Pääkirjoitus 6/08

Kun tämä kerran on viimeinen numeroni Nuoren Voiman päätoimittajana, rohkenen heittäytyä tunnustukselliseksi. Olen jo vuosia elänyt intensiivisessä viha–rakkaus-suhteessa erään nyt jo 85-vuotiaan ranskalais-amerikkalaisen miehen kanssa. Tämä mies, jota onnekseni en ole koskaan tavannut, on numeron teemana oleva kulttuuriteoreetikko René Girard. Hän on merkittävän akateemisen uran tehnyt Stanfordin yliopiston emeritusprofessori, joka hiljattain pääsi Ranskan Akatemian kuolemattomien joukkoon. Omasta mielestäni – mutta ehkä tämä on jo rakkauden sokaisemaa – hän kuuluu länsimaisen ajattelijaperinteen Top 5:een.  

Onneksi suhde sentään on täysin platonista laatua – tässä yhteydessä tosin ”platonisen” sijaan pitäisi puhua ”mimeettisestä”. Lemmen-tuskan kohteena ovat Girardin niin sanotun mimeettisen teorian ideat ja ajatukset. Rakastan sitä, miten nerokkaan hyvin Girard lukee ja analysoi kirjallisuutta ja myyttejä. Vihaan sitä, miten hänen kanssaan aina lopulta päätyy samoihin umpikujiin ja mahdottomuuksiin. Rakastan Girardin ajattelun selkeyttä ja yksinkertaisuutta. Vihaan loputonta ja viheliäistä monimutkaisuutta, johon tuo selkeys useimmiten johtaa. Kuten Tuomas Nevanlinna artikkelissaan toteaa, Girard on sekä pakottava että mahdoton.

Joidenkin mielestä Girard on ihmistieteiden Darwin. Hänen teoriansa ihmisen ja kulttuurin olemuksesta  on niin sanotusti ”tehnyt darwinit”  ihmistieteiden perinteisille tutkimuskohteille, kuten myyteille ja rituaaleille, kirjallisuudelle ja taiteelle, symbolisille rakenteille ja merkitysjärjestelmille. Hän on esittänyt yhden suuren teorian, joka selittää inhimillisen kulttuurin toiminnan ja kehityksen yhtä järkeenkäyvästi ja yksinkertaisesti kuin Darwin biologisen evoluution.  Ja samalla oudolla vastaanpanemattomuudella kuin Darwin. Vai kuka meistä muka oikeasti kyseenalaistaa evoluution?

Toisten mielestä Girardin kulttuuriteoria on pahimman taantumuksen airut. Hänen metodinsa edustaa patavanhanaikaista funktionalismia ja nojatuoliantropologiaa. Hänen avoin kristillinen tunnus-tuksellisuutensa ja sitoutumisensa katoliseen kirkkoon on syvästi epäilyttävää, jos kuitenkin tarkoituksena on modernille ajattelulle tyypillisen radikaaliuden radikalisointi entisestään. Välillä Girardin epäluulo maallista liberaalia elämää kohtaan tuo mieleen Thomas Mannin Taikavuoren Naphtan, valistusta ja edistystä pilkkaavan sivilisaatiokriitikon karikatyyrin.  

Tässä numerossa Girardia esitellään useissa suomalaisten kirjoittajien artikkeleissa. Varsinaisia akateemisia Girard-spesialisteja ei maassamme oikeastaan ole, mutta Girard-tuntemusta ja -harrastusta kyllä löytyy. Sitä numeron tekstit kuvaavat. Niistä käy ilmi, että vaikka Girard ei olisikaan varsinainen oma tutkimuskohde tai erikoisalue, hänen teoriassaan on jotain haastavaa ja houkuttelevaa. Jos Girardia sattuu lukemaan, se aiheuttaa äkkiä päänvaivaa, josta ei hetkessä pääse eroon.

Tekstejä luonnehtii eräs kaikelle Girard-kirjoittelulle tyypillinen piirre: jokainen juttu kertoo osapuilleen saman tarinan hieman eri sanoin, painotuksin ja vivahtein. Girardin kulttuuriteoria on eräänlainen suuri myyttinen kertomus siitä ”mistä tässä kaikessa oikein on kyse”. Vastaavasti jokainen Girard-kirjoitus on ikään kuin tuon kertomuksen toisinto, pienempi tai suurempi tekstin laajuudesta ja luonteesta riippuen.

