Tiedotusvälineiden pahin harha on välittää kuva maailmasta. Minä taas väitän ettei maailmaa ole olemassa.
Psykoanalyytikko Martti Siirala on puhunut todellisuuden harhaisesta omistamisesta. Todellisuudesta on tullut kohde muiden joukossa, jonka voi ottaa haltuun, vangita kuviin ja valloittaa. Maailmasta tehdään linnoitus, aivan kuten TV-uutisissa, joiden symboliikka (kuten tietokonegrafiikalla luotu pallo) monin tavoin viittaa siihen, etteivät uutiset kumpua vain maailmalta, vaan itse maailmasta. Maailma on paikka, jossa tapahtumat tapahtuvat. Medioiden strategia on tehdä kaikki näkyväksi. Salaisutta ei saa olla: tapahtumista tulee yhtä spektaakkelia. Nyt on herkeämättömästi löydettävä viimeiset nurkkaukset joissa vaikkapa seksuaalisuutta tukahdutetaan ja teknologinen vapaus ei ole toteutunut. Ja ne löydetään ja paiskataan silmillemme, pomminvarmasti.
"Spektaakkelin ja salaisuuden välillä ei ole mitään", kirjoittaa Riina Katajavuori uudessa kokoelmassaan. Etäisyydet ovat todellakin kutistuneet, ja syvyysulottuvuus on kadonnut. Katveita ja tuntemattomia alueita ei ole, tai ne varataan enää neitseellisyyttä etsiville survival-turisteille (eli nekin kuvallistetaa, tehdään tapahtumien pinnoiksi).
Uskon että metodi on kirjoitettu sisään median luonteeseen. Neil Postman kirjoittaa lennättimestä: "Ennen läennätintä informaation ja toiminnan välinen suhde oli riittävän tasapainoinen, jotta ihmiset tunsivat pystyvänsä hallitsemaan elämänsä pulmatilanteita... Lennättimen luomassa informaatiomaailmassa tämä vaikutusvallan tuntu on lakannut nimenomaan siitä syystä, että koko maailmasta tuli uutisten tilannekenttä. Kaikkien tuli olla perillä kaikesta".
Televisio ei ole neutraali kenttä, josta valistajat ja viihdyttäjät kilpailevat. Television luonne vaatii paljastusta, käänteitä, pintojen värinää, tarinan rakennetta loppuratkaisuineen.
Vääryyden paljastamiset Karpon tai A-studion tapaan ovat nekin osa hysteeristä spektaakkelia, kilpailua katsojista, viime kädessä kilpailua hermoärsykkeistä. Jos viihde lisääntyy, on sitä vastaan taistelevan asiaohjelman keksittävä parempia paukkuja.
Runouden peruslähtökohtia on se ettei maailmaa ole olemassa. Ainakin sellaisen runouden joka pääsee edes kaksi senttiä ihon alle. Monet runoilijat ovat tietysti menneet mukaan siihen suuruudenhulluun projektiin, jonka mukaan maailma olisi liikelakien alainen, ja runot voisivat vangita yleisen yksityisessä, ottaa osaa taisteluun voittajan tai häviäjän puolella. Siis löytää maailman kohteena.
Mutta tämä on tuttua historiaa.
Silti jopa Pablo Neruda kirjoitti monta runoa, jotka eivät puhu maailmasta kohteena. Kun Neruda kirjoittaa: "totisesti, ei selkene minun ympäriltäni / tämä huokuva, sotkuinen metsä / jossa kukat ovat kuin suuria puita ja hampaita / ja mustat juuret kuin kynsiä ja kenkiä", hänen runonsa on materiaa joka vajoaa tapahtumien pinnan läpi, psyyken unohtuneisiin kerroksiin, kauas historian pistinten ulottumattomiin.
Joskus tuhottoman kauan, ehkä kolmekymmentä vuotta sitten, Marshall McLuhan löi läpi sloganillaan "Media is the Message". Mutta slogan on slogan: yhä saamme kuulla jatkuvasti yritysten, virastojen, poliitikkojen, kirkkojen ja miksei runoilijoidenkin miettivän miten he voisivat saada viestinsä perille käyttämällä nykyiaikaisia tiedotusvälineitä.
Mitä he eivät yleensä ajattele on se, että heidän viestinsä ei ole enää sama kun se siirtyy kirjoituspöydältä kuvaruutuun.
Mitä enemmän McLuhanin lause on vajonnut vanhentuneen ajattelun suohon, sitä enemmän se pätee.
Median valtakoodi on nyt iskevyys. Enemmän kuin johonkin salaliittoon HS:n kuukausiliitteen "taidevihajutun" takana uskon että sen synnytti räväkkyyden vaatimus. Kun taiteilijat on tapettu nälkään, voi sitten olla iskevän vastajutun aika. Perusteluilla, analyyttisyydellä ja toisarvoisen faktatiedoilla ei ole väliä, koska päämäärä on ravistaa, ehkä "herättää keskustelua" (jolloin uhrit joutuvat marginaaleissa korjaamaan alkuperäisen jutun miljardivirheitä ym. toisarvoista roinaa).
