avustajiin 80-luvun alkuvuosina olivat kuuluivat Liisa Enwald, Markku Laitinen ja Olli Jalonen. Haastatteluja julkaistiin paljon. Kirjailijoista olivat äänessä Orvokki Autio, Eeva-Liisa Manner, Teuvo Saavalainen, Anne Hänninen, Matti Yrjänä Joensuu, Eila Kostamo, Hannu Mäkelä ja Sirkka Turkka. Numerossa 2/84 kerrottiin lehden lukijoiden lempikirjailijoita selvittäneen kyselyn tulokset. Lukijakunnan makua ei päässyt haukkumaan elitistiseksi: suosituin kotimainen runoilija oli Eino Leino, prosaistien ykköseksi nousi Mika Waltari. Eila Jaatinen kirjoitti Susan Sontagista, Satu Laaksonen Alfred Hitchcockista. Enwald summasi numerossa 3–4/84 kokemuksiaan kirjoittajakurssien vetäjänä: ”– Koeta saada henkilöihisi lihaa ja verta, on arvostelijain lempiohjeita. Muuan kurssilainen tulkitsi käskyn niin, että novellin juonenkäänteisiin piti tulla verenvuodatusta. – Panin koirankin suusta tippumaan verta, onko nyt hyvä? hän kysyi.” Vuoden 1984 viitosnumerossa oli Terttu Lensun ja Satu Laaksosen raportti osallistumisesta Perugian END-kokoukseen. Veli-Pekka Silius kertoi Raija Orasen näytelmästä Riisuminen, jonka teksti ”valahtaa usein nyyrikki-tasolle”. *** Hytönen jätti jäähyväiset numerossa 6/84. Hänen seuraajansa Seppo Heiskanen korosti ensimmäisessä pääkirjoituksessaan aikalaisanalyysin tärkeyttä lehdessä. Nuori Voima lähtisi jälleen Olavi Paavolaisen hengessä ”nykyaikaa etsimään”. Heiskanen muisteli 90-luvulla, että vuonna 1985 hänellä oli kaksi tärkeää tavoitetta: liiton profiilin korottaminen ja lehden tason nostaminen. Nuori Voima oli Hytösen kaudella uudistunut ja monipuolistunut, mutta edelleenkään se ei herättänyt suurta kiinnostusta: ”Koko liiton henkilökunta otti kotimatkalle mukaan toimitukseen jääneitä Nuoren Voiman edellisiä numeroita ja tarjosi niitä markkinointimielessä ilmaiseksi vastaantulijoille. Ei ollut mitenkään mielialaa kohottavaa huomata, että monelle iltapäiväruuhkassa kiirehtivälle helsinkiläiselle lehti ei kelvannut ilmaiseksikaan.”   Poikkitaiteellisuus nousi Heiskasen kaudella suoranaiseksi ohjelmaksi. Lähes joka numerossa oli juttuja sekä kuvataiteesta, teatterista, elokuvasta, musiikista että kirjallisuudesta. Lehdistä tehtiin ”makasiineja, joissa piti olla tarjolla luettavaa mistä tahansa kulttuurin alueesta kiinnostuneille”. Ulkoasu ja taitto menivät 80-lukulaisen irtonaisiksi. Numerossa 1/85 julkaistun videotaidetta käsittelevän jutun kuvituksessa Marikki Hakola nojasi televisioon, jossa näkyi Marikki Hakola, joka nojasi televisioon, jossa näkyi Marikki Hakola. Vuoden toisen numeron pääkirjoitus kertoi: ”Dingo meni Marokkoon, Dingo tuli Marokosta.” Ritva Kovalainen haastatteli Stefan Bremeriä. Satu Laaksonen ruoti Aki Kaurismäen Calamari Unionia ja Lasse Naukkarisen No Commentsia. Erkki Pirtola kirjoitti otsikolla ”Mitä uudessa taiteessa on uutta?” Pekka Nissilän juttu käsitteli soulia. Perustettiin uusi ”Alkupalat”-palsta, johon koottiin lyhyitä välähdyksiä kulttuurielämästä. Numeron 3/85 pääkirjoituksen aiheena oli Mukkulan kansainvälisen kirjailijakokouksen kysymys: ”Onko vakavuus kriisissä?” Marja Welin kertoi Japanin julistetaiteesta, Juha Seppälä kirjoitti Rintalan Jumala on kauneus -romaanin suhteesta taiteilija Vilho Lammen elämään, Reino Rasilainen ja Kalevi Seilonen tarkastelivat Neumannin sanoituksia runoina. Pekka Nissilä teki levykatsauksen, jossa esiteltiin Pyhät nuket, Tuliapina, Eve ja Päät. ”80-luvun välitilinpäätös” -numerossa (1/86) Nissilä ja Hector keskustelivat vuosikymmenen rockmusiikista. Rock oli 80-luvulle tultaessa vakiinnuttanut asemansa myös aikuisten musiikkina. ”Nyt alkaa päättävissä asemissakin yhteiskunnassa olla nelikymppisiä tyyppejä [...] jotka ovat kasvaneet rockmusiikin myötä.” Hector kertoi musiikkimakunsa kehityksestä epätodennäköiseen suuntaan: ”Nyt mä kuuntelen helvetin kiinnostuneena heviä, Kiss on esimerkiksi niin laajoja pikkukundijengejä kiinnostava ilmiö, että mä olen ihan pakolla mennyt siihen sisään. Miten tämä on mennyt multa aikanaan ohi, tommosena megabändinä?” Korkeimpana huippuna Kissin tuotannossa oli Hectorin mukaan Animalize-video. 