Juuri tämä toistettavuus on Girardin teoriassa mielenkiintoista. Samalla kun mimeettisen teorian perusajatus on helppo kertoa ja toistaa omin sanoin, nämä kunkin kirjoittajan näkökulman mukaiset omat sanat  kertovat teorian taipumisesta hyvin erilaisten älyllisten pyrkimysten käyttöön. Girardin teoria toimii yllättävän monissa konteksteissa ja yhteyksissä. Myyttisen monumentaalinen ja itseriittoinen teoria onkin mimeettinen kameleontti, yksi ja sama onkin mitä tahansa.  

Numeron Girard-osio alkaa Girardin artikkelilla ”Mimesis ja väkivalta” vuodelta 1979. Se on parhaita lyhyitä yhteenvetoja hänen pääideoistaan. Samalla esitellään lyhyesti Girardin ura ja keskeiset teokset. Kun numeron päähenkilö on ensin itse saanut kertoa teoriakertomuksensa, vuoro siirtyy suomalaisten kirjoittajien Girard-teksteille. Lukijan arvioitavaksi jää, ovatko ne uskollisia jatkokertomuksia vai hyökkääviä vastakertomuksia suhteessa Girardin omaan versioon itsestään.                                                                                  

Olli Sinivaara

Takaisin

6/08 - René Girard

6/08 Sisältö

RENÉ GIRARD: Mimesis ja väkivalta

OLLI SINIVAARA: René Girardin ura ja keskeiset teokset

TIINA ARPPE: Tanssi yli hautojen? Girard ja Durkheim kulttuurin lähteillä

TUOMAS NEVANLINNA: Hajahuomioita Girardista

SUSANNA LINDBERG: Girardin ja Lacoue-Labarthen mimeettinen kilpailu mimesiksestä

MARIANNA KURTTO: Runoja

DANIEL NYLUND: Girardin merkitys minulle

JUSSI VÄHÄMÄKI: Girardista

TUOMAS TEPORA: Girard, sota ja moderni uhkakriisi

HERMAN RAIVIO: Kilpatanssijat mustalla jäällä - René Girardin mimeettinen halu ja Musta jää -elokuva

TUUKKA SANDSTRÖM: Sivullisuuden sädekehä

MIIA TOIVIO: Runoja

JYRKI KIISKINEN: Suomentamisen valtamerellä

KHUSHWANT SINGH: Kun sikhi tapaa sikhin

KYÖSTI NIEMELÄ: Kolumni

TAPANI KILPELÄINEN & JOUNI AVELIN: Lehtikatsaus

JYRKI HEIKKINEN: sarjakuva

Arvosteluja:

- Eetu Viren: Unohtakaa sivistys! (Max Horkheimer & Theodor W. Adorno: valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. Suom. Veikko Pietilä.)

- Herman Raivio: Jälkeisen ajan lasku (Don DeLillo: Putoava mies. Suom. Helene Bützow.)

- Tommi Kakko: Universumin kirkuva harmonia (Fitz Hugh Ludlow: Hashiksenkäyttäjä, eli katkelmia pythagoralaisen elämästä. Suom. Ville-Juhani Sutinen.)

- Veli-Matti Huhta: Toukokuu, ikuinen (Toim. Peter von bagh, Eero Tammi, Lauri Timonen & Sakari Toiviainen: Filmihullu. Vuodet 1968-1979.)

- Satu Taskinen: Sosiaalisia, eläimiä (Knud Romer: Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa. Suom. Arja Kantele.)

- Herman Raivio: Intoilua ja ironisuutta (Toim. Kimmo Miettinen: Hilse. Suomipunkin alku ja juuri.)

- Leena Parkkinen: Kysy itseltäsi oletko onnellinen ja lakkaat olemasta. (Petri Tamminen: Mitä onni on.) (Katja Kettu: Hitsaaja.)

- Jan Liesaho: Köykäiseswti ruotsalaisesta lähiöelämästä (John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Suom. Jaana Nikula.)