|
|||||||||||
|
Lukija häiriintyy
Kuten jo Seitsemän veljestä meille kertoo, lukutaitoa arvostetaan kulttuurissamme: sillä ei ole niinkään väliä mitä luetaan, pääasia on että luetaan. Metaforana lukutaito tarkoittaa kaikkea mitä sivistynyt ihminen voi toivoa: kykyä keskittyä, eläytyä, ottaa kriittistä etäisyyttä ja ymmärtää. Siksi tunnemme huonoa omaatuntoa siitä, ettemme viime aikoina ole ehtineet lukea tarpeeksi, ja siksi myös säälimme ammatikseen lukevia: heidän näet kuvitellaan menettävän kykynsä nauttia lukemisesta siksi, että he tietävät liikaa kirjailijoiden käyttämistä keinoista. Lukijan pitäisi kyetä yhtaikaa unohtamaan tietämänsä, eläytymään kirjan tarjoamaan toiseen maailmaan ja säilymään valppaana kätketyille viittauksille, tekstin ”piilevälle ideologialle”, sen ”sisäisille ristiriidoille” ja niin edelleen.
Tällainen olento on kuitenkin mahdollinen vain ihanteiden aineettomassa maailmassa. Todellisuudessa lukeminen on altis moninaisille häiriöille, ja niiden tutkimus saattaisikin olla kiinnostava tehtävä. Paljon on tietenkin kirjoitettu ongelmista, joita teksti tuottaa sisällöllään, joko vietellessään lukijaa pois hallitsemastaan tai tehdessään vastarintaa tämän yrityksille käsittää. Suuremman huomion ansaitsisivat kuitenkin itse tekstin ”käyttöliittymään” liittyvät häiriöt. Ensinnäkin lukukokemuksen sisäistä jakautumista voidaan kuvata Sigmund Freudin sanoin seuraavasti: ”Kuka tahansa voi itseään tarkkailemalla havaita, että on monenlaista lukemista, ja joskus luetun ymmärtäminen ei ole välttämätöntä. Kun luen oikovedoksia kiinnittäen erityistä huomiota kirjainten ja muiden typografisten merkkien visuaaliseen asuun, luetun merkitys katoaa minulta niin täydellisesti, että minun on luettava vedokset uudestaan läpi, jos haluan korjata tekstin tyyliä. Toisaalta kun luen itseäni kiinnostavaa kirjaa, esimerkiksi romaania, jätän kaikki painovirheet huomiotta, ja saattaa käydä niin, että kirjan henkilöiden nimistä jää vain sekava vaikutelma, ehkä muistikuva, että ne ovat pitkiä tai lyhyitä tai sisältävät jonkin epätavallisen kirjaimen, kuten x:n tai z:n. Kun minun on luettava ääneen ja kiinnitettävä erityistä huomiota sanojen äänneasuun ja sanaväleihin, olen jälleen vaarassa keskittyä liian vähän sanojen merkitykseen; ja heti kun väsyn luen niin, että muut voivat edelleen ymmärtää lukemaani, vaikken itse enää tiedä mitä olen lukenut.”
Tätä jakautunutta kokemusta on vaikea erottaa siihen liittyvistä tekijöistä, kuten Georges Perec osoittaa tähän numeroon käännetyssä tekstissään. Voiko lukemista ylipäänsä ajatella irrallaan ympäristöstä, olosuhteista, tilasta jossa se tapahtuu? Perecin mukaan lukeminen ”ei ole ainoastaan keskittymistä tekstiin, merkkien tulkintaa; siinä ei ole kyse vain tekijän ja lukijan abstraktista yhteydestä vaan myös metron kolinasta, junanvaunun huojunnasta, auringonpaahteesta rannalla tai unen odotuksesta”. Ruumiistaan lukija ei myöskään pääse eroon: lukeminen tapahtuu aina jossain asennossa ja edellyttää jonkinlaisia liikkeitä, vaikkei kirja antaisikaan käsille enää muuta tehtävää kuin sivujen kääntämisen. Perecin hahmotelmaa voidaan päivittää läpi 1900-luvun kehitellyillä keinoilla, jotka ovat panneet lukijan konkreettisesti liikkumaan — mainittakoon esimerkiksi Eduardo Kacin holorunous, jossa lukijan liike muuttaa näkyvää tekstiä, David Libeskindin rakentamat lukukoneet sekä David Smallin installaatiot, joissa kävijä ohjailee ja yhdistelee tekstiä kosketuksensa avulla. Lukutaitoon liittyviä ongelmia voisikin vaihteeksi lähestyä koneelliselta kannalta tulkinnan teorioiden sijaan.
Teemu Ikonen
|
3/03 - Lukeminen
Sisältö 3/03Teemu Ikonen: Lukija häiriintyy (pääkirjoitus)
|
|||||||||