80-luvun muista artisteista kestävimmiksi hän arvioi Talking Headsin, Bowien, Peter Gabrielin, Springsteenin, Michael Jacksonin, Policen ja Princen. Liiton perinteisten harrastus- ja kunniamerkkien jakamisesta jäsenille luovuttiin vähitellen. Vielä vuonna 1978 oli myönnetty Alpo Ruuthille kultamerkki, mutta 80-luvulla perinne hiipui. Syntyi ajatus, että jäljellä olevia merkkejä voitaisiin jakaa kunnioitetuille klassikoille. Numerossa 5/86 uutisoitiinkin: ”Nuoren Voiman Liiton hallitus päätti kokouksessaan Pariisissa antaa kultaisen ansiomerkin Charles Baudelairelle. Kultamerkki luovutettiin Montparnassen hautausmaalla sunnuntaina 25.9.1986.” Merkkiä haudalle olivat laskemassa mm. Hannu Kankaanpää, Kari Levola, Ilpo Tiihonen ja Heikki Reivilä. Pekka Hako kirjoitti numerossa 6/86 Avanti!-orkesterista. Susanna Valtosen otsikkona oli ”Yksinäisyys ja uhma. Kotimaisen elokuvan nuoruuden kipeys”. Numerossa esiteltiin myös valokuvaaja Ari Jaskari. Numerossa 1/87 oli Aki Luostarisen juttu ”Vapauden ja vastuun ydinpiiri. Kirjoitus Tšernobylin jälkeen”. Rauli-Sakari Ala-Karvia pohti kirkon vaikutusvallan hupenemista: ”Kansa maallistuu, kirkko haalistuu. Kilpailukyvystä koko kansan uskonto. [...] Tutumpi yhteys taivaaseen kuin kirkon risti on yhä useammalle Sky Channelin lautasantenni.” Valtonen esitteli vuoden -87 kakkosnumerossa 31-vuotiaan elokuvaohjaaja Veikko Aaltosen. Marja Heinosen samassa numerossa julkaistu juttu oli otsikoitu ur-kasarilaisesti: ”Videopaja – töllöttämisestä toimintaan”. Lehden 80-vuotispääkirjoituksessa (2/88) todettiin, että ”kahdeksaan vuosikymmeneen mahtuu toki laihojakin vuosia”. Matti Tiihonen kirjoitti Batmanista. Numerossa nähtiin myös Tiina Pystysen kuvia sekä Kaisa Jousmäen, Johanna Jokipaltion, Leena Krohnin ja Sinikka Nopolan lyhytproosaa. Kasariestetiikan lakipiste saavutettiin tuplanumerossa 4–5/88, jonka kannessa komeili neonvihreällä pohjalla Ben Johnson rinnassaan Commodore-mainos. Kyseessä oli Populaari-teemanumero. Markku Koskea haastateltiin, Paula Nurmentaus kirjoitti oopperasta. ”Viiteen suosittuun kuvaan” pyydettiin kommentit Kuutti Lavoselta, Heikki Reivilältä, Olga Sviblovalta, Johanna Parrelta, Paula Tuomikoskelta, Matti Virtaselta, Ilpo Tiihoselta, Jevgeni Dybskiltä ja Carolus Enckelliltä. Vuoden 1989 ensimmäisessä lehdessä Valtonen haastatteli Kari Kontiota ja Tuomas Nevanlinnaa. Aiheena oli tuore ”postmoderni romaani” Kirjava lehmä. Nevanlinna kuvasi teoksen suhdetta Suomen sodanjälkeisen historian suureen hyvinvointiprojektiin: ”Tarkoitus on ollut kuvata sitä, kuinka Suomen hanke onnistui, ja kuinka koko prosessi merkitsi samalla tyhjentymistä ja sisäänpäin kääntymistä, ei minkäänlaista uutta ajattelua.” Heiskasen kauden lopulla nähtiin vielä jutut videoista ”vähemmistön äänenä” (2/89) ja matkakertomus Ouagadougousta (3/89). Vuoden -89 lopuksi julkaistiin sensuuria käsittelevä tuplanumero. Viimeisessä pääkirjoituksessaan (1/90) Heiskanen pani merkille, että vuosikymmenen loppuun tultaessa maailmasta oli kadonnut jotakin, nimittäin usko aatteisiin: ”Viime vuosina meillä on nostatettu uskoa markkinavoimiin, kansainväliseen kilpailukykyyn ja Euroopan yhdentyviin markkinoihin. Voiko tälläkään uskolla olla pitkää ikää maailmassa, jonka luonnonvarat ehtyvät ja jonka luonto tuhoutuu yhtä nopeasti kuin usko aatteisiin murenee.” Samassa numerossa Jyrki Kiiskinen ja Jukka Koskelainen kiinnittivät huomiota enteelliseen ilmiöön maan suurimmassa sanomalehdessä: ”Helsingin Sanomien kriitikko Tero Liukkonen kirjoitti vähän aikaa sitten uudesta runoteoksesta ja runoilijasta: 'olisi hyvä, jos hän antaisi ”todellisuuden” vaikuttaa enemmän runoihinsa.' Ajat muuttuvat. Vähän aikaisemmin johtavan päivälehden kirjallisuusvartija ei olisi asettanut todellisuutta kyseenalaiseksi lainausmerkein, kuten nyt tapahtui.” *** Vuoden 1990 kakkosnumero oli Nuorison Taidetapahtuma 