1Mika Rönkkö elokuussa 2002

"Globalisaatio: myytti vai todellisuus - trendit ja toimijat"

Epilogi: Globalisaatioshokki

Kehitysmaaliike elää edelleenkin sen shokin vallassa, jota saksalaistoimittajat Martin ja Schumann kuvailivat oivallisessa tutkivan journalismin kirjassaan globalisaatioloukku 90-luvun lopulla.

Globalisaatioloukku kuvaa järkytystä ankarasta fundamentalistikapitalistisesta hyökkäyksestä, jonka 1980-luvun alusta alkaen uusliberalistit kohdistivat hyvinvointivaltioon ja yleensäkin demokraattisemman taloudenhallinnan malliin.

Globalisaatioshokissa pelästytään ylikansallisten yhtiöiden uudenlaisesta vallasta, joka uhkaa täysin ylittää kansallisvaltioiden kontrollin ja verotuksen rajat. Siirtämällä työpaikkoja ja investointeja maasta toiseen "markkinavoimat" kykenevät peluuttamaan kansallisvaltioita menestyksellisesti toisiaan vastaan.

Ylikansalliset yritykset tuottavat tuotteensa ja palvelunsa siellä, missä työvoimakustannukset ja ekologiset standardit ovat alhaisimmat, käyttävät veroparatiiseja siekailematta hyväkseen ja maksavat verot sinne, missä ne ovat alhaisimmat.

Samalla kuitenkin poljetaan rikkaiden maiden alemman keskiluokan ja köyhien etuja. Suurin osa kehitysmaista ja niiden väestöstä kuuluu ehdottomiin häviäjiin. Yhteiskunnallinen perusrakenne uhkaa murtua, mikä synnyttää turvallisuutta uhkaavia bumerangeja maailmanmitassa.

Globalisaatioloukun mukaan Yhdysvalloissa taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta on hävitty. Sama prosessi uhkaa Eurooppaa, jossa hallitukset ennen pitkää joutuvat taipumaan, kun niiden itsensä harjoittama uusliberalistinen vapaakauppapolitiikka jättää ne aseettomiksi poikkikansallisen bisneseliitin kiristyksen edessä.

Kehitysmaissa yhteiskuntien kärjistämisen hanke on ollut vieläkin nopeampi ja syvempi. Ulkomaanvelan ja kehitysapuun ehdollistetun uusliberalististen talouden sopeutuspolitiikan kautta universalistisia peruspalveluja ja kehitysvaltiota puretaan. UNDP raportoi vuosittain syvenevästä eriarvoisuudesta niin eri kansakuntien välillä kuin sisällä.

Teollistuneiden kehitysmaiden ihmeet ja tulonjakoyritykset tuhoutuvat suurien finanssikriisien kautta. Länsimaisille sijoittajille tarjoutuu tilaisuus ostaa romahteneiden kansantalouksien varallisuus pilkkahintaan.

Maailmantalouden rakenteen vuoksi köyhät maat ovat yhä riippuvaisempia rikkaista maista. Köyhimpien maiden rikkaille teollisuusmaille maksamat velkojen hoitokulut ovat paljon suuremmat kuin koko kehitysapu, jolla joudutaan paikkamaan velkataakan ja sopeutusohjelmien aiheuttamia vahinkoja.

Valta karkaa kansanvaltaisilta järjestelmiltä globaaleille eliiteille ja markkinavoimien kontrolloimille maailmanjärjestöille.

Teknologisen murroksen väitetään tekevän suuren osan työstä tarpeettomaksi: on alettu puhua 20:80-yhteiskunnasta, jossa ainoastaan viidesosaa väestöstä tarvitaan varsinaiseen tuottavaan toimintaan ja suurin osa ihmisistä muuttuu suhteelliseksi liikaväestöksi.

Tämä mullistus rikkoo vanhat luokkarajat ja ylittää kansakuntien rajat. Köyhyys ja rikkaus jakautuvat uudestaan, kolmas maailma tulee ensimmäisen maailman sisään, ja samalla myös kolmanteen maailmaan syntyvät omat globalisaatiovoittajansa, jotka elävät maailmanlaajuista tapahtumarikasta elämää. Globalisaatiohäviäjät, suuri globaali enemmistö taas ovat tuomittuja lokaaliin tapahtumattomaan elämään, joiden vapaus rajoittuu parhaimmillaankin massaviihteeseen kulutukseen.

I Globalisaatio: myytti vai todellisuus?

Globalisaatioshokki on yksi oire aatteellis-poliittisesta kiehumatilasta, jonka kiistellyin käsite on itse globalisaatio.

Globalisaatio-keskusteluun liittyy voimakkaita taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia eturistiriitoja, kulttuurisia käsityseroja, tieteellisiä kiistoja ja arvovaltapyrkimyksiä. Vaikka globalisaatio näyttäytyy uhkaavana ja tuottaa kiistämättömiä ongelmia, liittyy siihen myös monia mahdollisuuksia. Näiden mahdollisuuksien hahmottaminen edellyttää historiallista ja yhteiskunnallista mielikuvitusta, kykyä nähdä pidemmän historiallisen kehityskulun keskeisiä piirteitä globalissa kaoottisuudessa.

Globalisaatioshokista toipumiseksi meidän olisi pystyttävä tarkastella viileän analyyttisesti globalisaatiota ja sen keskeisiä toimijoita ja pystyttävä punnitsemaan mahdollisimman puolueettomasti kiistaan liittyvää eduntavoittelua, uskomuksia, pelkoja ja toiveita - erittelemään myyttejä ja todellisuutta.

Jo "globalisaatio" itsessään on kiistanalainen ilmiö, ja sen sisältö ja vaikutukset vieläkin kiistanalaisempia, mikä synnyttää täysin vastakkaisia tulkintoja ja arvoarvosteluja.

Toisaalla globalisaation kannattajat, erityisesti johtavien talousmaiden liberaalit eliitit (joilla näyttää olevan ylivoimaisesti enemmän poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa) ovat havainneet tai uskovat, että globalisaatio tuottaa selkeästi suurempia hyötyjä kuin haittoja joko heille itselleen ja edustamilleen ihmisryhmille tai mahdollisesti myös muille ihmisryhmille ja kansoille, tai jopa koko ihmiskunnalle. Toisaalta suuri joukko globalisaation vastustajia on havainnut (tai ainakin uskoo vahvasti), että tilanne on aivan päinvastainen.

Osa sekä globalisaation kannattajista, että vastustajista uskoo fatalistisesti historiallisesti vääjäämättömään kehitykseen nimeltään globalisaatio kun taas toiset uskovat, että globalisaatio on enemmän tai vähemmän tietoista politiikkaa, jonka suuntaan voi ja pitää vaikuttaa. Toisaalta on niitä, jotka kiistävät koko globalisaatio-ilmiön olemassaolon.

Näiden eri näkökulmien väliin mahtuu suuri joukko erilaisia globalisaatiota koskevia uskomuksia, tulkintoja , havaintoja ja pyrkimyksiä, jotka synnyttävät kiihkeitä poliittisia, sosiaalisia ja kulttuurisia kamppailuja ja vilkasta yhteiskuntatieteellistä keskustelua. Kysymyksessä on siten mitä suurimmassa määrin aikamme keskeisin aatteellis-poliittinen taistelu.

