|
|||||||||||
|
Girl You Know It’s True
Romantikko Edward Youngin mukaan alkuperäinen sävellys kasvoi spontaanisti neron elävästä juuresta: ”Se kasvaa, sitä ei tehdä.”
Voisiko mikään näkemys olla vieraampi nykyaikaiselle musiikkiteollisuudelle, jossa lähes kaikki tuotantovaiheet säveltämisestä valmiin tuotteen markkinointiin ovat laskelmoituja ja keinotekoisia?
Silti me haluamme poptähden, joka on romanttinen nero. Ellemme toivo vieläkin enempää: yhtyettä joka koostuu kahdesta nerosta. Milli Vanilli oli juuri sellainen yhtye. Rob Pilatus ja Fabrice Morvan, yhtyeen jäsenet, olivat kaikkea mitä poptähdiltä sopii odottaa: heissä ulkonäkö ja tanssitaito yhdistyivät kykyyn luoda koskettavia melodioita ja muuttaa ne laulullaan teinien märiksi uniksi. Musiikki ja esittäjät olivat yhtä. Kun he lauloivat ”Girl you know it’s true”, yleisö tiesi todeksi, että kaksi kaunista romanttista sielua puhui heille väärentämättömistä tunteistaan.
Rob ja Fab myivät yli kymmenen miljoonaa levyä ja saivat vuonna 1990 ”Best New Artist” -palkinnon. Mutta jo samana vuonna palkinto perittiin takaisin ja Milli Vanillin hitit poistettiin radioiden soittolistoilta kautta Yhdysvaltojen. Robin ja Fabin levyjä poltettiin rovioilla. Fanien ja julkisuuden reaktio oli raivoisa, ikään kuin olisi paljastunut suurikin huijaus. Ja olihan kyseessä huijaus.
Virallinen versio tapahtuneesta ei vain ole erityisen uskottava. Miksi yleisö olisi raivostunut siitä etteivät Rob ja Fab laulaneet itse? Kun monenlaiset musiikin alkuperäisyyttä rajoittavat käytännöt olivat yleistyneet 80-luvulla – muun muassa syntetisaattorit, sämpläys ja äänitystekniikat, joiden avulla mikä tahansa lauluääni voitiin suodattaa ja muokata radiosoittokelpoiseksi – musiikin esittäjän ja laulajan erottaminen olisi voinut olla tämän kehityksen luonnollinen ja orgaaninen jatke. Sehän olisi merkinnyt popin totuuden hyödyntämistä varsin romanttisessa mielessä.
Se etteivät Rob ja Fab itse laulaneet levyillään ja konserteissaan, puhumattakaan siitä että olisivat itse säveltäneet kappaleensa, uhkasi paljastaa aivan toisen huijauksen – huijauksen johon jokainen fani ja tiedotusvälineen edustaja oli osallinen: että popmusiikki voisi olla alkuperäistä ja spontaania ja välittää yleisölle yksilöllisten poptähtien omimpia tunteita ja ajatuksia. Tämä huijaus ei saanut tulla julki, sillä se oli yleisön oma, ja siksi Milli Vanillia täytyi rangaista.
Nyt kaksitoista vuotta myöhemmin aika lienee kypsä Milli Vanillin kaltaisille tähdille. Theodor Adornon 1940-luvun alussa tekemä analyysi on osoittautunut osuvaksi. Nykyinen massakulttuuri tarkastelee itseään estoitta: julkkikset puhuvat julkisuudessa julkisuudesta, elokuvat käsittelevät toisia elokuvia, ja meidän televisionkatsojien on tiedettävä, mitä ovat ”tuotantokaudet” ja ”insertit”.
Tuottamisen esittäminen ei todellakaan enää ole tabu, päinvastoin: tuottaminen on syrjäyttänyt tuotteen niin massakulttuurissa kuin taiteessakin. On syntynyt uusi auteur-kultti, jossa kaiken takaa löytyy tuottaja.
Itsereflektiivisyyttä pidettiin ennen modernin taiteen kriittisenä momenttina, jonka ansiosta se erottautui muun muassa viihteestä. Mutta nyt me saamme todistaa rappeutuneen itsereflektion juhlaa, jossa kaikki mitä meille tarjotaan on massakulttuuri käsittelemässä itseään.
Siinä taitaa piillä pop-romantiikan perustava ironia.
Teemu Ikonen Markku Paasonen
|
4-5/02 - Pop |
|||||||||