90 -antologia. Uutena päätoimittajana aloitti Martti Jämsä. Seuraavassa numerossa esiteltiin Yövieraat-teatteriryhmä. Loppuvuodesta (5/90) raportoitiin ”runoilijoiden huippukokouksesta” eli amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten runoilijoiden tapaamisesta Vanhalla Ylioppilastalolla. Erkki Pirtola haastatteli taiteilija Heikki Tuomelaa. Vuoden viimeinen lehti oli foliomuotoinen päiväkirjanumero. Seuraavan vuoden ykköseen saatiin juttu Nick Cavesta, jonka kuva nostettiin myös kanteen. Numerossa 2/91 Jyrki Kiiskinen haastatteli ”kirjamaailman harmaata eminenssiä”, kustannustoimittaja Silja Hiidenheimoa. Kiiskinen, Markku Eskelinen ja Sara Heinämaa miettivät, miksi kirjoittajakollektiivin laatima, Helsingin Sanomien kulttuuriosaston linjaa kritisoiva avoin kirje oli jäänyt vaille huomiota. Takakansirunona oli Roo Ketvelin”MANIF3STI”. Jämsä väistyi vuonna 1991. Uudet päätoimittajat Kiiskinen ja Koskelainen muistelivat myöhemmin, että vuoteen -91 mennessä he kirjoittivat ”jo niin suuren osan lehdestä, että alkoi tuntua helpommalta ryhtyä toimittamaan lehteä itse ja määrätä myös muita kirjoittamaan”. Toimittajaparin ensimmäinen pääkirjoitus (4/91) käsitteli rajanylitysten pakkomiellettä kulttuurissa. Avausnumerossa nähtiin monia sittemmin NVL:n kiertoradoilla paljon vaikuttaneita hahmoja, kuten Tarja Roinila, Jouni Inkala, Annukka Peura ja Johanna Venho. Ranskalaisajattelijat alkoivat nousta lehden palstoille. Paul Celan, Emmanuel Levinas, Roland Barthes ja Jean Baudrillard mahtuivat samaan numeroon (6/91). Hannu Simpuran haastattelu alkoi lauseella ”Miten romaanikirjailijaa haastatellaan?” ARG-lehti ilmoitti itsestään ytimekkäästi: ”Mahtuu laukkuun kuusi kertaa vuodessa.” Etnisyydet ja kirjoituksen sukupuolisuus tulivat Koskelaisen ja Kiiskisen kaudella eräänlaiseksi sotahuudoksi samaan tapaan kuin poikkitaiteellisuus Heiskasen aikana. 1/1992 oli Lukija-teema, jonka avustajia olivat Kuisma Korhonen, J. K. Ihalainen, Samuli Knuuti, Timo Harakka ja Olavi Similä. Jouni Inkala esitteli E. M. Cioranin ajattelua. Jyrki Lehtola kirjoitti Célinestä. Mukana oli myös Philip Ridleyn haastattelu. Lehteen vakiintui teoreettisesti kunnianhimoisten teemanumeroiden muoto. Päätoimittajat tosin asettivat kyseenalaiseksi teema-sanan soveltuvuuden (3/92): ”Teeman sijasta sopivampi sana on, Pasolinia seuraten, teoreema. Esitetään jotakin tapahtumien mahdollisesta kulusta.” Venäjä-numerossa (4/92) käytiin läpi Tarkovskia, Nabokovia, Bahtinia, Harmsia, Isaak Baabelia, Mandelstamia ja Anna Ahmatovaa. Vuoden 1993 ensimmäiseen lehteen saatiin Matti Pulkkisen teksti ”Romaanista; käsikopelolla” sekä Jyrki Lehtolan analyysi Pulkkisen teoksesta Ehdotus rakkausromaaniksi. 2/93 oli omistettu ”Baudelairelle, Benjaminille ja Poelle”. Seuraavan numeron teemana oli ”Krivulin, Merleau-Ponty, Hotakainen”. Kiiskisen ja Koskelaisen kaudella Nuori Voima muuttui itsenäiseksi kirjallis-filosofiseksi julkaisuksi. NVL:n ja lehden roolit alkoivat virallisellakin tasolla eriytyä. Jukka Koskelainen on kuvannut muutosta: ”Opetusministeriön virkamiehen Olli Saarelan kanssa neuvoteltaessa oli päädytty siihen, että NVL pysyy nuorisojärjestönä, vaikka lehden tekijöiden mielihalu oli irrottaa ainakin lehti kokonaan nuorisotyöstä. – – Puheenjohtaja Tarja Roinilan kanssa laadittiin vuonna 1993 kehittämissuunnitelma, jonka ylevien sanankäänteiden mukaan oli tarkoitus esitellä 'liiton toimintaa nuorille tähänastista paremmin, laajentaa jäsenistöä sekä tehostaa yhteydenpitoa jäseniin, arvostelupalvelun käyttäjiin ja mahdollisimman moniin kirjallisuuden harrastajiin.'”   Yhteentörmäytettyjen teemojen sarja jatkui numerossa 4/93: nyt vuorossa oli ”Finlandia, Surrealismin kuva”. ”Kuukauden klassikoksi” nostettiin ”heinäaitan sexus” eli Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta. Kari Kontio kirjoitti otsikolla ”Pahuuden torjuntaa eli käsityksiä Yrjö Kokon kirjallisuudesta”. 