1. Globalisaation eli maailmanlaajuistumisen määritelmät

Ensimmäiseksi on tarkasteltava kamppailua siitä mitä tarkoitamme globalisaatioksi ristityllä asiantilalla.

Usein globalisaatioilla niin puolustajien kuin vastustajien leirissä viitataan erityisesti taloudelliseen globalisaatioon eli markkinamekanismin ja uusliberalistisesti ymmärretyn vapaakaupan leviämiseen maailmanlaajuisesti sekä laajentumiseen eri elämänaloille.

Globalisaatiolla ei kuitenkaan viitata ainoastaan markkinoiden laajentumiseen ja tiivistymiseen vaan laajemminkin verkottumiseen, informaatio- ja kommunikaatioteknologioiden kehitykseen, jossa yleinen keskinäisriippuvuus lisääntyy, ja toiminen kaukaa, etäisyydeltä, tulee mahdolliseksi (Beck). Globalisaatiossa nähdään kaikkien sosiaalisten alueiden vaikutussuhteiden maailmanlaajuista yhteenkytkeytymistä, laajentumista, syventymistä ja nopeutumista (Held).

Talouden piirin ulkopuolella globalisaatiota tapahtuu poliittisen sääntelyn, sotilasvallan ja ideologisen vallan ja kulttuurin alalla (Mann) sekä erityisesti väestösiirtymien ja rikollisuuden ja ympäristöuhkien alueella.

Tämä maailmanlaajuisen yhteenkytkeytyneisyyden kehitys ei enää palaudu yhden vaikutuksiaan ympäristöön säteilevän valtakeskuksen tai imperiumin malliin. Sen sijaan se noudattaa epäkeskisten mutta silti usein hierarkkisia rakenteita muodostavien verkostojen logiikkaa (Castells).

Anthony Giddens määrittelee globalisaation maailmanlaajuisten sosiaalisten suhteiden tiivistymiseksi. Se yhdistää maapallon eri puolilla olevat alueet niin, että jonkin maailman osan tapahtumilla, päätöksillä ja teoilla on lähes välitön vaikutus maapallon toisten osien ihmisiin ja yhteisöihin. Välitön elämämme riippuu yhä ratkaisevimmin meistä fyysisesti kaukana olevien toimijoiden teoista. Tämä ilmenee esimerkiksi suursijoittajien mahdollisuutena heilutella kokonaisia kansakuntia. Globaali ja paikallinen liittyvät ja vaikuttavat toisiinsa. Sosiaalinen aika tiivistyy ja paikka saa uuden merkityksen rajattomassa tilassa.

Kansainvälisen politiikan näkökulmasta aikakaudellemme on ominaista siirtyminen kansallisvaltiosta, territoriaalivaltioista maailmanyhteiskuntaan. Globalisaatioissa eletään jälki-westfalenilaisessa maailmassa: itse kohtalostaan määräävä poliittinen yhteisö ei voi enää katsoa sijaitsevansa yksittäisen kansallisvaltion rajojen sisällä. Poliittisen yhteisön luonne muuttuu ja tämän muutoksen moottorina toimii rajat ylittävien erilaisten ongelmien kasvu. Myös politiikka maailmanlaajuistuu.

Globaali köyhyys ja pakolaisuus synnyttää ongelmia eri puolella maapalloa. Rikollisuus, globaalit ympäristötuhot, ydinlaskeumat, happosateet, ilmastomuutos ja kansainväliset sijoittajat eivät tunne valtakunnanrajoja.

Väitetään, että olemme siirtyneet postnationaalisen, moninkeskeisen maailmanpolitiikan aikakauteen. Kansallisvaltioiden aikaisempi suvereenisuus jakautuu nyt eri kansainvälisten organisaatioiden kesken. Kansallisvaltioiden aikaisemmin määrittämälle kansainvälisen politiikan alueelle astuvat yhä useammat kansainväliset toimijat: YK, EU, Maailmanpankki, WTO, ja yhä useammin myös ylikansalliset kansalaisjärjestöt ja liikkeet. Aikaudelle ominaista on siis ei-valtioillisten toimijoiden lisääntyvä vaikutus kansainvälisessä kanssakäymisessä.

Tämän maailmanlaajuisen kanssakäymisen tehostumisen käsitteellisestä määrittelystä, sisällöstä, syistä, seurauksista ja historiallisesta merkityksestä on syntynyt suuri kirjo kilpailevia teorioita. David Heldin mukaan on tärkeää tarkastella globalisaatio-teorioita viiden eri kysymyksen kannalta:

1. Millainen on globalisaation määritelmä: erityisesti on kiinitettävä huomioita laajaan määrittelyyn ja eritellä vaikutuksia elämän eri osa-alueilla, kuten sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia, kulttuurisia, sotilaallisia ja teknologisia tekijöitä sekä ympäristöön ja siirtolaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Vaikutusten lisäksi on eriteltävä globalisaation verkostojen laajuutta, vuorovaikutuksen intensiteettiä ja syvyyttä sekä globaalivirtojen nopeutta ei osa-alueilla.

2. Millaisia syy ja seuraussuhteita oletetaan: Mistä globalisaatio johtuu, onko se länsimaisen imperialismin ja hegemonian jatketta ja laajentumista kuten maailmanjärjestelmä-teoria olettaa vai kenties jotain muuta.

3. Millainen on globalisaation historia? Onko globalisaatio viimeisen 20 vuoden ilmiö vai kenties vuosituhantisen kehityksen tulosta tai pikemminkin vuosisatajakson ilmiö?

4. Mikä on globalisaation vaikutus? Mitä kaikkea arvioidaan globalisaation aiheuttamiksi? Mitkä vaikutukset ovat todellakin globalisaation aiheuttamia ja mitkä ehkä muiden tekijöiden aikaansaannosta, ja mitkä tekijät ovat ratkaisevia?

5. Millainen on globalisaation kehityskulku? Onko globalisaation kehitys teleologinen kohti tiettyä päämäärää tai ideaalia, tai poikkeama oletetusta ideaalista, vai onko globalisaatiokehitys kenties kontingentti, arvaamaton ja sattumanvarainen?

2. Globalisaatiokiistan karkeat päätrendit:

Globalisaatio-keskusteltaessa voidaan erottaa kolme heterogeenistä koulukuntaa, joiden tulkinnat keskeisistä kysymyksistä eroavat suuresti toisistaan (Held et al).

A. Uuden globaalin markkina-aikakauden eli hyperglobalisaation näkijöiden väitteet

Hyperglobalistit näkevät nykyisessä globalisaatioissa ihmiskunnan uuden historiallisen aikakauden, jossa ihmiset ovat ensimmäistä kertaa maailmanlaajuisesti joutuneet markkinajärjestelmän alamaisiksi. Uusliberalistiset hyperglobalistit pitävät maailmanlaajuisen talouden kehittymistä ja globaalin kilpailun periaatetta ihmiskunnan edistyksen vipusimina.

Ylikansallisen tuotanto-, kauppa- ja rahoitusverkostojen kehitys synnyttää rajattoman talouden, jossa kansallisvaltioilla ja niiden hallituksilla tulee olemaan yhä vähemmän sananvaltaa. Politiikka muuttuu tälle taloudelliselle järjestelmälle alisteisiksi taloushallinnoksi.

