|
|||||||||||
|
Maailma näyttämöllä
Monet arkikielen ilmaisut kertovat syvästä epäluottamuksesta teatteria kohtaan. Syytön lavastetaan syylliseksi, näytteleminen on epärehellisyyden synonyymi, ja jos politiikka on teatteria, kysymys ei ainakaan ole vakavasta yhteisten asioiden hoitamisesta. Omalla karkealla tavallaan nämä ilmaisut viittaavat niin teatterin kuin kaikkien muidenkin taiteiden kohtaloon modernilla ajalla: kun taiteet aikakautemme kynnyksellä saavuttivat vapauden ja omalakisuuden, kääntöpuolena seurasi niiden irrottautuminen todesta ja todellisuudesta, vajoaminen yhdentekevyyteen.
Modernia teatteria ovatkin luonnehtineet erilaiset yritykset tuoda teatteri lähemmäksi todellisuutta ja palauttaa näyttämölle sen muinainen totuus. Esimerkiksi oopperasäveltäjä Richard Wagner koetti pyhittää Bayreuthin näyttämön ja kehkeyttää ooppera kokonaistaideteokseksi, jossa yhdistyisivät paitsi eri taiteet myös uskonto ja politiikka antiikin esikuvan mukaiseksi taideuskonnoksi. Sittemmin Bertold Brecht ja hänen seuraajansa ovat tulkinneet näyttämön totuuden maallisemmalla tavalla; Brechtin opetusnäytelmien tarkoitus ei kuitenkaan ollut muuttaa näyttämöä kateederiksi, jolta julistetaan poliittisia oppeja, vaan näyttämöllistä tuotantoprosessia korostamalla kasvattaa sekä katselijoiden että näyttelijöiden yhteiskunnallista tietoisuutta. Suomalaisessa nykyteatterissa Esa Kirkkopelto yrittää palauttaa näyttämölle sen merkityksen vapauttamalla teatteri sen viimeisestä rajoituksesta, uskosta ihmisen esikuvallisuuteen.
Teatteriesitysten järjestäminen erityisissä, juuri tähän tarkoitukseen varatuissa rakennuksissa on myös osaltaan eristänyt näyttämön muusta todellisuudesta. Näyttämön eristämistä on yritetty purkaa tekemällä esityksiä taideinstituution ulkopuolelle, paikkoihin joita ei ole suunniteltu teatteria varten. Nämä ”todelliset paikat” voivat Annette Arlanderin mukaan olla myös käsitteellisiä, kun yritetään kytkeä esityksiä erilaisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin kenttiin.
Barokki-ihminen koki maailmansa kuin valtavaksi näyttämöksi, jonka tapahtumia leimasi unenkaltainen epätodellisuus; luonnosta hän kykeni nauttimaan vain jos se lavastettiin keinotekoiseksi. Mikäli on uskominen ranskalaista yhteiskuntateoreetikkoa Guy Debordia, meillä on tilaisuus nauttia näytöksestä, jonka mittasuhteet ylittävät kaiken mitä barokki pystyi tarjoamaan. Debordin mukaan nyky-yhteiskunta muodostaa suljetun, omalakisen järjestelmän, jossa kaikki muuttuu kuvaksi ja jonka (epä)todellisuuden sydän on spektaakkeli.
Kuinka tuoda näyttämölle todellisuus, joka on muuttunut epätodelliseksi näytökseksi? Outi Nyytäjän mukaan nuoren polven draamakirjailijat pyrkivät tähän hieman yllättävällä tavalla. Heidän näytelmissään maailma tuodaan näyttämölle perinteistä dialogia vastustavassa, proosarunoa lähenevässä kielessä. Tällaista kieltä käyttää omalla rujolla tavallaan myös Tuomas Timonen numeron pienoisnäytelmässä Suklaa, suklaa.
Markku Lehtinen
|
2/04 - Näyttämö
Sisältö 2/04 MARKKU LEHTINEN ja EINO SANTANEN: Maailma näyttämöllä (pääkirjoitus)
|
|||||||||