5/93 oli kokonaan naisten kirjoittama Naiskirjallisuus-numero, jonka erikoistoimittajina olivat näiden vuosien aktiivit Sara Heinämaa ja Annukka Peura. Julkaistiin Merja Virolaisen teksti Sapfosta, Hannimari Heinon juttu Clarice Lispectorista ja Sari Selanderin artikkeli Jeanette Wintersonista. Vuosi 1994 avattiin yhdistelmällä ”Blanchot, Orfeuksen katse, Katastrofi, Taudin kuva”. Numeroon kirjoittivat Pekka Tarkka, Emmanuel Levinas ja Outi Pasanen. Blanchot'n tekstin ”Lukeminen” suomensi Helena Sinervo. Elävien Runoilijoiden Klubi aloitti toimintansa vuoden 1994 alussa. Maria Säntti on muistellut ERK:in ensimmäistä yleisötapahtumaa: ”Elävien Runoilijoiden Klubin ensimmäinen runoilta pidettiin ravintola Laulumiehissä tammikuussa 1994. [...] Lehdistö ja radio rummuttivat uudesta ihmeellisestä asiasta. Silti Laulumiesten tilaisuus oli yllätys kaikille. Ravintola täyttyi runon ystävistä seinästä seinään ja lattiasta kattoon.” Tarja Roinila tuli numerossa 3/94 toiseksi päätoimittajaksi Koskelaisen tilalle. Naurulle omistetussa numerossa olivat mukana Lauri Otonkoski, Kjell Wästö ja Jukka Kemppinen. Leevi Lehto haastatteli John Ashburya. Peura suomensi otteita Walter Benjaminin Das Passagen-Werk -fragmenteista. Kiiskisen pääkirjoitus Pako-numerossa 5/94 käsitteli kirjailijan asemaa informaatiokapitalismissa: ”Kirjailijan maanpako on vihdoinkin päättynyt. – – Uusin osallistuvan kirjallisuuden virtaus uhkaa tuhota riippumattoman ajattelun lopullisesti: kirjailija on otettu täysivaltaisena jäsenenä mukaan tuotantoyhteiskuntaan: hänelle on annettu hoidettavaksi kirjantuotantosektori, ja tätä tehtävää hän hoitaa kuuliaisesti yhdessä kustantajansa kanssa, samaan tapaan kuin Majakovski aikanaan päätti valmistaa säkeitä.” Kun lehteä kehitettiin haastavampaan ja analyyttisempään suuntaan, se samalla etääntyi suorasta kosketuksesta nuorten harrastajakirjoittajien ja -taiteilijoiden kanssa. Toisaalta Elävien Runoilijoiden Klubin kautta lehti ja liitto olivat tiukasti kiinni 90-luvun uuden runon nousussa, ja runoutta vietiin uutterasti kansan pariin, kaduille ja baareihin. Tietylle lukijakunnalle Nuoresta Voimasta tuli yhä tärkeämpi julkaisu, monelle 90-luvulla opiskelunsa aloittaneelle jopa jonkinlainen mannermaisen ajattelun keidas. Samalla lehden uusi orientaatio herätti kritiikkiä, ja linjaa pidettiin elitistisenä. Nuoren Voiman toimittajat eivät elitismiä varsinaisesti kiistäneetkään. Todettiin suoraan tai epäsuorasti, että tietynlainen elitismi ja konservatismilta vaikuttavat ”paluut” klassikoihin edustivat vuosituhannen lopun spektaakkelikulttuurissa vaihtoehtoa ja vastarintaa. Vuosikymmenen mittaan Nuoren Voiman aiheet ja painotukset muuttuivat yhä epäajanmukaisemmiksi. Heiskasen kaudella lehdessä oli kirjoitettu innokkaasti uusista ilmiöistä ja harjoitettu kulttuuripolitiikkaa. Vielä 90-luvun alussa lehden piiristä tehtiin aloite Helsingin Sanomien kulttuuriosaston linjan muuttamiseksi. Vuosi vuodelta lehti kuitenkin etääntyi päivänkohtaisista kysymyksistä – jonkinlaisen filosofisen protestin hengessä. *** Silja Hiidenheimo tuli Roinilan työpariksi Mimesis-numerossa 1/1995. Sitä seurasi monipuolinen paketti Itä-Eurooppa-teemalla, jossa esiteltiin muiden muassa Zbigniew Herbert, Alexandra Berková, Georgi Gospodinov. Hotakainen ylisti Turkan Aiheita, ”havaintoraamattua”, ”päälausekoraania”. Vuoden -95 kolmonen oli kirkuvan vaaleanpunainen ja keltainen Rajatila. Tuomas Nevanlinnan tekstissä ”Rajatilan ABC – poimintoja” kysyttiin ”minkälainen on demokraattisen ihmisen rajatila?” ja vastattiin: ”intensiivinen kokemus siitä, että on äkkiä palattava arkeen ja kuunneltava aivan kaikkia”. Rajatilaan ajautunut puhui ”perhosen siiveniskusta” ja vakuutteli, että ”kaikki on väkivaltaa”. Kuvataiteilijoista suosittiin Escheriä ja ajattelijoista Jungia. Patologian tunnusmerkkejä oli ”yleistetyn toisen” varaan rakentuva vainoharha, jossa muoto oli sisältöä tärkeämpi. Vakavin muunnelma tällaisesta oli Nevanlinna mukaan: ”Suomen Paranoiayhdistys ei ota minua jäsenekseen.” Hiidenheimo ja Roinila tarkastelivat pääkirjoituksessa rajatilan ilmenemistä tuttavapiirissä: ”Mistä tiedät että ystäväsi on rajatilassa? Siitä että hän lukee puhelinluetteloa silmät kiiluen ja hihkuu 'tässä on kaikki!'