Pääkirjoitus 5/08

Jostakin ne vain tulevat, poikkeukselliset tutkimukset, joilla ei ole mitään ennakkostatusta ja joiden tekijöistä ei ole koskaan kuullut, mutta jotka sisältävät jotain harvinaista: hyvää uutta ajattelua jostakin tärkeästä asiasta. Tällaiset tutkimukset käsittelevät tuttua ja tunnettua aihetta, kuten vaikkapa historian käännekohtia tai nykytalouden ongelmia, mutta näkökulmasta, jota aikaisemmin ei ole osattu tarpeeksi selvästi ja kirkkaasti ajatella – tai ei ainakaan artikuloida. Ne onnistuvat  yksinkertaisessa mutta vaikeassa perustehtävässä, jonka kaiketi pitäisi olla kaiken tietokirjallisuuden ja tutkimuksen tavoite, mutta joka  ei läheskään aina täyty. Ne onnistuvat tuottamaan syvällistä ja käyttökelpoista uutta tietoa jostakin ihmisiä ja yhteiskuntaa laajasti koskettavasta asiasta.

Toki täytyy muistaa, että tällaisessa yhden tutkimuksen poikkeuksellisen hyvyyden hehkuttamisessa on paljon romanttista liioittelua ja jopa harhakuvitelmaa. Aivan kuten silloin, kun harvinaisen onnistunut lukukokemus saa lukijan pitämään romaania ylivertaisena taiteellisena saavutuksena ja sen tekijää koko kirjallisuushistorian suvereenina supertähtenä.  Johtuuhan hyvä lukukokemus usein aivan muista tekijöistä kuin teoksesta itsestään: lukijan elämäntilanteesta ja tunnevireestä, ympäristöstä jossa lukeminen tapahtuu, vuodenajasta ja niin edelleen. Jos lukija sitten joskus vuosien päästä tarkastelee kriittisesti omaa vanhaa kirjallista huippukokemustaan ja sulkeistaa siitä pois nämä niin sanotusti ulkokirjalliset tekijät, ei teoksen ihmeellisestä poikkeuksellisuudesta välttämättä jää paljoa jäljelle.

Samaa pätee tutkimukseen. Kenties tutkimuksessa romanttisen erityisyysilluusion haihtuminen on vielä olennaisempaa ja oikeampaa kuin kaunokirjallisuudessa, kuuluuhan oman lukemisen kriittinen analyysi tutkimuksen perusasioihin.  Useimmiten tarkempi lukeminen ja asiaan perehtyminen osoittavat, ettei oletetun poikkeuksellisen hyvän tutkimuksen uutuus ollutkaan niin uutta eikä sen syvällinen tieto niin kovin syvää. Paraskin tutkimus on lopulta yksi ellei nyt miljoonasta niin ainakin tuhannesta. Lopulta sitä vaivaavat ja jäytävät samat ongelmat ja latteudet kuin mitä tahansa modernia älyllistä tekelettä – kriittisen järjen itsensä lähtemättömät ongelmat ja latteudet.

Näistä varauksista ja epäröinneistä huolimatta haluan käyttää Nuoren Voiman Myytti-numeroa yhden itselleni – enkä uskoakseni ole aivan yksin – poikkeuksellisen merkittävän tutkimuksen hehkuttamiseen ja ylistämiseen. Se on amerikkalaisten Carolyn Marvinin ja David W. Inglen vuonna 1999 julkaistu teos Blood Sacrifice and the Nation. Totem Rituals and the American Flag (”Veriuhri ja kansakunta. Toteemirituaalit ja Amerikan lippu”, Cambrigde University Press). Mielestäni se on yksi älyllisesti hedelmällisimmistä ja kunnianhimoisimmista modernin kansakunnan – tuon kansakunnan muodostavien yksilöiden – toimintaa kuvaavista teorioista. Samalla, ja tästä nationalismi-teemasta täysin erottamattomasti, se on yksi kiinnostavimmista ja haastavimmista 1900-luvulla kehitellyistä myytti-teorioista. Ja tietenkin se tätä kautta sanoo paljon myös kansallisesta kulttuurista, kirjallisuudesta ja taiteesta.

Marvin ja Ingle käyttävät klassista modernia yhteiskuntateoriaa, joka alkujaan syntyi modernille toisen ja vieraan, esimodernin ja primitiivisen selittämiseksi. He käyttävät Émile Durkheimin teoriaa totemismista ja René Girardin teoriaa uhraamisesta. Mutta siinä missä näissä teoriaperinteissä kyseisten ilmiöiden roolista modernissa yhteiskunnassa on useimmiten puhuttu vain epäsuorasti ja vihjaillen, Marvin ja Ingle tuovat aiemmin esimodernia koskeneet teoriat suoraan modernin ytimeen. Tässä piilee heidän tutkimuksena rohkeus ja radikaalius. He lähtevät siitä, että moderni nationalismi on primitiivinen toteemijärjestelmä ja veriuhriuskonto – ei jotakin ehkä ja kenties ja kaukaisesti sen kaltaista.