Globaalin talouden instituutiot ja kulttuurien sulautuminen ja sekoittuminen todistavat, että on syntymässä täysin uudentyyppinen maailmanjärjestys, jossa kansallisvaltiot ja kansalliset kulttuurit ovat heikentymässä. On syntynyt uusi yhdenmukainen globaali sivilisaatio. Tämän myötä häviää myös tarve kansalliseen hyvinvointipolitiikkaan. Vähitellen muodostuu globaali kansalaisyhteiskunta, jossa kansallisvaltioiden puristuksesta vapautuneet kansalaiset etsivät sosiaaliset siteensä ympäri maailmaa.

Yllätävästi hyperglobalisitisen tulkinnan voi nähdä joiltain peruspiirteiltään yhdenmukaiseksi sekä uusliberalisteilla kuin joillain marxilaisilla tulkitsijoilla. Uusliberalisteille globalisaatio merkitsee vapauden utopian toteutumista, kun taas joillekin uusmarxilaisille se merkitsee kansainvälisen kapitalistisen riistojärjestelmän voittokulkua.

Muun muassa autonomistien ideologi Toni Negri allekirjoittaa Micheal Hardtin kanssa kirjoittamassaan kiistellyssä Empire-kirjassaan hyperglobalistisen teesin: kansallisvaltiot ovat väistämättä häviämässä, jossa nykyisen Yhdysvaltojen johtaman imperiumin valtaannousu on vain yksi etappi matkalla kohti transnationalista maailmaa.

Hyperglobalistit näkevät globalisaation pääsääntöisesti taloudellisena ilmiönä: nykyinen maailmantalous on ennennäkemättömän integroitunut, jossa maailmanlaajuisen pääoma sanelee uusliberalistisen taloudellisen kurin kaikille valtioille ja julkisille yhteisöille. Näin politiikka ei olisi enää "mahdollisuuksien taitoa" vaan kutistuisi pelkäksi "terveen talouden pidoksi" markkinakurin sanelemana.

Monien hyperglobalistien mielestä vanha Pohjoinen-Etelä jako ei ole ajankohtainen, sillä uusi maailmanlaajuinen työnjako syrjäyttää vanhan keskusta-periferia järjestelmän monimutkaisemmalla taloudellisen vallan systeemillä, jossa taloudelliset häviäjät ja voittajat muodostuvat uudella tavalla vanhojen kuilujen poikki.

Uusliberalistien mielestä kaikilla mailla on pitkällä tähtäimellä suhteellista etua maailmanlaajuisessa kilpailussa, vaikka kilpailu synnyttää uusia syrjäytyjiä kaikissa maissa. Sopeutuminen globaalien markkinavoimien kilpailuun ja kuriin tekee sosiaalidemokraattisen hyvinvointipolitiikan mahdottomaksi.

Myös uusmarxilaiset hyperglobalistit uskovat hyvinvointivaltion tuhoon, mutta näkevät sen olevan seurausta globaalin kapitalistisen kilpailun synnyttämästä rakenteellisesta itsetuhoisuudesta ja sen synnyttämästä vääjäämättömästä eriarvoisuuden kärjistymisestä niin eri maiden välillä kuin sisällä.

Uuden globaalin talouden eliitti ja tietointensiivisten alojen työntekijät muodostavat poikkikansallisen yläluokan, jota yhdistää usko uusliberalistiseen talousteoriaan. Uuden talouden marginalisoimille taas maailmanlaajuiseksi levittäytyvä konsumerismi, kulutuksen kautta eläminen, syrjäyttää vanhoja yhteispohjaisia identiteettejä ja perinteisiä elämäntapoja. Näitä poikkikansallisia identiteettejä vahvistaa liberaalin muodollisen demokratian leviäminen.

Nämä universaalit poliittisen ja taloudellisen järjestäytymisen standardit ja niitä vastaavat globaalihallinnon instituutiot antavat hyperglobalisteille perusteen uskoa globaalisivilisaation syntyyn. Neoliberaaleille tämä merkitsee ensimmäistä todellista globaalisivilisaatioita kun taas uusmarxilaiset puhuvat ensimmäisestä globaalista "markkinasivilisaatiosta", jossa koko maailman ihmiset ja yhteisöt ovat alisteisia markkinavoimien kurinpidolle.

Hyperglobalistit päättelevät globaalin talouden ja globaalihallinnon kehittymisestä, kulutuskulttuurin maailmanlaajuisesta leviämisestä ja kulttuurihybrisaatiota, että kansallisvaltion valta ja auktoriteetti on lopullisesti heikkenemässä: kansallisilla hallituksilla on yhä vähemmän valtaa omien rajojensa sisäisistä tapahtumista ja ne pystyvät itsenäisesti yhä vähemmän tyydyttämään kansalaistensa tarpeita.

Näin ylikansallisen globaalihallinnon ja markkinakurin jatkuva vahvistuminen purkaa kansallisvaltioiden suvereniteetin ja itsenäisyyden. Tämän uuden historiallisen aikakauden, globaalin markkinaepookin, myötä muodostuu myös poikkikansallinen maailmanlaajuinen kansalaisyhteiskunta.

B. Globalisaatio-ilmiön ainutlaatuisuutta epäilevien skeptikoiden vastaväitteet

Skeptikkojen mukaan globalisaatio on myytti, joka peittää kansainvälisen talouden todellista kehittymistä kolmeen alueelliseen blokkiin, joiden edellytyksenä on kansallisvaltioiden jatkuva vahva toimintakyky.

Epäilijät suhteellistavat globalisaation historiallisella todistusaineistolla, jonka mukaan taloudellinen riippuvuus on ollut monina muina aikakausina nykyistä huomattavasti syvempää: maailmankaupan, sijoitusten ja työvoiman virtaus oli ennen ensimmäistä maailmansotaa kapitalismin kultaisella kaudella vähintäänkin yhtä voimakasta.

Skeptikot (kuten Thompson & Hirst) nojautuvat pääosin globalisaation ekonomistiseen tulkintaan vertaamalla nykyistä tilaa täydellisen integroituneeseen globaalitalouteen. Kyse ei ole nytkään yhtenäisen globaalitalouden synnystä, vaan pohjimmiltaan kansallisten talouksien lisääntyneestä kansainvälistymisen tasosta, joka ilmenee ennen muuta Euroopan, Itä-Aasian ja Pohjois-Amerikan alueellisena integraationa. Alueiden integraatio on skeptikoiden mielessä globalisaatiolle vastakkainen kehitys.

Skeptikot tuomitsevat hyperglobalistisen tulkinnan poliittisesti naiiviksi sen aliarvioidessa kansallisten hallitusten valtaa ja halua kansainvälisen talouden säätelyyn. Kansallisten hallitusten eivät ole globalisaation uhreja vaan talouden kansainvälistymisen tietoisia tekijöitä, kontrolloijia ja säätelijöitä.

Historiallisessa todistusaineistossaan skeptikot osoittavat, että maapallolla ovat säilyneet vanhat hierarkiat ja valtarakenteet myös tämän hetkisen globalisaation aikana. Itse asiassa eriarvoisuus on syventynyt ja kansainvälinen poliittinen valta keskittynyt entisestään.