. Koska puhelinluettelossa on kaikki, se ei eroa taideteoksesta. Siellä ovat vastakohdat: Ylämäki ja Alamäki, Ylipaino ja Ylipaasto, Oikia ja Väärä, Maa ja Ilma, Aatos ja Epäilys. Näistä kulttuurin rakennusaineista ystäväsi pääseekin mieliaiheeseensa valaisiin. Hänen mielestään valaat ovat ajattelevaisista olennoista järjellisimmät; päästyään dialektiikan tuolle puolen ne vain affirmoivat, uivat.” Lahja-numerossa 4/1995 aloittivat taittajina ”AH+ME” eli Ari Hirvonen ja Mika Elo. Ulkoasu uudistettiin. Numeron kannessa ”Aatamin luominen” yhdistyi veikeään smurffiin, joka kantoi lähes itsensä kokoista lahjapakettia. Lehden liitteenä lukija sai Jacques Derridan tekstin ”Kuninkaan aika”, jonka suomensi ja esitteli Susanna Lindberg. Nuoren Voiman mainoslause kuului näihin aikoihin: ”Ole hidas, tilaa nopeasti. Tiedät mistä on kyse.” Autobiografia-numerossa (1/96) 25 ihmistä tunnusti lukijalle Rousseaun hengessä. Avautujien joukossa olivat Sinikka Nopola, Lauri Otonkoski, Hannele Huovi ja Anita Konkka. Muita numeron kirjoittajia olivat Miika Luoto, Niko Aula, Merja Hintsa, Terhi Utriainen, Anita Konkka, Jussi Vähämäki ja Jari Kauppinen. Saima Juutilainen suomensi Richard Curtisin ”Skini-Hamletin” numeroon 3/96. Tanskan prinssi lausui ikimuistoiset sanat: ”Vittuuks täs vai mitä vittuu? On siinä kans yks vitun pulma.” Kansallisten teemanumeroiden sarjassa päästiin Baltian (2/94) ja Meksikon (2/96) jälkeen – Hölderlinistä (4/96) otetulla kierteellä – Suomeen (5/96). Suomi oli kannessa Aalto-maljakko. Juha Siltala kirjoitti, että 60-luvulla puhkinauretut 1800-luvun sivistys- ja raittiusliikkeiden ohjelmat tuntuivat raikkailta verrattuna vuosituhannen lopun käsitykseen ihmisen vapaudesta. Loppu-numeron (1/97) pääkirjoituksen mukaan oli ”muotia hokea kyllästymiseen saakka, että sanaa 'postmoderni' hoetaan kyllästymiseen saakka”. Jussi Vähämäki esitteli italialaisfilosofi Giorgio Agambenin. Pentti Saaritsaa haastateltiin. Paul Austerilta suomennettiin Hamsun-essee ”Nälän taide”. Jyrki Vainonen kirjoitti Kannibalismi-numeroon (2/97) ”kuukauden klassikon” Jonathan Swiftin ”Vaatimattomasta ehdotuksesta”. Runo ja proosa -teema (3/97) pohjautui ERK:in runoiltaan ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun. Roinila jätti päätoimittajan tehtävät. Janne Porttikivi debytoi päätoimittajana numerossa 4/97, jossa syvennyttiin saksalaisen romantiikan uudelleentulkintoihin. Hiidenheimo ja Porttikivi totesivat pääkirjoituksessa, että ”(k)aikki ne asiat jotka kirjallisuudessa vaivasivat romantikkoja – fragmentaarisuus, anonyymisyys, kirjalliset manifestit, kirjallisuuskritiikki – vaivaavat meitä edelleenkin. Me elämme vieläkin sitä aikakautta, jonka romantiikka avasi, kirjoitamme kirjallisuutta joka lakkaamatta pyrkii kyseenalaistamaan oman perustansa ironisen ja kriittisen reflektion kautta. Käsitteensä mukaisen kirjallisuuden synnytys on vieläkin kesken.” Julkaistiin Veli-Matti Saarisen artikkeli ”rakkaus ehkä ratkaisee kaiken” sekä Philippe Lacoue-Labarthen, ”Kirjallisuuden keskenmeno”. Hiidenheimon viimeinen lehti oli Riita-numero (6/97). Aktiiviavustaja Nevanlinna tuli Porttikiven toimittajapariksi Kritiikki-numerossa (1/98). ”Suomessa vähälle huomiolle jääneitä klassikkorunoilijoita” puiva sarja alkoi. Ensimmäisenä oli vuorossa Borges, jota esitteli Pentti Saaritsa. Esa Kirkkopelto analysoi Tragedia-numerossa (2/98) traagisen mahdollisuutta suhteessa nykyaikaan. Ari Hirvonen kirjoitti Sofokleen Antigonen filosofisista tulkinnoista. Taittajat rakensivat Rikos-numeroon (3/98) lukijan ratkaistavaksi salaperäisen murhatapauksen, johon näyttivät liittyvän niin banaaninkuori, läpinäkyvä muovi kuin fiskarsin fileerausveitsikin. Vuoden 1998 nelonen kieltäytyi olemasta Nuoren Voiman 90-vuotisjuhlanumero. Liiankin