Marvinin ja Inglen tutkimus on laaja. Vaikka sen teoreettinen perusväite on valtavan yleinen ja ehkä jossakin katsannossa spekulatiivinen, tutkimus on otteeltaan myös hyvin empiirinen. Kirjoittajat käyvät läpi tv-ohjelmia, sanomalehtikirjoituksia, poliittisia debatteja, historiallisia muistomerkkejä, armeijan jokapäiväisiä käytäntöjä ja muita vastaavia kulttuuri-ilmiöitä, joissa amerikkalaisen veriuhrinationalismin dynamiikka on toiminnassa. Primitiivinen veriuhriuskonto ei ole modernissa elämässä jotakin poikkeuksellista, harvinaista tai maanalaista, vaan yhteiskunnan ja ihmisten jokapäiväistä normaalia toimintaa.

Vaikka Blood Sacrifice and the Nation käsittelee nimenomaan amerikkalaista nationalismia ja lippukulttia, sen teoria on sovellettavissa myös muihin kansakuntiin. Suomen kansalliseen veriuhrihistoriaan teoria soveltuu erittäin hyvin. Jos esimerkiksi suomalaiselle kulttuurille keskeistä talvisodan myyttiä halutaan tutkia yhteisöä ylläpitävänä aidosti myyttisenä järjestelmänä, Marvinin ja Inglen myytti-teoria on mielestäni tässä tehtävässä varteenotettavin työkalu, mitä yhteiskuntatieteellis-humanistisesta työkalupakista tällä hetkellä löytyy. Samoin toisen maailmansodan jälkeisiä suomalaisia kirjasotia, kuten esimerkiksi Paavo Rintalan Sissiluutnantin aikoinaan herättämää keskustelua, olisi hedelmällistä lukea Marvinin ja Inglen avulla. Voitaisiin nähdä paremmin, miksi sodasta kirjoittaminen on ollut sodanjälkeisessä suomalaisessa kirjallisuudessa yhtäaikaa sekä velvoite että tabu, sekä suurimman kirjallisen sankaruuden että lähestulkoon yhteiskunnalliseksi hylkiöksi joutumisen lähde.

Suomessa Marvinin ja Inglen teoriaa on aiemmin esitellyt psykohistorioitsija Juha Siltala. Hän on kirjoittanut sodasta ja sodan psykohistoriasta Marvinin ja Inglen veriuhriteorian valossa. Siltalan oppilas Tuomas Tepora on tutkinut Suomen lipun historiaa Marvinin ja Inglen kautta. Suomessa tosin lipulla ei ole yhtä suurta ja näkyvää myyttistä kulttiarvoa kuin Yhdysvalloissa. Silti Teporan tutkimus osoittaa, miten Suomen itsenäisyyden alkuaikojen lippudebatti rakentui samoista veriuhriin ja toteemimyyttiin perustuvista aineksista, joista amerikkalainen uskonnollinen nationalismi on tehty.

Näytteeksi Marvinin ja Inglen teoksesta ja teoriasta Nuoren Voiman Myytti-numerossa julkaistaan suomennokset kirjan Johdannosta ja Epilogista. Toivottavasti nämä pienet näytteet sisältävät riittävästi sitä jotakin erityistä ja poikkeuksellista, minkä takia itse olen kirjaa aina sen ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien jatkuvasti lukenut ja pohtinut. Toivottavasti ne saavat näistä aiheista kiinnostuneet lukijat perehtymään itse teokseen. Toivoa myös sopii, että koko teos olisi jonain päivänä saatavilla suomeksi.

Olli Sinivaara

Takaisin

5/08 - myytti

5/08 Sisältö

CAROLYN MARVIN & DAVID W. INGLE: Johdanto ja Epilogi teoksesta Blood Sacrifice and the Nation. Totem Rituals and the American Flag

HERMAN RAIVIO: Kulutuksen kaksi myyttiä

KAI ERIKSSON: Automatisoituvan kommunikaation kuvastot

PAULIINA HAASJOKI: Heillä on tieto, jota heillä ei voisi olla. Virginia Woolfin Aallot

JUKKA KOSKELAINEN: Se jokin siinä on. Varhaisromantiikan, Wagnerin ja Nietzschen uusi myytti

ELISA HELENIUS: Runoja

MIKKO VILJANEN: Mitä on äänen kuvallisuus?

MATTI KANGASKOSKI: Puhetta Euroopan reunalta. Pentti Saarikosken proosan poetiikkaa

JAAKKO YLI-JUONIKAS: Orionin ruhtinas. Kirjailija Wilho Mäkelän henkilökohtainen mytologia

RON PADGETT: Runoja

KYÖSTI NIEMELÄ: Kolumni

TAPANI KILPELÄINEN & JOUNI AVELIN: Lehtikatsaus

JYRKI HEIKKINEN: Sarjakuva

Arvosteluja:

- Elisa Helenius: Murheen muusa (Anna Ahmatova: Valitut runot. Suom. Marja-Leena Mikkola)

- Anu Laitila: Häpeän häkistä ulos (Sofi Oksanen: Puhdistus)

- Essi Henriksson: Vapaa, palava maa (Simone de Beauvoir: Mandariinit 1 ja 2.)

- Herman Raivio: Auster matkalla haudan lepoon (Paul Auster: Sattumuuksia Brooklynissa. Suomentanut Erkki Jukarainen.)

- Jaakko Yli-Juonikas: Siitinelo säännöllisessä ja kivulloisessa tilassa (Riku Korhonen: Lääkäriromaani)