Monet skeptikot muistuttavat, että ns globalisaatio on pitkälti Yhdysvaltojen johtaman monenvälisen talousjärjestyksen sivutuote. Kolmasmaalaiset skeptikot pitävät nykyistä globalisaatioita läntisen imperalismin uutena vaiheena, jossa kansalliset hallitukset ovat entisestään yhdentyneet globaalin pääoman palvelukseen. Varsinkin taloudellisen valta on keskittymässä yhä harvempiin suuryrityksiin, joiden omistajista edelleen ylivoimaisesti suurin osa on peräisin Yhdysvalloista tai muista suurista länsivalloista.

Skeptikot vakuuttavat, että globaalin yhtenäiskulttuurin syntyminen tai globaalisivilisaatio ovat globaalimyyttejä: päinvastoin jatkuva eriarvoistuminen johtaa fundamentalismiin, nationalismin nousuun ja kulttuuristen erojen korostumiseen (Huntington).

Maailma on jakautumassa sivilisaatioblokkeihin ja joka puolella on nähtävissä kulttuurista ja etnistä gettoutumista.

Maailmanlaajuinen eriarvoistumien ja kulttuurien yhteentörmäys osoittaa globaalisaation ja globaalihallinnon myytiksi, joka pönkittää länsimaiden taloudellista ja poliittista ylivaltaa edelleen tiukasti kansallisiin intresseihin sitoutuneessa maailmassa.

C. Historiallisen ristiriitaisen muutosprosessin tulkitsijoiden eli transformalistien pääargumentti

Enemmän sosiologisesti orientoituneet tutkijat näkevät globalisaatioissa keskeisen historiallisen muutosvoiman, joka ravistaa ihmistä, yhteisöjä, yhteiskuntia, talouksia, instituutioita ja kansainvälistä järjestystä (Giddens). Tämä muutos on hyvin ristiriitainen ja ennakoimaton eikä sillä ole yksiselitteistä suuntaa.

Transformalistit erottautuvat hyperglobalisteista sillä, etteivät he spekuloi historiallisesti yhtenäisellä kehityskululla, joka johtaisi voittoisaan tai tuhoisaan globalisaatioon. Toisaalta he eivät skeptikoiden tavoin oleta yksittäistä ideaalista globaalimaailmaa, johon ekplisiittisesti tai implisiittisesti vertaamalla he kiistäisivät globalisaation olemassaolon (Held). Globalisaatio on pitkän ajanjakson historiallinen prosessi, jonka kehityskulku on ennalta arvaamaton, kontingentti.

Globalisaatio kuitenkin liittää maapallon ihmiset, yhteisöt, valtiot ja alueet ennen näkemättömin kiintein sitein, jotka ylittävät niin kansallisia, kulttuurisia kuin sosiaalisia rajoja. Globalisaation myötä niin taloudellisten, poliittisten, kulttuuristen, sotilaallisten, teknologisten tekijöiden että ihmisten poikkikansalliset liikkeet ovat historiallisesti odottamattomalla tavalla muuttuneet ja yhä suuremmassa määrin osa globaalia kokonaisuutta.

Globalisaation myötä syntyy uudentyyppinen globaali valtarakenne ja eriarvoistuminen, jossa jotkut valtiot, yhteisöt ja ihmisryhmät ovat yhä suuremmassa määrin osa globaalia järjestystä kun taas toiset jatkuvasti marginalisoituvat.

Globaalin talouden työnjako ja sen synnyttämät uudet poikkikansalliset hierarkiat murentavat perinteistä pohjoinen-etelä kuilua. Maailmaan on sen sijaan kehittymässä uudet sosiaaliset luokat: poikkikansallinen eliitti, kynnet verissä etuoikeutetusta asemastaan taisteleva maailmanlaajuinen keskiluokka ja globalisaation marginalisoimien alati kasvava joukko (Castells).

Tämä globaali sosiaalinen rakennemuutos on osa taloudellisen toiminnan irrottautumista yksittäisistä maantieteellisistä alueista ja valtioista tuotannon ja rahoituksen kehittyessä maailmanlaajuisiksi ja poikkikansalliksi.

Transformalistit haluavat yleensä kiistää sekä hyperglobalistisen väitteen kansallisvaltion lopusta että skptikkojen väitteen siitä, että kansallisvaltion asema ei olisi muuttunut miksikään. Kansallisvaltiot ovat edelleen tärkeitä valtakeskuksia, mutta nyt osana laajempaa maailmanlaajuista hallintajärjestelmää. Kansallisten hallitusten valtaa, roolia ja suvereniteettiä uudelleenjärjestellään: globaalihallinnon institutionaaliset järjestelyt ja kansainvälinen laki rajaavat kansallista suvereeniteettiä uudella tavalla.

Monimutkainen maailmanlaajuinen järjestelmän vaikutukset rahamarkkinoista ympäristöön yhdistää yhteisöjä ja kansoja maapallon kaikilla kolkilla. Kommunikaation ja liikenteen uudet infrastruktuurit tukee näitä uusia taloudellisia ja sosiaalisia järjestelyjä, jota ylittävät kansalliset rajat.

Hallitukset joutuvat muuttamaan tässä uudessa järjestelmässä toimintatapojaan, vaikka niiden valta ei välttämättä vähene. Valtiovallan, suvereniteetin ja rajatun maaalueen välinen kiinteä suhde murtuu.

Valtiosuvereniteettiä haastavat uudet kansallisesta territoriosta irrottautuneita voimakkaat taloudelliset ja poliittiset globaaliorganisaatiot, kuten ylikansalliset yhtiöt, poikkikansalliset kansalaisliikkeet, kansainväliset rating yhtiöt, institutionaaliset sijoittajat, ylikansallinen rikollisuus jne. Valtiokeskeistä absoluuttista valtaa valuu niin julkisille kuin yksityisille toimijoille sekä paikallisella, alueellisella, kansallisella että globaalilla tasolla.

Tähän uuteen järjestykseen valtio sopeutuu. Sopeutumisstrategiat vaihtelevat uusliberalistisesta minimaalisesta valtiosta taloudellista kehitystä keskeisesti ohjaavaan kehitysvaltiomalliin.

Transformalistien mukaan on totuudenmukaisempaa puhua valtion lopun sijasta eri sopeutumisstrategioiden moninaisuudesta, mikä on itse asiassa luonut monilla alueilla aktiivisen valtion, toisin kuin uuslibveralistit esittävät. Aktiivinen valtio sopeutuu eri toimialojen tietoisella politiikalla ja interventioilla uuteen tiiviin vuorovaikutuksen maailmaan ja monimutkaistuvaan globaaliin hallintajärjestelmään.

II. Poikkikansallistumisen dynamiikka ja globaalimyyttien todellisuus

Näyttää siis selvältä, että globalisaatio ei ole yksiviivainen evoluutio vaan prosessi joka tuottaa ristiriitaisia vaikutuksia.

Erityisesti globalisaation kulttuuriset ja sosiaaliset prosessi ovat monimerkityksellisiä ja dialektisia. Globalisaatio pakottaa ihmiset uusiin sosiaalisiin suhteisiin ja tuottaa sosiaalista pirstoitumista.