usein omaan historiaansa palannut lehti sivuutti juhlallisuudet kokonaan. Sen sijaan kirjoitettiin Puškinista ja pestattiin Jyrki Lehtola haukkumaan Nuoren Voiman tila. Lehtolan mukaan lehti oli muuttunut jääkaapin oveksi, ”johon perheenjäsenet kirjoittavat viestejä toisilleen”. Hän tarkasteli sanakirjasta ”nuoren” ja ”voiman” eri merkityksiä ja totesi, että ne kuvasivat jotakin täysin päinvastaista kuin Nuori Voima. Jakke Holvas ja Herman Raivio eivät olleet sen lempeämpiä 90-vuotiasta kohtaan ”Niksivoima”-palstalla, jolla ohjeistettiin Nuoren Voiman avustajia: ”(K)un esität pikantteja kysymyksiä kuten 'Voiko halu saavuttaa tyydytyksen?', 'Olenko minä koskaan sama kuin oma kirjoitukseni?' tai 'Voinko minä olla varma', niin vastaus on jämäkkä EI.” Seuraava, Jumalalle omistettu tuplanumero tuskin horjutti kriitikoiden käsitystä lehden linjasta. Julkaistiin Gianni Vattimon kirjoitus ”Jäljen jälki” sekä Ari Hirvosen ”kirjaimen lakia ja lain kirjainta” dekonstruoiva teksti ”Rakkauden käsky”. Timo Harakka kirjoitti Realismi-numeroon (3/99) kolumnin ”poliittisesta realismista”. Käännösteoreetikoina olivat Georg Lukàcs ja Slavoj Zizek. Jukka Relander tarkasteli suomalaisen realismin perinnettä otsikolla ”Lumi teki Hegelin eteiseen”. Vuosituhannen vaihteen alla julkaistiin Millennium-numero (4–5/99). Päätoimittajat sanoutuivat irti tapahtuman muodikkaasta vähättelystä ja korostivat päinvastoin, että näennäisestä mielivaltaisuudestaan huolimatta kalenterin aikakausijaot ovat ”osa meidän historiallista kokemustamme.” Vladimir Nabokoville omistetussa numerossa 6/99 Teemu Ikonen kirjoitti Nabokovin Freud-vastaisuudesta: ”Nabokov kirjoitti kymmeniä esipuheita, joissa hän nimitteli Freudia Wienin puoskariksi, Wienin noitatohtoriksi ja poppamieheksi ja kielsi ronkkimasta teoksiaan 'jokakodin tiirikkasarjalla', jolta psykoanalyysi hänestä näytti.” Nevanlinna ja Porttikivi parodioivat Eläin-numeron (1/00) pääkirjoituksessa Nuori Voima -lehdenkin avustajaväittelyistä tuttuja ”kriittisen ajattelun kilpajuoksuja”, joissa panoksena oli itse etiikan perusta. Kiistan kärjistyessä saattoi aina luottaa vastustajan vihjaavan, että ”juuri sinun ratkaisuehdotuksesi johtaa loogillisella vääjäämättömyydellä Auschwitziin, merkitsee kapitalismin lopullisen voiton sinettiä ja edustaa ontoteologisessa sukoilemattomuudessaan viimeisintä (vaikkakin tarkoittamatonta) hanketta oikeuttaa status quo.” Julkaistiin Peter Sloterdijkin ”Sääntöjä ihmistarhalle”. Kirja vs. elokuva” -palstalla vertailtiin Anja Kaurasen Pelon Maantiedettä (1995) ja Auli Mantilan Pelon maantiedettä (1999). Nevanlinna jätti jäähyväiset. Teemu Ikonen tuli lehden päätoimittajaksi vuoden 2000 toisessa numerossa, jonka teemana oli Oikeudenmukaisuus. Numeroon sisältyivät Derridan ”Lain voima” ja Mika Ojakankaan ”Hylätyn politiikka”. ”Kuukauden klassikkona” oli Foucault'n Tarkkailla ja rangaista. Kolmosnumeron teemana oli 70-luku. Päätoimittajat paljastivat oman suhteensa aikakauteen: ”Meidän on pakko tunnustaa, että 70-luku ei ollut meille traumaattinen vuosikymmen – ei ainakaan sen enempää kuin lapsuus yleensä. Allekirjoittaneille 70-luku oli iloinen ja absurdi vuosikymmen, se oli sarjakuvien (Ruutu ja Nonstop), jalkapallon (Beckenbauer ja Brasilia), ranskanleivän ja lauantaimakkaran, punkin ja pienlehtien ei-niin-vakava vuosikymmen.” ”Juoruvoima”-palstalla käsiteltiin ”Ison D:n” vierailua Suomessa. Derridan luento oli Porthanian täpötäydessä ykkössalissa, kakkoseen lähetettiin esiintymisestä videokuvaa, joka oli Hannu Siveniuksen mukaan ”aina parempi kuin alkuperäinen”. Mikko Rimminen kirjoitti Tekhne-numerossa (4–5/00) tv:n chat-ohjelmien poeettisesta perustasta. Raine Koskimaan artikkeli käsitteli sähköistä kirjaa, digitaalista kirjallisuutta ja Napsteria. Sukupuoli-numerossa (1/01) julkaistiin Johanna Oksalan kirjoitus ”Seksiä, ruumiita ja metafysiikkaa”. Paha-teemanumeroa (2/01) voidaan pitää näiden vuosien jyrkän teorialinjan huipentumana. Numeroon suomennettiin Immanuel Kantin teksti ”Radikaalista pahasta” sekä Philippe Lacoue-Labarthen ”Kansallissosialismin henki ja sen kohtalo”. Mukana oli myös Georges Bataillen oli kirjoitus ”Pitäisikö Kafka polttaa?”