Politiikka on retoriikkaa

Tämän vuoden Oscar-gaalassa dokumenttiohjaaja Michael Moore nousi vastustamaan sotaa, joka oli hänen mukaansa häpeällisellä tavalla sekoittunut fiktioon: ”elämme fiktiivisiä aikoja. Fiktiiviset vaalit johtavat fiktiivisen presidentin valintaan, ja hän lähettää meidät sotaan fiktiivisistä syistä”.

 

Vuosisatojen ajan on valitettu, että politiikka on menettänyt merkityksensä ja poliittinen puhe sisältönsä. Politiikasta on tullut pelkkää retoriikkaa: tyhjää puhetta vailla sisältöä, savuverhon kaltaista fiktiota, valheellista sanahelinää, joka kätkee todelliset motiivit eli taloudellisen eduntavoittelun.

 

Viime kuukausien ajan maailma on saanut todistaa ennennäkemätöntä retorista kamppailua USA:n liittouman ja muun maailman välillä. Ennen varsinaisia pommituksia liittouma valmisteli niitä lukemattomilla mediaohjuksilla, jotka kylvivät vapauden ja tuomion oikeistolaista eetosta kaikkialle maapallolla. Strategiaan kuului kytkeä menneisyyden traumaattiset tapaukset toisiinsa absurdilla eli tunteisiin vetoavalla tavalla: 11.9.2001 demokratiaa eli meitä vastaan hyökättiin; Saddamin Bagdad uhkaa demokratiaa eli meitä, aivan kuten München vuonna 1938 tai Kuuba 1962; toimikaamme siis ripeämmin kuin ennen Normandian maihinnousua, ettei tulevaisuus muistuttaisi 40-luvun lopun Japania. Diplomaattisen tien katkaistuaan liittouma on esittänyt sotatoimensa neuvotteluksi, jossa toiselle osapuolelle tarjotaan jatkuvasti vapaan valinnan (antautumisen) mahdollisuutta. Tällainen retoriikka kulkeutui suomalaiseenkin journalismiin, kun pommituksista käytettiin termiä ”kampanja”.

 

Onko tässä kaikessa sitten mitään uutta tai ihmeellistä? Voihan väittää, että viimeaikaiset tapahtumat vain paljastavat kaiken politiikan olemuksen: Teemu Mäen sanoin ”sodan tavoin politiikan vuoro tulee sitten kun varmuus siitä mihin pyritään on saavutettu”, ja retoriikka on perinteisesti palvellut tällaista varmuutta.

 

Mutta kyllähän todellinen demokratia on jotain aivan muuta, voidaan vastata. En olisi siitä lainkaan varma.

Länsimaisen demokratian kehto on tunnetusti antiikin Ateenan kaupunkivaltiossa (polis). Politiikka, ”yhteisten asioiden hoito”, edellytti yhteisön rajaamista eli Ateenan erottautumista muista kaupunkivaltioista ja myös perinteisestä heimokulttuurista. Samaan kaupunkiin joutuneiden heimojen tavat olivat ristiriidassa keskenään, mikä pakotti etsimään sovittelun keinoja, kehittämään yhteisiä puheen sääntöjä. Politiikan syntynä voi pitää kiistojen siirtymistä väkivallasta puheeseen. Demokratia on tältä kannalta tietynlainen retorinen ihanne, jossa kansalaisella on vapaus osoittaa sanansa muille yhteisön jäsenille, ja nämä ovat puolestaan vapaita punnitsemaan kilpailevia näkemyksiä ja äänestämään niiden välillä.

 

Tällä vapaudella on tunnetusti heikkoutensa: se antaa populisteille mahdollisuuden valtaan. Sokrateen mukaan poliittinen puhe muistuttaa valitettavalla tavalla runoutta ja keittotaitoa: se miellyttää kansaa ja saa sen toimimaan vastoin todellista etuaan. Populistin ja demokraatin todellinen vastavoima on ihminen, joka ”tietää mikä on oikein” ja kykenee ”istuttamaan oikeudentuntoa kansalaisten sieluihin” (Gorgias).

 

Retoriikan kritiikin ongelma on sittemmin ollut, mistä tällaisen ihmisen löytää. Kenen voi väittää olennoivan oikeudenmukaisuutta? Ehdokkaita on kyllä riittänyt: filosofi, avantgardisti, terroristi, edellä mainittu ”fiktiivinen presidentti” ja hänen hengenheimolaisensa niin lännessä kuin idässäkin. Jokin heidän ”kampanjoissaan” kuitenkin arveluttaa edelleen.

 

Ehkä voisimme vaihteeksi palata Aristoteleen tapaan ymmärtää politiikka tekojen mahdollisia seurauksia koskevaksi argumentoinniksi. Politiikan retoriikka ei tällöin peittelisi ennalta päätettyjä tavoitteita tai koristelisi karua nykyisyyttä vaan avaisi kysymyksen siitä, mitä tuleman pitää. Tällainen tulevan demokratian politiikka jää parhaimmillaankin vain todennäköisen hahmotteluksi, ja siinä se muistuttaa, ehkä erehdyttävästikin, fiktiota.

 

Teemu Ikonen

 

Takaisin

1/03 - Politiikka

Sisältö 1/03

Ikonen, Teemu: Politiikka on retoriikkaa (pääkirjoitus)
Koivusalo, Markku: Politiikan alkeet a:sta a:han
Ojakangas, Mika: Oikeisto/vasemmisto. Modernin länsimaisen politiikan perustava halkeama
Nevanlinna, Tuomas: Avantgarde ja politiikka. Malevitsh, Stalin, Laibach
Mäki, Teemu: Taide ja politiikka (kolumni)
Vähämäki, Jussi: Merkintöjä paluusta politiikkaan
Pulkkinen, Tuija: Identiteetti ja politiikka – harjoitus (kolumni)
Länsisalo, Heikki: Ernst von Salomon ja ylimystöfasistien puolustus
Backman, Jussi: Tämän murroksen loisto ja suuruus: Heideggerin rehtoraattipuhe
Heidegger, Martin: Saksalainen yliopisto puoltaa itseään
Bernhard, Thomas: Vanhoja mestareita (katkelma)
Jerofejev, Viktor: Sänky vai sohva
Robertson, Robin: Marsyaan nylkeminen
Honkasalo, Laura: Sinkkusankaritar sovinismin asialla (kolumni)
Arvostelut:
Holvas, Jakke: Jopa maailma voittaa elämän (Arendt, Hannah: Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot)
Wilhelmsson, Putte: Hitlerin halukkaat tiedemiehet (Volpi, Jorge: Klingsoria etsimässä)
Dahl, Rita Huumorilla maaseudun vähäväkisistä (Laaksonen, Heli: Raparperisyrän)
Nyqvist, Sanna: Mitä Briony ei tiennyt (McEwan, Ian: Sovitus)
Raivio, Herman: Työkin on luonnekysymys (Sennett, Richard: Työn uusi järjestys – miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta)
Holvas, Jakke: Lehti lehdeltä
Szymborska, Wislawa: Terroristi, hän katsoo