Näin mm. naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisessa. Pekingissä sovitut asiat jäivät sitä paitsi jäivät auki repimättä, vaikka paineita siihen suuntaan olikin. Jo ennen New Yorkin tapaamista ottivat mm. yhteen nuorisoryhmät, jotka väittelivät vaikkapa abortin oikeutuksesta tai ylipäänsä naisten oikeudesta seksuaaliseen itsemääräämiseen, oikeuteen päättää omasta ruumistaan. Kokouksen aikana tästä käytiin lukuisia keskusteluita. Rintamalinjat olivat liki samat kuin viisi vuotta sitten Pekingissä eli islamilaiset maat ja Vatikaani vastaan muu maailma.

 EU ajoi loppuasiakirjaan syrjimättömyyttä seksuaalisen suuntautuneisuuden vuoksi. Aika ei ollut vielä kypsä tälle. New Yorkissa Iranin, Libyan, Algerian, Marokon, Syyrian ja Pakistanin valtuuskuntien tapa vastustaa naisten oikeuksien lisäämistä oli esimerkillisen kovaäänistä. Nämä maat harasivat koko rintamalla kaikkea vastaan ja ilmoittivat jo olevansa liki tasa-arvon mallimaita. 

Yksi juonne kokouksessa oli myös se, ettei tasa-arvoa voida toteuttaa, jollei siihen saada rahaa. Se kun kuulemma ei ole asenteista kiinni vaan länsimaisesta tuesta. Tätä esitti Egyptinkin puheenvuorossa rouva Mubarak.

Verkostoja oli rakennettu ja joitakin hyviä esimerkkejä toki tarjottiin, mutta itse pääasia eli naisten huono asema tiedotusvälineissä ja stereotyyppinen sekä seksistinen naiskuvaus odottavat vain muutoksen tuulia. Prosessi on toki pitkä muutenkin. 

YK keksi naiset 1970-luvulla ja ensimmäinen maailmankokous pidettiin Meksikossa vuonna 1975, Seuraava konferenssi oli Nairobissa ja Kööpenhaminassa. Vuonna 1995 oli sitten vuorossa historiallinen Pekingin kokous, jossa 180 maata hyväksyi poliittisen toimintaohjelman. Siinä on 12 eri osa-aluetta, joilla kaikilla halutaan naisten asema tasa-arvoisemmaksi miehiin nähden.

Luulenpa, että todistustaakka olisi minulla, jos sanoisin, että YK:n naiskokouksien tähän asti suurin saldo niitettiin viisi vuotta sitten Pekingissä, jolloin luotiin maailmanlaajuinen poliittinen toimintaohjelma tasa-arvon edistämiseksi miesten ja naisten välillä. Miksi vain kansalaisjärjestöt ja asiaan vihkiytyneet naiset haluavat itsepintaisesti olla todistamassa tärkeäksi kokemaansa poliittista ja taloudellista prosessia. Miksi prosessia ei viedä määrätietoisesti yhteiskunnan ylätasolta eteenpäin. Luulenpa, että naistoimittajilla olisi asian päälle jotain sanomista.

Monet media-alan kansalaisjärjestöt järjestivät tapaamisia viikon aikana, ja yleiskokouksessa lobbausta varten oli myös media caucus koolla. Osallistuin moniin tällaisiin tapaamisiin, mutta ne kohdistuivat lähinnä sanamuotoihin, mitä tuntui koko viikko olevan muutenkin täynnä. Media caucus (kauhea nimi) - osallistuin ehkä niihin turhan myöhään, sillä asioiden käsittely tuntui olevan kovin sisäänlämpiävää. Jätin kuitenkin sinne aina kaikille uusille toimittajille Naistoimittajien ja Suomen Journalistiliiton yhteystietoja ja selvitin mistä tulen ja minkä vuoksi.

Lisäksi me toimittajat tarjosimme mediaa eli itseämme seuraavaan viralliseen valtuuskuntaan. Siellä tarvitaan median asioista puhumaan alan asiantuntijoita, olivat he sitten yritysjohtajia tai työntekijöitä; toimittajia. Henki tuntuu olevan vähän sellainen, että tiedotusvälineiden rooli tunnustetaan, mutta toisaalta mediaa pelätään ja aristellaan turhan takia. 

Mitä tulee Suomen valtuuskunnan aamubriiffeihin, ne olivat varmaan taas jotain omintakeista maailman silmissä. Nimittäin avoimuutensa vuoksi. Kuten Pekingissä olivat suomalaiset toimittajat useisiin kollegoihinsa nähden etulyöntiasemassa, sen verran enemmän tiesimme neuvotteluiden kulusta ja ongelmista eri maitten valtuuskuntien välillä. Puhutaanpa Suomen ulkoministeriön salailuperiaatteista mitä hyvänsä, ne eivät koske kuitenkaan naisten asioita. 

New Yorkin viikon aikana oli myös ilo havaita, miten ahkerasti ja määrätietoisesti kansalaisjärjestöt työstivät materiaalia niin kokousväen kuin ulkopuolisen maailman käyttöön. Sama ei voida sanoa YK:n tiedotusalttiudesta, Vaikka pressihuoneessa oli päivystäjä , hän oli siellä useimmiten todetakseen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta yhtään mitään.