. Markku Lehtinen kirjoitti Kantin pahan käsitteestä ja Markku Koivusalon otsikkona oli ”Pyhästä banaaliin pahaan”. Lehti jakoi lukijoiden mielipiteitä yhä voimakkaammin. Yksille Nuori Voima oli ainoa suomalainen kulttuurilehti, jota ylipäänsä kannatti lukea, toisten mielestä se oli lopullisesti irronnut elämästä ja hylännyt perinteiset tehtävänsä. Ilmari Jäämaa makasi haudassaan eikä sanonut mitään. *** Ruotsi-Suomi-paketin (3/01) jälkeen ilmestyi tukeva kaksoisnumero 4–5/2001, joka tarttui eri avantgardevirtausten ja niiden paradoksaalisten ”perinteiden” herättämiin kysymyksiin. ”Fuck off and Die!” -tekstissään Jari Kauppinen hahmotteli Greil Marcusin Lipstick Traces -teoksen tyylistä ”Suomen salaista historiaa”, joka kulkisi Bobrikovin murhan ja Terijoen hallituksen kautta Sex Pistolsin Suomen-vierailun kieltämiseen. Putte Wilhelmsson hyökkäsi Jukka Koskelaisen Paul de Manista esittämiä näkemyksiä vastaan 20 000 merkin mittaisella vastineella, josta toimitus huomautti: ”Julkaisemme Putte Wilhelmssonin puheenvuoron lyhennettynä. Kokonaisuudessaan se on luettavissa lehtemme internetsivuilla.” Mainoksessa Nuori Voima oli ”kirjallisuuslehti joka keskustelee”. Vuoden viimeisen, nihilismi-aiheisen numeron (6/01) pääkirjoituksessa todettiin, että nihilismiin ”on aina suhtauduttu kielteisesti”. ”Nichtsvoima”-palstalla Ikonen ruoti ”kirja-alaa”, kirjallisuuden merkityksen kertaheitolla nihiloivaa yleiskäsitettä ja sen erityisiä ilmenemismuotoja, kuten kirjamessuja, ”peittelemätöntä nihilismin juhlaa”. Wilhelmsson paljasti ”Koulukunnan” eli WSOY:n mieskirjailijoiden muodostaman kirjallisen ryhmittymän. Koulukuntaan kuuluivat Juha Seppälä, Kari Hotakainen, Hannu Raittila, Jari Tervo, Jari Järvelä ja Tuomas Kyrö. Markku Paasonen tuli päätoimittajaksi Porttikiven tilalle Virta-numerossa (1/02). Vähämäki analysoi ”virtaavan työn joustavaa moraalia”, Timo Kaitaro kuvasi surrealistien automaattikirjoitusta. Pop-numeron (4–5/02) pääkirjoitus ruoti Milli Vanillia ja autenttisuuden vaatimuksen herättämiä kysymyksiä. Antti Nylén kirjoitti ”Popkritiikistä, Jarvis Cockerista ja tavoittamattomasta”. Rocklehtien hengessä julkaistiin Top 10 -listoja, kuten kymmenen parasta La Rochefoucauldin mietelmää. Adornolta suomennettiin ”Massakulttuurin kaava”. Politiikka-teemaa (1/03) avustivat sekä Markku Koivusalo, Jussi Vähämäki että Mika Ojakangas. Tuija Pulkkinen ja Teemu Mäki kolumnoivat. Eksotiikka-numerossa (2/03) julkaistiin Charles Baudelairen ”Kurja Belgia!” -muistiinpanoja Nylénin suomentamina sekä Voltairen teksti ”Intiasta”. Markku Lehtinen korvasi seuraavassa, lukemista käsittelevässä numerossa Paasosen. 4/03:n Valistus-teemassa oli suomennoksia Diderot'lta, Voltairelta, D'Alembertilta ja Condillacilta. Eino Santanen tuli Lehtisen päätoimittajapariksi Nukke-numerossa 5–6/2003. Heikki Länsisalo kirjoitti Ernst Jüngeristä ja Tatu Pohjavirta animaatioista. Vuosi 2004 avattiin Ääni-numerolla, jossa julkaistiin Nylénin teksti ”Minä ja Morrissey”, Sami Santasen teksti Hölderlinistä sekä Leevi Lehdon runoja. Näyttämön (2/04) pääkirjoituksessa Lehtinen ja Santanen pohtivat teatteriin liitettyjä negatiivisia mielikuvia: ”Monet arkikielen ilmaisut kertovat syvästä epäluottamuksesta teatteria kohtaan. Syytön lavastetaan syylliseksi, näytteleminen on epärehellisyyden synonyymi, ja jos politiikka on teatteria, kysymys ei ainakaan ole vakavasta yhteisten asioiden hoitamisesta.” Tommi Uschanov kirjoitti Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunnasta, Esa Kirkkopelto esitti ”Yleistetyn antropomorfismin manifestin”. Olli Sinivaara analysoi Lars von Trierin elokuvaa Dogville. Liha oli aiheena numerossa 4–5/04. Nylén kirjoitti ”lihan sukupuolipolitiikasta”. Rimminen tarkasteli kirjailijaa ”verenimijänä”. Vuoden 2005 keväällä