Median tehtävänä on siis saada aikaan piikki, jonka se tahtoo työntää yleisön kollektiiviseen suoneen välittämättä seurauksista (joiden ei suinkaan tarvitse olla vain huumaavia, puuduttavia tai rokottavia).
Journalismi suosii lyhyttä ja iskevää muotoa; ja tämä tarkoittaa että iskujen jänneväli on saatava yhä lyhyemmäksi.
Jopa kriittiset ohjelmat kuten Ajankohtainen kakkonen noudattavat tätä yksinkertaista ohjetta. Katsoin pari vuotta sitten sen muutaman kerran, ja mietin pitkään miksi monet ohjelman raportit ärsyttivät minua. Ne olivat sujuvia, kriittisiä, itsevarmoja, hiukka hauskojakin: eli siis juuri siksi. Niillä oli tarinan luonne, ja katsoja johdatettiin usein kuilun partaalle. Maailman tuntui olevan jatkuvassa katastrofin tilassa. Jutut olivat tehokkaita ja katsoja neuvoton. Hänelle on näytetty maailman tila, muttei kerrottu miten se liittyy mihinkään.
Tämä kaikki ei johdu vain ilmapiiristä, vaan siitä että olemme siirtyneet informaatioyhteiskuntaan. Tieto on saatava perille, ja lopulta ratkaisee vain se että se on saatava perille, ei tieto. Koko informaatioyhteiskunta on siksi silkkaa huijausta.
Olen viime aikoina käyttänyt paljon vaivaa jotta en tietäisi mistä juuri nyt puhutaan, silti eristymättä ja muuttamatta maaseudulle. Vaivalloinen projekti, joka epäonnistuu jatkuvasti ja on silti kannattava.
Ennen kaikkea on tullut esiin paremman informaation vääjäämätön toistorakenne: mitä paremmin olemme selvillä, sitä enemmän olemme selvillä samoista asioista, monta kertaa. Uutislähetysten ja kanavien lisääntyminen on lisännyt vain toistoa, ei suinkaan raportteja tai analyysejä ympäri maailmaa. Seurattavista tapahtumista tulee jatkokertomuksia, joita voi tutkia samoin rakenneanalyysein kuin satuja tai James Bondia (sankarin paluu, uusi koettelemus, voitto...). Kun kirjoitan tätä, kertomuksen nimi on Haiti.
En tiedä löytäisivätkö psykiatriaa tuntevat uutiskertauksen toistonpakolle jonkin osuvan nimityksen.
Taiteessa sentään pantiin merkille maailman kuvallistuminen. Ajateltiin: koska todellisuudesta on tullut keinotekoista, on taiteenkin oltava (joten mimesisperiaate, todellisuuden jäljittely säilyy). Muutama vuosi sitten juuri rockvideot olivat se todellisuuden tapahtuma- ja tihentymäpaikka, johon meidän oli porauduttava ymmärtääksemme aikamme olemusta. Paradoksista ei puhuttu, vaikka se oli pinnalla: miten todellisuus on keksinyt asettua asumaan yhteen kömpelöön ilmaisumuotoon?
Nyt virtuaalitodellisuudesta on yritetty rakentaa samanlainen toteutuma, mutta toistaiseksi sen simulaattorit ovat kömpelyydessään lyöneet monet rockvideotkin.
Virtuaalitodellisuus on äärimmäinen keino tarjota ihmisille somaa, annos ajan henkeä joka saa unohtamaan että puut saattavat olla yhä huonommassa kunnossa. Sitä paitsi todellisuus on virtualisoitu jo olohuoneissa - tarjoamalla sitä yhä suuremmin annoksin.
"Olemme toisin sanoen täysin samassa asemassa kuin avaruuslentäjä kapselissaan", kirjoittaa Jean Baudrillard - koska alkuperäinen maailma on loitonnut hyvin kauas, koska olemme tekemisissä todellisuuden kanssa vain välittävän tekniikan lävitse. "Television pelkkä läsnäolo muuttaa tunnetusti elinympäristön eräänlaiseksi arkaaiseksi vaipaksi, muistoksi ihmissuhteista, joiden säilyminen on hämmentävää."
Jos runoudella on jotain tehtävää, niin juuri tuo säilymisen hämmentävyyden teroittaminen. Nykyään vain säilyminen voi hämmentää: jos muutoksen kuvavirrassa polskiva on hämmentynyt, hän on sitä vain leikkausten vaatimaan tahtiin, uuden otoksen odotuksessa.
Mutta runous muistuttaa muinaisista kanjoneista, vanhoista repeytymistä, olennaisista taantumisista johonkin aikakauteen, jossa kieli pureutuu luuhun ja ytimeen ja tekee tekoja, muuttaa maailman (eikä ota sitä kohteeksi).
Siksi en pidä runoutta metakielenä - arkikielen ulkopuolisena kielenä, joka tutkii ja uudistaa normaalia kielenkäyttötapoja, joka muistuttaa niiden rajallisuuksista. Se muistuttaa jostain muusta: syvemmästä, unohtuneemmasta, verisemmästä sisäavaruudesta.