Maailmanlaajuiset identiteetit ja lojaalisuudet voivat vahvistua samanaikaisesti kun globalisaatio murentaa kansallisvaltion yhdentävää ja yhdenmukaistavaa valtaa. Paikallisyhteisöt pirstoutuvat ja ihminen elää globaalissa todellisuudessa (tai kuvitellussa todellisuudessa) mediasuhteiden tai ylikansallisten identiteettien varassa.

Globaalia kokonaisuutta koskeva tietoisuus kasvaa, mutta ei johda kuitenkaan globaaliin osallistumiseen muuta kuin paikallisen identiteetin ja toimintamuotojen kautta. Samalla kun kansallisvaltion tulevaisuus on asetettu kyseenalaiseksi, kansallisvaltioiden määrä kasvaa jatkuvasti. Symbolien, käyttäytymistapojen, instituutioiden (vrt McWorld, ihmisoikeudet, nuorisokulttuuri, tietotekniikka, logo-kapitalismi) maailmanlaajuinen yhdenmukaistuminen ja paikallisen erityisen puolustaminen vahvistuvat samanaikaisesti.

Kommunikaatiotekniikka synnyttää globaalin kulttuurin, joka sisältää myös mahdollisuuksia moneen suuntaan. Yksiulotteisena elämäntavan "mcdonaldilaistumisen" ohella se ilmenee luovina reaktioina, joilla globaaleja virikkeitä sovelletaan aikaisempiin lokaaleihin perinteisiin. Yksilötasolla ihmiset ovat kotonaan samanhenkisten kesken eri puolilla maapalloa joko matkustamisensa tai viestintävälineiden ansiosta. Sosiologit sanovat, että syntyy etäisyydettömiä elämismaailmoja ja toimintayhteyksiä.

Yhteiskuntatieteilijät ovat käyttäneet valtaosan viime vuosista globalisaation dynamiikan ja dialektiikan kuvailuun, jonka keskeisempiä tulkintoja on syytä tuntea globalisaation syvemmäksi ymmärtämiseksi.

1. Globalisaatio-ilmiö pitkässä juoksussa

Vaikka eläisimmekin parhaillaan kiihtyvän globalisaation kautta, globalisaatiota voidaan katsoa tapahtuneen kautta maailmanhistorian.

Globalisaatiosta keskustelevat tutkijat ovat sijoittaneet maailmanlaajuistumisen alun hyvin erilaisiin historiallisiin vaiheisiin. Karkeasti esitettynä nämä ajoittamiset voidaan haarukoida vuosien 1492 ja 1989 välille. Joidenkin tulkintojen mukaan vasta sosialistisen järjestelmän romahtaminen Euroopassa teki maailmanlaajuisesta taloudesta mahdollisen. Syvemmät analyysit lähtevät kuitenkin liikkeelle Amerikan valloituksesta.

Globalisaation voidaan ajatella syntyneeksi uuden ja vanhan maailman kulttuurien kohtaamisesta ja sitä kautta kehittyneestä maailmantaloudesta. Braudelilaisen maailmanjärjestelmä-analyysin pohjalta globalisaatio voidaan asettaa kolmeen ajalliseen perspektiiviin: historiallinen trendi, pitkä taloudellinen sykli sekä suhdannenäkökulma. Globalisaatioita voidaan pitää pitkänä 1400-luvulta alkaneena historiallisena trendinä, joka on ajan mittaan laajentunut ja syventynyt ensin merenkulun, sitten kaupankäynnin, pääoman liikkeiden ja kommunikaatio-teknologian kehityksen vuoksi.

Tämä trendi ei ole suoraviivaista, vaan se on edennyt vaiheittaisesti ja katkeillen. Näitä katkoksia voidaan tarkastella sekä keskipitkän että lyhyen aikavälin näkökulmasta. Tässä tarkastelussa 1800- ja 1900-luvun taloudellinen kasvu voidaan jakaa etenemisen ja pysähtymisen kausiin, johon kuuluvat Englannin ja Yhdysvaltojen hegemonian nousut ja laskut.

2. Toinen suuri murros

Karl Polanyi kutsui vuonna 1944 julkaistussa kuuluisassa profetiaalisessa kirjassaan "suureksi murrokseksi" sitä 1700- ja 1800-lukujen hyökyaaltoa, jolla hän viittasi kapitalistisen markkinatalouden voittokulkuun ensin Englannissa, sitten Manner-Euroopassa ja USA:ssa sekä lopuksi kolonialismin myötä myös muussa maailmassa.

Polanyi ymmärsi suuren murroksen ytimeksi kulttuurisen siirtymän sellaiseen maailmaan, jossa todellisuutta tulkittiin taloustieteen kolmen perustavan tuotannontekijän kautta eli maana, työnä ja pääomana.

Suuri murros muunsi luonnon, ihmiset ja vaihdon välineet hyödykkeiksi, joille voitiin ja piti antaa hinta (maankorko, palkat, voitto), ja joita tuli myydä. Tämä alisti tuotannontekijät markkinoiden logiikalle sen sijaan, että niitä olisivat määrittäneet kulttuuriset arvositoumukset. Näin olisi käynyt, mikäli kaikkein uusliberalistein muotoilu markkinayhteiskunnan ideasta olisi ollut menestyksellinen. Sen mukaan vain markkinoilla on merkitystä yhteiskunnallisen työn jaossa ja suuntaamisessa ja siksi valtion toiminta ja muut ulkoiset puuttumiset markkinoiden toimintaan tulee minimoida.

Polanyin mukaan rajoittamaton markkinayhteiskunta kuitenkin on itsensä tuhoava järjestelmä, joka ei voi välttää luhistumista. Markkinoiden "saatanalliset myllyt" jauhaisivat hajalle työntekijät, heidän yhteisönsä ja ympäristön. Sen vuoksi maailman radikaali markkinaistaminen nostatti kaikkialla vastaliikkeitä.

Polanyin aikana näistä vastaliikkeistä muotoutui kolme vaihtoehtoista ratkaisumallia poliittisen sääntelyn ja vapaiden markkinoiden suhteen ongelmaan. Nämä ratkaisumallit olivat fasismi, sosialismi ja Yhdysvaltojen New Deal -politiikat, jotka viitoittivat tietä kohti demokraattista hyvinvointivaltiota. Fasismi alisti markkinat sotataloudelle, sosialismi puolestaan keskitetylle suunnittelulle. Hyvinvointivaltio antoi markkinoiden toimia vapaasti, mutta kanavoi ja täydensi niiden toimintaa laeilla, suunnitelmilla ja subventioilla.

Vaikka hyvinvointivaltio kehitettiin vaihtoehdoksi molemmille totalitarismin muodoille, niin silti fasismi, sosialismi ja hyvinvointivaltio olivat kaikki nationalistisia projekteja. Yksi Polanyin keskeinen havainto oli, että vaikka markkinayhteiskunnan puolustajat kaikkialla käänsivät retoriikkansa valtionvastaiseksi niin pian kun rakenteet ja lainsäädäntö heidän maansa markkinaistamista varten oli kehitetty, olisi ollut mahdotonta perustaa kapitalistisen talouden organisoimaa yhteiskuntaa ilman valtion tukea ja aktiivista roolia. Tänään voimme tehdä aivan vastaavan havainnon.