ilmestyi Leikkaus (1–2/05). Laajassa numerossa julkaistiin muun muassa Suomen Elokuva-arkiston ja Nuoren Voiman yhteisen poikkitaiteellisen tapahtuman runosäestyksiä. Rakkaus-teemaa (4/05) seurasi Synti (5/05). Pääkirjoituksessa viitattiin Magnum-jäätelön mainoskampanjaan, joka rakentui seitsemän kuolemansynnin ympärille. Markku Lehtinen jätti jäähyväiset Uni-numerossa (6/05), johon suomennettiin Paul Celania. Julkaistiin Tuomas Timosen ”40 unta” sekä Saila Susiluodon ”Unipäiväkirja”. Riikka Talvitie kirjoitti Kaija Saariahosta, Jaakko Yli-Juonikas Nathanael Westistä. Lehtisen jälkeen vastaavaksi päätoimittajaksi tuli Antti Arnkil. Vedätys-teemanumerossa (1/06) oli Teemu Mannisen juttu ”Hiroshiman väärennetty muisto – Araki Yasusadan mysteeri”, Michel Foucault'n teksti ”Mikä tekijä on” sekä kuuluisien huijarikirjailijoiden esittelyä. *** Santasen kanssa tehdyn ykkösnumeron jälkeen Arnkil jatkoi päätoimittajana yksin. Lehti sai uuden ulkoasun, jonka suunnitteli Henna Raitala. Olli Sinivaara suomensi ja esitteli Kertoja-tuplanumeroon (2–3/06) René Girardin Camus-esseen. Jaska Filppulaa haastateltiin. Elisa Helenius kirjoitti runoja, Tapani Kilpeläinen ja Jouni Avelin aloittivat lehtipalstan. Kari Forsström kirjoitti vuoden nelosnumeron Helvetti-teemaan maanalaisen tulihelvetin idean historiasta, Jakke Holvas ”mustasta psykologiasta”. Mika Pöyhönen tulkitsi Juha Hurmeen Jyväskylään ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Miia Toiviolta julkaistiin runoja. 5/06 käsitteli 90-lukua. Vuosikymmenen tärkeimmäksi hahmoksi kirjoittajien muistikuvissa nousi Iiro Viinanen, toiselle sijalle ylsi Kurt Cobain. Maisema-numerossa (6/06) olivat esillä Georg Simmel ja suomalaisen maisemamaantieteen klassikko J. G. Granö. Kyösti Salokorpi haastatteli Suomessa vieraillutta Sonic Youthin kitaristia Lee Ranaldoa. Työ-numerossa (1–2/07) Riikka Pelo tutki kirjailijoiden työmaita, Tommi Uschanov ja Eetu Viren kritisoivat vasemmiston voimattomuutta. Komedia-numerossa (3/07) julkaistiin Alenka Zupancicin kirjoitus Hegelin ja Lacanin suhteesta komediaan ja Kyösti Niemelän essee Ricky Gervaisin tv-sarjoista. Riikka Talvitie ja Juha T. Koskinen pohtivat koomisen oopperan mahdollisuuksia. Arnkilin viimeisen lehden (4/07) teemana oli vuosi 1966. Jon Savagen essee käsitteli levytuottaja Joe Meekin kohtaloa. Uschanov kuvasi vuoden -66 kulttuurisia ja poliittisia kontrasteja. Aki Petteri Lehtinen kirjoitti ”uudesta journalismista” ja gonzosta. Olli Sinivaara aloitti päätoimittajana syksyllä 2007. Elias Canetti -numeron pääkirjoituksessa (5/07) hän kuvasi klassikkojen uudelleenlukemisen vaikutuksia nykyisyyteen ja tulevaisuuteen: ”Meidät muovanneet parin viime vuosisadan historia ja kirjallisuus ovat täynnä tutkimattomia syvähautoja. Jos pystymme sukeltamaan näihin syvyyksiin, jotka usein ovat käden ulottuvilla missä tahansa kirjahyllyssä, voivat nykyisyys ja tulevaisuus olla jotakin muuta kuin luulimme. Menneisyys muuttuu tulevaisuuden loputtomaksi projektiksi.” Julkaistiin Canettin Tolstoi-teksti, Tuukka Sandströmin essee ”Mittaamisen henki”, Donald Barthelmen ”Lasivuori” sekä Ramsey Nasrin runoja. Kuutosnumero oli omistettu Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipukselle. Muiden muassa Eetu Viren ja Markku Koivusalo kuvasivat omaa suhdettaan teokseen. Lieven Ameel kirjoitti otsikolla ”Salut, Deleuze! Elektroninen musiikki skitsofrenian ja kapitalismin varjossa”. MotMot-vuosikirja muuttui vuonna 2008 Nuoren Voiman erikoisnumeroksi. Helmikuussa ilmestyneestä runovuoden -07 katsauksesta vastasivat erikoistoimittajat Katariina Vuorinen ja Markku Toivonen. Avustajiin kuuluivat Timo Hännikäinen, Maili Öst, Roo Ketvel, Rita Dahl ja Jonimatti Joutsijärvi. Satavuotisnumeron 2–3/2008 jälkeen oli loppuvuodeksi suunnitteilla teemapaketit matkakirjallisuudesta, myyteistä ja Paul Austerista.     Nuori Voima 1908-1940 Nuori Voima 1941-1969 Virtuaalinäyttely

Nuoren Voiman Liitto Iso Roobertinkatu 29-31 A 4 00180 Helsinki