Seminaariin ei näyttänyt alkuun tulevan juuri yhtään ihmistä. Tuumasta toimeen tartuttiin. Radio Suomen Päivi Istala ja STT:n Anne Hyvönen ryhtyivät jakamaan mainoksia pitkin YK:n käytäviä ja hämmästyksemme sali tuli täyteen osittain ponnistuksiemme johdosta. Osa yleisöstä oli toki toimittajia, joilla oli ollut vakaa aikomuskin saapua paikalle. 

Suurin hämmästys vieraiden joukoissa oli, kun Suomen Yleisradion ja monien länsimaitten yhtiöitten havaittiin tekevän melkoisen epätasa-arvoista journalismia. - Me luulimme, että Suomi on tasa-arvon huippumaa, sanoivat monet pettyneinä (tai ehkä helpottuneina). Paikalla olevat suomalaiset toimittajat ja järjestäjät selittivät auliisti tasa-arvon Suomessa olevan yhä edelleen enemmänkin teoriaa kuin käytäntöä. Ja erityisesti tämä pätee mediaan. 

Screening Gender oli hyvä paikka yhdistyksen kannalta, että sain sen kautta jaettua taas meidän esitteitä ja nimikortteja. Yksi kiinnostava kontakti löytyi Unkarista, vaikkakin ministeriötasolta. Samoin annoin tietomme esimerkiksi intialaiselle mediatutkimuskeskukselle, joka on erikoistunut naisteemoihin. 

Suomalaisten panos oli Screening Genderin ohella Tanen miesseminaari, joka oli huikea yleisömenestys.

Tuolloin tuli väistämättä mieleen suomalaisessa tiedotusvälineessä vakituisesti työskenteleminen. Vaikka ainoastaan Yleisradio meillä on valtion hoteissa, niin muissakin välineissä toki oletetaan, että värkit on talon puolesta. Tapasin siis niitä toimittajia, jota vetävät itsenäisiä radioasemia tai ovat freelancereita printtimedioissa. Varsinkin Yhdysvalloissa, seurantakokouksen emäntämaassa, tuntui olevan hämmästyksen aihe, jollei riippumaton toimittaja hankkinut omia työvälineitään. 

No, opin paljon myös uudesta kätevästä kenttätekniikasta, mutta se mistä todella innostuin, oli nuorten amerikkalaisten naisten idea matkalaukkuradioasemista, jota he olivat vieneet eri puolille Yhdysvaltojen maaseutua. He ovat kysyttyjä konsultteja, joitten tehtävä oli selvittää kullakin paikkakunnalla, miten rakentaa sateenvarjon ja muovisen matkalaukun sisällä olevasta jäteromusta oiva tietolähde, jonka kautta paikalliset naisryhmät voisivat puhua ja informoida toisiaan ja lähiympäristöään tasa-arvon ongelmista kotona, työssä ja missä hyvänsä. Kyse on Prometheus Radio Project -järjestöstä, jonka perusperiaatteena on vapauttaa radioaallot kaupallisuuden ikeestä ja ihmiset paikallistasolla vaikuttamaan omiin asioihinsa.

 Olen sitä mieltä, että ainakin Naistoimittajien tulisi käynnistää keräys, jolla vietäisiin radioita niihin maihin, joihin nettitodellisuus ei ole vielä iskenyt. Toisaalta uskon, että myös Journalistiliitto olisi ehkä oikea foorumi keräyksen toteuttamiseksi. Joka tapauksessa suunnitelmani on haastatella kyseisiä naisaktivisteja syksyn aikana ja kirjoittaa heidän kokemuksistaan Journalisti-lehteen. Tiedot toki päivittyvät myös tälle naistoimittajien linkille. Toivon, että voisimme käynnistää kyseisen kampanjan paitsi siirtymätalouden maissa myös muualla.

Kokoukset ovat laillistaneet naiskysymykset useissa maissa, ja oikeuttaneet niistä ääneen puhumaan. Tästä saatiin taas New Yorkissa monta todistusta niin siirtymätalouden naisten suusta kuin Afrikasta ja Aasiasta, ympäri maailmaa. Kansalaisjärjestöt vaativat raivoisasti seuraavaa maailmankokousta. Islamilaisten maitten naiset toivovat, että se pidettäisiin heillä päin, esimerkiksi Iranissa.

Kun edistystä havitellaan YK:n toistaiseksi turvallisen ja puolueettoman sateenvarjon alla, on kaikki jokseenkin reilassa. Uudistustyötä voidaan tehdä rauhassa ilman pelkoa poliittisista interventioista. Se kylläkin, onko YK henkilökunnan tiedotuksellisen osaamattomuuden vuoksi oikea paikka järjestää kokousta, on toinen kysymys. Toimittajan kannalta työ oli joskus lähes tuskaista. Mm. valtuuskuntien yhteystietoja ei ollut pressikeskuksessa ja syynä oli kuulemma delegaatioiden haluttomuus antaa niitä. Ylipäänsä tiedottajat, jota vastasivat toimittajien tarpeisiin olivat enemmänkin viivästyttämässä töitä.