Olisi ollut mahdotonta perustaa globalisoituneita taloudellisia rakenteita tai verkostoa ilman valtioiden suoraa tukea ja aktiivista roolia, joka on ilmennyt myös siten, että ne ovat vapaaehtoisesti antaneet pois osan suvereenisuuttaan solmimalla sellaisia sopimuksia kuin WTO:n perustamisasiakirja.

Toisin kuin ajoittain väitetään, talouden globalisoitumista ei ole tehnyt mahdolliseksi valtioiden vallan väheneminen. Valtiollisen vallan rapautumisen sijasta olemme paremminkin tekemisissä sen toteutumisen mallin muuntumisen kanssa.

Monien tulkitsijoiden mukaan Polanyi analyysi soveltuu suoraan globalisaation aikakauteen: toinen suuri murros on markkinayhteiskunnan radikaali laajentuminen poikkikansalliseksi. Radikaalin markkinaistumisen globalisaatio synnyttää 40-luvun fasismia, sosialismia ja new dealiä vastaavat vastarintaliikkeensä.

3. Imperiumin keskuksesta semiperiferiaan

Nykyistä globalisaatiokautta sanotaan historiallisesti ainutlaatuiseksi siinä suhteessa, että toisin kuin aikaisempina aikakausina globalisaation mallit eivät enää liity tai nojaudu laajentumishalun logiikkaan tai imperiumin pakottamisinstituutioihin (Held). Sen sijaan ne noudattavat epäkeskisten verkostojen logiikkaa, joista antaa kokonaisesityksen viime aikoina Suomessakin usein siteerattu Manuel Castells.

Castellsin mukaansa kapitalistisen talouden globaali verkosto näyttää olevan keskittynyt ensinnäkin kolmeen keskukseen. Toiseksi, merkittäviä virtauksia esiintyy myös keskusten välillä eikä vain keskuksissa ja keskusten ja niiden satelliittien välillä. Niinpä näyttääkin siltä, että syntymässä on yksi joustava kapitalistisen maailmantalouden verkosto eikä kolmea keskenään kauppasotia käyvää linnaketta.

Kolmanneksi, maailmassa on periferioita ja alueita, joita globaali talous ei tarvitse. Lähes koko Afrikka on nykyisin tällainen alue. Tosin kehitysmaat nykyisin jakautuvat kahteen perustavasti toisistaan poikkeavaan ryhmään. Toinen ryhmistä ei tosiasiassa kehity lainkaan, vaan kurjistuu. Tähän ryhmään kuuluvat LDC-maat, useimmat Afrikan maat ja jotkut Aasian maat. Toinen ryhmä puolestaan on käymässä läpi nopean kehityksen vaihetta.

Olisi siis syntymässä kolmikeskuksinen järjestelmä, jossa keskusten satelliitit toimivat semiperiferioina ja jäljelle jäävä maailma on periferiaa.

Manuel Castells kuitenkin kyseenalaistaa tätä tulkintaa korostaessaan nykyisten taloudellisten verkostojen joustavaa ja hajautunutta luonnetta. Puhelimen, faksin, sähköpostin ja internetin kaltaisten informaatioteknologioiden synnyttämä lähes reaaliaikainen maailmanlaajuinen virtuaalitodellisuus tekee mahdolliseksi pilkkoa taloudellisten organisaatioiden eri tehtävät niin, että kukin niistä suoritetaan siinä osassa maapalloa, jossa se voidaan tehdä tehokkaimmin ja mahdollisimman matalin kustannuksin. Niinpä verkostojen kautta maailmantaloutta pyörittävän eliitin jäseniä on maapallon joka kolkassa, vaikka heidän enemmistönsä löytyykin kolmesta keskuksesta.

Verkoston globalisoitumisen kääntöpuolena on, että kaikkialta löytyy myös joustajia ja niitä, joita teknologisoituva tuotanto ei enää tarvitse. Niinpä eläminen jossain kolmesta keskuksesta ei suojele ihmisiä kapitalistisen verkoston vaikutuksilta, jotka tekevät monista heistä joustajia ja suuresta osasta tarpeettomia, koska maailman köyhiltä alueilta tuleva kilpailu painaa globaalin talouden oloissa erityisesti ruumiillisen työn palkat alas.

4. Modernin kapitalismin globalisaatio

Kolmasmaalaiset kriittiset tutkijat katsovat historiaa pikemminkin reuna-alueiden kuin keskusten näkökulmasta.

Samir Aminin mukaan globalisaation ymmärtämiseksi on katsottava Amerikan valloituksesta lähtevää ajanjaksoa, jolloin nähdään modernin kapitalistisen järjestelmän kehittymisen ja sen globlisoitumisen jaksoja, joiden yhtenä seurauksena on ollut nykyinen eriarvoisuuden kuilu eri maiden ja kansojen välillä.

Modernin kapitalismin globalisaatiossa vallitsi noin 1500-1800 merkantilistisen muoto, jolle oli ominaista merkantilistisen pääoman hegemonia atlanttisissa keskuksissaan ja sille alistettujen Amerikkojen periferioiden luominen.

Klassisessa kapitalismin globalisaation mallissaan vuosina 1800-1945 imperialistiset keskukset teollistuivat nopeasti ja Aasiaan ja Afrikkaan laajeneville periferioille jäi tehtäväksi raaka-aineiden ja maataloustuotteiden tuottaminen. Keskus kristallisoitui kansallisiksi omakeskisiksi tuotantojärjestelmiksi, joiden rinnalle muotoutui porvarillinen valtio. Periferiassa sen sijaan nähtiin teollistuminen ainoana keinona vapauttavaan edistykseen ja pyrittiin rakentamaan kansallisvaltioita keskuksen mallin mukaisesti.

Sodanjälkeisenä kapitalistisen globalisaation kehitysjaksona periferiat puolestaan teollistuivat, tosin hyvin epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti. Vapautusliikkeet johtivat teollistumista poliittisen itsenäisyyden saavuttaneissa periferian valtioissa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Saman aikaisesti kuitenkin omakeskiset tuotantojärjestelmät alkoivat heiketä ja muuntuivat maailmanlaajuisesti integroituneen tuotantojärjestelmän osiksi.

Viimeisintä kapitalismin kehitysvaihetta vuodesta 1990 Samir Amin kuvaa kaaokseksi, globaaliksi epäjärjestykseksi. Tämä kaaos on nähtävissä kaikilla maailman alueilla, joissa se aiheuttaa poliittisia, sosiaalisia ja ideologisia kriisejä.

Aikakaudelle on ominaista kansallisvaltion eroosio ja perinteisen teollistuneen keskuksen ja teollistumattoman periferian vastakkainasettelun häviäminen, minkä tilalle kehittyy uusia polarisaation muotoja. Kansakunnan asema globaalissa hierarkiassa määräytyy nyt sen kykynä kilpailla maailmanmarkkinoilla.

Nykymaailman kaoottisuus johtuu Samir Aminin mukaansa järjestelmän kolmenkertaisesta epäonnistumisesta: 1) Nykyiselle globalisoituneelle maailmanjärjestelmälle ei ole kehittynyt vastaavia uusia poliittisia ja sosiaalisia organisaatioita, jotka ylittäisivät kansallisvaltion. Kansallisvaltion eroosion vuoksi sosiaalinen ja poliittinen sääntely häviää. 2) Järjestelmässä ei ole "kehittynyt niitä taloudellisia ja poliittisia suhteita", joilla Aasian ja latinalaisen Amerikan kilpailukykyisten periferioiden nousu valjastettaisiin globaaliksi kasvuksi ja hyvinvoinniksi. 3) Järjestelmä on syrjäyttänyt Afrikan täysin.

Sen sijaan että globaali kilpailu olisi todellinen, keskukset käyttävät hyväkseen epäreilussa kilpailussa viittä monopoliaan:

1) Teknologinen kontrolli. Keskukset käyttävät massiivisia voimavaroja teknologisen kehitykseen ja monopolinsa säilyttämiseen. Ilman valtioidensa tukea, usein sotilaallista, nämä monopolit eivät säilyisi.

2) Finanssipoliittinen kontrolli maailmanlaajuisista rahamarkkinoista, joiden toimintasäännöt on lakkautettu.

3) Maapallon luonnonvarojen monopolistinen käyttö.

4) Median ja kommunikaation monopolit, jotka eivät vain johda pelkästään kulttuuriseen yhdenmukaistumiseen vaan myös poliittisen manipulaatioon.

5) Massatuhoaseiden monopoli.

Samir Aminin mukaan juuri nämä monopolit määrittävät keskeisesti globalisoitunutta kapitalistista järjestelmää, eikä puhdas markkinarationaliteetin tavoite, kuten uusliberalismi esittää. Näiden monopolien vaikutus tekee tyhjäksi periferioiden teollistumisen vaikutukset, aliarvioi niiden tuottavan työn arvoa ja yliarvioi keskusten monopolistisen tuotannon arvoa.

Tämä järjestelmä alistaa periferioiden teollisuudet alihankkijoiksi, mistä seuraa uusi globaalin tulonjaon hierarkia, vieläkin kärjistyneempi kuin entisissä kapitalismin kehitysvaiheissa.

5. Informaatioteknologian vallankumous ja tiedon kaupallistuminen

Näyttää siltä, että viimeisellä vuosikymmenellä on tapahtumassa jotain täysin uutta, kaikkien viestinnän muotojen yhtyminen yhdeksi verkostoksi. Ensimmäistä kertaa historiassa "ihmismieli on suora tuotantovoima" (Castells). Vuoden 1850 jälkeisessä teollisessa vallankumouksessa ilmeni uusi keskeinen piirre: tieteen vaikutus innovaatioiden eli uudistavien keksintöjen kehittämisessä.

Manuel Castells kutsuu nykyistä aikakautta ja sen teknistä vallankumousta informationaaliseksi. Emme ole kuitenkaan siirtyneet "jälkiteolliseen aikaan": teollisuustuotanto on tullut vain elimellisemmäksi osaksi palveluja. Samalla teollisen tuotannon perinteisen logiikan on korvannut verkostomainen logiikka.

Uusi informalistinen kehitystapa "restrukturoi" kapitalistista tuotantotapaa. Informationaalisen kehityksen tavassa on tuottavuuden lähteenä tiedon tuottamisen, informaation prosessoinnin ja symbolien kommunikoimisen teknologia.

Tieto ja informaatio liittyvät jollain tavoin kaikkiin kehityksen tapoihin, mutta olennaista nykyisessä murroksessa on Castellsin tieto tuottavuuden päälähteenä. Maailma mon muuttumassa digitaaliseksi: eri informationaaliset tekniikat kietoutuvat toisiinsa, kuten mikroelektroniikka, tietojenkäsittelyn hardware ja software, telekommunikaatio, optoelektroniikka ja geeniteknologia.

Uusin informationaalisen tekniikan vallankumous on tapahtunut 1970-luvun puolivälistä alkaen. Se on sittemmin levinnyt kaikkialle maailmaan, mutta epätasaisesti ja aiheuttaen uutta eriarvoisuutta.

Toisin kuin liberaalissa perinteessä uskotaan, aivan keskeistä uuden teknologian synnylle on ollut juuri valtion kyky luoda synergiaa innovatiivisuudelle. Tämä on ilmeistä varsinkin Kaliforniassa, Japanissa ja Suomessa, jossa innovaatio on liittynyt valtion kehittämiin projekteihin ja markkinoihin. Samaten innovaatio on liittynyt olennaisesti tieteen sotilaalliseen käyttöön.

Castellsin mukaan 1970-luvulla syntyneen informationaalisen kehitystavan ansiosta on kehittynyt maailmanklaajuinen viestintäteknologian ja taloudellisten transaktioiden verkko, joka tekee aivan eri tavalla mahdolliseksi taloudellisten ja poliittisten toimijoiden maailmanlaajuiset operaatiot reaaliajassa.

Verkkoon pääsy ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti. Internetin käyttäjien määrän arvioidaan nousevan yli miljardiin vuoteen 2005 mennessä. On muistettava, että 72 prosenttia internetin käyttäjistä, eli 14 prosenttia maailman väestöstä, asuu OECD-maissa. 164 miljoonaa asuu Yhdysvalloissa (HDR 2002).

Uusi tieto ja teknologia ovat siis tulleet keskeiseksi kilpailutekijäksi niin yrityksille kuin kansakunnille. Ilman itse luotuja kilpailuetuja eli inhimillisen pääoman korkeaa tasoa ja instituutiota eivät merkittävätkään perinteiset kilpailuedut - kuten luonnonvarat - tuo enää vaurautta uudessa verkostoyhteiskunnassa.

Globaalilla tasolla on tapahtunut erittäin nopea tutkimusjärjestelmän yksityistyminen. Tietoa pidetään yhä enemmän taloudellisena tuotteena, niin perustutkimuksessa kuin uusilla "dynaamisilla" aloilla biotieteissä ja informaatiotieteissä. Uuden tiedon tuottaminen on kallista ja riskit suuret.

Tässä tilanteessa henkiset tekijänoikeudet nousevat keskeiseksi kiistakysymykseksi, joiden turvaamiseksi tiedon omistajat tekevät kaikkensa. Tiedon dynamiikka johtaa helposti monopolistiseen kehitykseen ja varallisuus- ja tuloerojen kasvuun.

Tietoon perustuvassa verkostotaloudessa kehitysmaiden on vaikea pärjätä. Eriarvoisuus maiden välillä kasvaa siten tulevaisuudessakin. Tiede ja teknologia (kuten ei pääomakaan) ei leviä köyhiin maihin kuten globalismi opettaa. Markkinoiden ehdoilla toimiva tutkimus ja teknologia keskittyy rikkaiden maiden ongelmiin. Monikansallisten yhtiöiden ehdoilla laadittu henkisten tekijänoikeuksien WTO-regiimi varmistaa köyhien maiden häviämisen globaalin verkostotalouden tietointensiivisessä kilpailussa.