Yhdysvaltojen länsirannikon kielikoulu, Language School, on ottanut ohjelmalliskesi tehtäväkseen runouden kokoamisen puheakteista, repliikeistä, ympärillä virtaavasta puheesta, joka sitten isketään yhteen ankaran vieraannuttamisperiaatteen mukaan. Se yrittää muistuttaa ettei tekniikoitamme viime kädessä hallitse mikään ohjaava periaate. Ja vieraantumiskäsitteen taustalla voi nähdä Marxin opettavaiset peikonkasvotkin.
Tähän tapaan kirjoittaa Lyn Hejinian (Markku Inton kääntämänä): "Kuvitella havainnoivansa / kuolemanpelkoa metaforisesti / rakastumalla. Ja sitten tänään / olisi huomenna kun astun / kylpyammeesta lammikkoon - / / toisaalla! - ja yli ojan."
Kielikoulu on kiinnostava kokoelilu, mutta itse runot jäävät usein kepeäksi ja abstraktiksi vastakieleksi. Vastaan kirjoittaminen kuuluu sittenkin pamfletteihinja miksei televisioonkin, koska se alistuu aina kohteensa valtaan ja orjuuttaa itsensä sen keinoille.
Runouden "yhteiskunnallista merkitystä" ei voi varmistaa
ohjelmalla. Itse asiassa ajattelen ja tunnen luissani että
runot jotka pyrkivät yhteiskunnalliseen merkitykseen eivät
koskaan saavuta päämääräänsä. Kirjoittaja joutuu turvautumaan
yleiseen tietovarantoon: siihen minkä muutenkin jo tiedämme.
Kaksi otetta kahdesta tänä vuonna ilmestyneestä
kokoelmasta:
"Harmaan betoniseinän takana, naapurikadulla, eläimet /
huutavat teurastamossa, Saharaksi kutsutussa Afrikassa / ja
Lontoon slummeissa kaksijalkaiset repivät toisiaan."
Ja: "Piti tehdä rakkausrunoja mutta sitten tuli Irak / ja
Saddam Hussein."
Näissä esimerkeissä runous on siirtynyt median valtapiiriin.
On kuin toimittajat olisivat päässeet sanelemaan runouden
luonteen: olkoon se ohjelmiemme ja raporttiemme jatke, ja
tulkoon siitä siten myös ymmärrettävää (koska se ei ylitä
määrittelemieämme rajoja).
Mutta runous on jotain muuta. Se voi olla kielen sabotaasia. Se voi olla kliseiden räjäyttämistä. Mutta ennen kaikkea se pohjaa sanan resonanssiin. Sanalla on kaiku ja lihallinen paino. Sana ei ole pelkästään merkki, joka asettuu janaan muiden merkkien kanssa, saaden merkityksensä loputtomassa ketjussa vain muiden merkkien välityksellä.
Erään Baudrillardin huomautuksen mukaan länsimaissa on jo satojen vuosien ajan ollut menossa sielun arvonmenetys ruumiin hyväksi. Mutta nyt tuo uusi pyhitetty ruumis on kuvapinta, joka on tuotu lähemmäs kuin sielu sietää.
Sielua ei ole olemassa. Sielu on juuri se mitä maailmassa ei ole. Juuri sillä alueella runous puhuu, siellä se tapahtuu. Samalla se toteutuu myös ruumiissa, joka on sama asia kuin sielu, sillä ruumistakaan ei enää ole, on vain sen kuva: hoidettava ja kunnossa pidettävä pinta. Mutta runouden ruumis on ulottuvuus, kaikualue, samoin kuin sielukin.
Runous muistuttaa. Se rikkoo värisevät kuvapinnat ja vapauttaa kosmoksen olemaan oma itsensä: alue johon kuuluu kaikkien ilmansuuntien lisäksi myös syvyys. Rotko ja arkaaiset kerrokset.
Runous muistuttaa itse olemisesta, joka on unohtunut. Teknologian herkeämättä etenevälle nykyhetkelle tämä on järjetöntä puhetta. Joten voin huoletta jatkaa: runous palauttaa asioiden maagisen yhteyden. Se tekee kierroksen ja vie alkuun. Se rikkoo sekuntien takoman ajan kirouksen, joka vie ainoastaan eteenpäin, kohti laajempia markkinoita, kehittyneempiä koneita, kohti suurempia annoksia, sokkeja ja katastrofeja.
Runous on, mutta tämä on on ainoa vastaliike median hysterisoituneelle, reaaliaikaiselle maailmalle. Vain runous ei enää osallistu suureen maailmanspektaakkeliin. Runouden aika on aina muualla, jalkojen alla ja pään päällä; kuilu joka aukeaa kun sekuntien taonta pettää, ja merkkien loputtoman janaan ilmaantuu myös pystysuora virta.
Wallace Stevens (Suom. Jukka Kemppinen)Copyright: Jukka Koskelainen