Pääkirjoitus 4/07

 

Substitute my coke for gin

 

Vuosiluvut ja vuosikymmenet ovat kapakkafilosofian peruselementtejä. ”Mikä on vuonna 1985 ilmestyneistä levyistä kaikkein eniten vuotta 1985?” ”Mikä on 90-luvun 90-lukulaisin elokuva?”

 

Tällaisista spekulaatioista sai alkunsa myös käsillä oleva 1966-teemanumero. Vuoteen törmäsi kirjallisuudessa, elokuvassa ja musiikissa oudon usein. Olisiko mahdollista löytää jotakin erityisesti vuodelle 1966 ominaista, joka yhdistäisi esimerkiksi Veijo Meren Everstin autonkuljettajan Michelangelo Antonion elokuvaan Blow Up tai Beach Boysin Pet Sounds -albumin Susan Sontagin saman vuoden esseetuotantoon?

 

Ajatusleikkinä on houkuttelevaa yrittää saada esiin yksittäisen vuoden kulttuurin ja tapahtumien yhteisiä nimittäjiä. Ei liene täysin järjetöntä puhua jostakin sellaisesta kuin ”ajan henki”, vaikka onkin toivoton yritys määritellä mihin kaikkeen sillä viitataan.

 

Vuosilukuajatteluun sisältyy riskinsä. Kun varta vasten aletaan etsiä yhteyksiä esimerkiksi vuoden 1966 sisältä, niitä varmasti löytyy, ja vaarana on luisua vähitellen jonkinlaiseen kahden euron jungilaisuuteen tai historialliseen salaliittoteoriaan: André Bretonin kuolema, Samantha Foxin syntymä, it all makes sense…

 

Kulttuurifilosofisen päähänpinttymän vallassa seminaareja kiertävä kuulee ennen pitkää samanlaisen palautteen kuin vääpeli Sinkkonen Rokalta: ”Siul onkii paha vika. Sie haastat leikkii tosissais.”

 

  Toisaalta vuosilukuteorioiden outous, se että niissä liikutaan aina tietynlaisen ”metafysiikan” riskirajoilla, kai juuri tekeekin niistä niin kiehtovia. Eivätkä tällaiset spekulaatiot ole jääneet pelkästään baaripöytiin: Brian McHale kuvaa kirjoituksessaan (s.2-11), kuinka myös vakavampi kulttuurihistoriallinen vuosilukututkimus on lisääntynyt kovaa vauhtia viime aikoina.

 

Irrallinen vuosi tutkimuskohteena on McHalen mukaan keinotekoinen, jopa epäilyttävä, mutta parhaimmillaan se toimii ”hyödyllisenä fiktiona”, jonka avulla voidaan suorittaa ajatuskokeita ”kulttuurihistoriallisen samanaikaisuuden ja siirtymävaiheen ideoilla” ja saada esimerkkiaineisto uuteen valoon.

 

Tavoitteena vuosilukuajattelussa on tietynlainen yleiskatsaus, ajan maisema, näköala eteen- ja taaksepäin. Vuoden 1966 tapahtumia koskevista uusista tulkinnoista tulee aidosti kiinnostavia vasta siinä vaiheessa, kun ne alkavat muuttaa kuvaa nykyhetkestä.

 

Antti Arnkil

 

 

Takaisin

4/07 - 1966

 

4/07 Sisältö

 

BRIAN MCHALE: Vuoden 1966 hermoromahdus eli milloin postmodernismi alkoi?

TOMMI USCHANOV: Tähdenvälejä vuodesta 1966

AKI PETTERI LEHTINEN: Uusi journalismi - realismia kireällä aikataululla

JON SAVAGE: Joe Meek ja elokuun kahdestoista 1966

TOMMI USCHANOV: Idyllin kuolleet kulmat - Arvo Puukari ja vuoden 1966 Amerikka

TIMO HÄNNIKÄINEN: Kuukauden klassikko

KYÖSTI NIEMELÄ: Kolumni

JYRKI HEIKKINEN: Sarjakuva

JOUNI AVELIN JA TAPANI KILPELÄINEN: Lehtikatsaus

 

Arvosteluja:

 

- Elisa Helenius: Pahoja äitejä, julmia tyttäriä (Claire Castillon, Äidin pikku pyöveli)

- Heikki Länsisalo: Historiallinen dokumentti vai orjuuden vastustajien masinoimaa propagandaa? (Frederick Douglass, Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta)

- Markku Lehtinen: Viimeinen modernisti? (Theodor W. Adorno, Esteettinen teoria)

- Herman Raivio: Mitä meillä olikaan ennen aikuisviihdettä? (Legs McNeil & Jennifer Osborne, Alaston Hollywood. Pornoteollisuuden sensuroimaton historia)

- Ville-Juhani Sutinen: Neroksi puhuttu (Taava Koskinen toim., Kirjoituksia neroudesta. Myytit, kultit, persoonat)

- Elisa Helenius: Poikkeuksellisen kaunis naisen kasvutarina (Margaret Atwood, Poikkeustila)

- Tapani Kilpeläinen: Foucault’n arkeologia (Kai Alhanen, Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa)