|
|||||||||||
|
Pää auki
Kirjastot ovat yleensä hiljaisia paikkoja, ja kirjojen lukeminen äänetöntä, yksinäistä puuhaa. Gutenbergiläisen käänteen jälkeen yleisön ja kirjailijan suhdetta on kannatellut enimmäkseen kirjainmerkkien kuolemankaltainen hiljaisuus. Tästä huolimatta kirjallisuuskeskusteluissa on tapana puhua kirjailijoiden tai runoilijoiden äänestä.
Se mitä yleensä sanotaan esimerkiksi runoilijan ääneksi saattaa olla vain joukko runoilijan taiten käyttämiä kirjallisia keinoja. Mutta mistä johtuu tämä ääni-metaforan itsepintainen toistuminen? Olisi ehkä liian helppoa tulkita metafora — jos se on selllainen — äänikeskeiseksi kutsutun kulttuurimme tuottamaksi, suorastaan metafyysiseksi ennakkoluuloksi, tai nostalgiseksi kaipuuksi kohti runouden oraalista alkuperää ja sen välitöntä yhteyttä musiikkiin. Ehkä runoilija itsekin on aina jo kuullut jonkin äänen ja pyrkii välittämään sen kosketuksen jossain muodossa yleisölleen. Psykoanalyyttisesta näkökulmasta ääni hypnotisoi, viettelee ja alistaa. Ääni on rakkauden kohde ylitse muiden, pu-hees--sa artikuloituja merkityksiä pakeneva jäänne ja objekti lacanilaisessa merkityksessä. Ääni viittaa traumaattisen nautinnon ytimeen, mikä tekee äänestä jotain sietämätöntä. Mladen Dolarin mukaan Platon ja kirkkoisät (sekä kaikki heidän yllättävistä paikoista löytyvät seuraajansa) tiesivät tämän tietämättään; siksi organisoitu ääni, musiikki, on kautta historian koettu vaaralliseksi ja yritetty saada säätelyn alaiseksi, kytkeä se sanoihin ja merkityksiin. Äänen vaarallisuudessa ei ole tietenkään mitään uutta todelliselle fanille. Popmusiikissa sanojen ja äänen liitto ei heikennä vähääkään jälkimmäisen voimaa, pikemminkin päinvastoin, mikäli on uskominen Antti Nyléniä, joka kertoo numerossa suhteestaan Morrisseyn, poptähden ja kirjallisen dandyn, auraattiseen ääneen. Ääniä kaikuu toki muuallakin kuin kirjojen sivuilla. John Cagen 4’33’’, sävellys ilman sävellettyjä ääniä, ei ole koskaan täysin hiljainen, vaan sen keston täyttävät kulloisenkin esitysympäristön sattumanvaraiset äänet. Nämä äänet on opittava kuulemaan. Äänimaiseman monitieteinen tutkimus ja akustinen ekologia tavoittelevat tasapainoisia ääniympäristöjä; äänitaide puolestaan rakentaa teoksensa luonnosta ja urbaaneista ympäristöistä nauhoitetusta materiaalista. Urbaaniin meteliin on viime aikoina sekoittunut myös arkaaisia heijastuksia. Runokaraoke yhdistää mekaanisen toiston äänen elävään läsnäoloon ja näyttää osaltaan suuntaa kirjallisuudelle painetun sanan tuolla puolen.
Markku Lehtinen
|
1/04 - Ääni
Sisältö 1/04 Markku Lehtinen ja Eino Santanen: Pää auki (pääkirjoitus)
|
|||||||||