6. Globaalit ja lokaalit verkostot

Mielenkiintoisen tulkintataustaan verkostoihin ja globaalin, kansallisen ja paikallisen suhteista antaa kolumbialaissyntyinen tiedon antropologin Arturo Escobarin ajattelu. Escobar kuuluu kolmannen maailman kehityskritiikin teoreetikkojen kärkikaartiin 80-luvun hegemonisen kehitysideologian valta-analyysillään. Kehityskritiikki on suuntautunut viime vuosina globalisaatiokriittiseen keskusteluun.

Escobar haluaa kiistää uusliberalistisen globalisaation hegemonisen aseman. Globalisaatio on toki 90-luvulla noussut kiistämättömäksi globaalia epäoikeudenmukaisuutta syventäväksi ilmiöksi. Escobarin mukaan sen hegemonista valta-asemaa ruokkii myös nykyisen analyysimme rakenne.

Escobar kutsuu ajattelutapaamme globalosentriseksi malliksi, joka on eliminoinut paikan ja paikallisen käsitteen. Globalosentrinen ajattelumalli tekee näkymättömäksi paikallisista yhteisöistä ja ajattelutavoista kumpuavat moninaiset ekologiset, taloudelliset ja kulttuuriset käytännöt ja vaihtoehtoiset ajattelumallit. Näillä paikalliseen järkeen perustuvilla käytännöillä on potentiaalisesti merkittävä rooli koko maailmanjärjestelmän, "globaalin", uudelleenmäärittelyssä ja rakentamisessa. Globalosentrinen ajattelumalli sen sijaan johtaa pessimistiseen johtopäätökseen vaihtoehdoista.

Nämä paikallisuuteen perustuvat globaalin uudelleenmäärittelyt ja moninaiset vastarintapesäkkeet, "lokaliteetit", kytkeytyvät uuden informaatiotekniikan aikakaudella ennennäkemättömiksi verkostoiksi. (18) Escobar näkee näistä verkostoista muodostuvan uusia vaihtoehtoisia malleja, "glokaliteetteja", jotka haastavat hegemonista järjestystä.

Esimerkiksi ympäristöaktivistit, alkuperäiskansojen elonjäämisliikkeet, naisjärjestöt ja vapaakaupan vastaiset kansanliikkeet ovat järjestäytyneet löyhiksi glokaliteeteiksi, joiden vaatimuksiin hegemonisen järjestyksen valtainstituutiot ovat hämmennyksekseen joutuneet viime aikoina yhä useammin myöntymään. Escobar määrittelee glokaliteetit uusien identiteettien ja käytäntöjen tiloiksi, ihmisten omien tilojen laajentumiksi. Escobar hakee esimerkkinsä kenttätutkimuksistaan Kolumbian Atlantin rannikon alkuperäiskansojen eloonjäämisliikkeiden, paikallisten mustien yhteisöjen ja ekologisten liikkeiden järjestäytymisestä. (19)

Escobarin mukaan on olennaista kehittää uusia analyysimalleja ymmärtääksemme näitä uusia tiloja ja niiden muutospotentiaalia. Vaikka ihmisten omien tilojen puolustaminen ja laajentaminen vaatii ennen kaikkea ihmisten omia toimenpiteitä ja käytäntöjä, on tutkijoiden ja aktivistien kehitettävä globalosentrisyydestä vapaita välineitä näiden tilojen ja rationaalisuuden ymmärtämiseksi ja vahvistamiseksi. Se mitä pidämme vaihtoehtoisen ajattelun menestystarinoina ja muutospotentiaalisina käytäntöinä riippuu analyysijärjestelmämme rakenteesta. Escobar muistuttaa, ettei pidä kuitenkaan vaipua autenttisen paikallisuuden nostalgiaan. Paikallisen ja traditionaalisen omat ongelmat on syytä pitää mielessä.

Arturo Escobarin paikallisen puolustus on jatkumoa hänen kehitysparadigman diskurssianalyyttisille tutkimuksilleen. Kehitysideologia ei ole suinkaan 90-luvulla kadonnut, vaan sopeutunut vahvistuneen uusliberalistisen talousmallin ehtoihin. Escobarille kehitysdiskurssi on alati muuntautuva ideologinen järjestelmä, jonka ytimen perustavat olettamukset pääomasta, teknologiasta ja modernistisista arvoista pysyy muuttumattomina kehitysretoriikan vaihdellessa.

Kehitysideologialle on ominaista alati vaihtuvat toimintamallit, jotka laajentavat kehitysideologiaa puhtaan taloustieteen ytimestä. Vihreästä vallankumouksen kehitysmallista siirryttiin vaiheittain pienviljelijöitä, naisia, ympäristöä, köyhimmistä köyhimpiä ja osallistumista korostaviin kehitysstrategioihin. Viimeisimpiä vaihtoehtoisia kehitysstrategioita on pienlainatoiminta. Aivan viime aikoina on nähtävissä myös kehitysideologian mukaisesti mekaanisesti toteutettuja advocacy-hankkeita, joilla on pyritty alunperin kehityspoliittisten toimintaedellytysten vahvistaminen.

Ominaista kaikille vaihtuville kehitysstrategioille on, etteivät ne pysty poistamaan oletettua ongelmaa, "alikehitystä". Yhä paremmilla kehitysstrategioilla on taipumuksena syventää ongelmia tehdessään itse "alikehittyneistä" riippuvaisia moninaista kehitysteknologioista. Kehitysdiskurssi on luonut voimakkaan käsitteen, alikehityksen, jonka hoitamiseen se mobilisoi suuria resursseja.

Alikehityksen diskurssi määrittää koko kehityksen käytäntöä, kansainvälisistä rahoituslaitoksista paikallisiin kansalaisjärjestöihin ja valtaosaan kehitysteorioista. Vaikka köyhyys on erittäin todellinen historiallinen muodostuma, alikehityksen diskurssilla on luotu voimakkaat kehitysmekanismit, joilla varmistetaan "alikehittyneen" maailman kontrolloiminen ja kurinalaistaminen.

Kehitysdiskurssin muodonmuutokset ovat luoneet edellytykset totuutena pidetyille kehitystieteille. Kehityksen tieteiden kautta alikehityksestä on tullut kohde lukemattomille kehitysteknologioille, jotka eivät poista alikehitystä, mutta uusintavat ja varioivat sitä yhä uudelleen. Escobarin mukaan kehitys on todellinen historiallinen muodostelma, joka vain on artikuloitu hypoteettisen "alikehityksen" rakennelman ja tiettyjen materiaalisten todellisten asiantilojen ristiriitaisen yhdistelmän ympärille. Escobarin kehityskritiikin ydin onkin, että kriittisen analyysin on määriteltävä tuo alikehitykseksi ristitty asioidentila toisin, jotta voisimme ymmärtää ja identifioida maailmanlaajuista herruutta, köyhien kansakuntien ja yhteisöjen jatkuvaa kurittamista ja riistoa vahvistavat rakenteet.

Escobarin mukaan kehitys ja globalisatio on irrottanut ihmiset ja heidän tilansa konkreettisista paikoista. On totta, että ihmisten jokapäiväisen todellisuuden tuottavat asiantuntijatieto, talous ja media ovat yhä translokaalimpia, yksittäisen ihmisen vaikutuspiirin saavuttamattomissa. Identiteetin, paikan ja kulttuurin välillä ei ole enää itsestäänselvää linkkiä poikkikansallisten valtajärjestelmien merkityksen kasvaessa.

Identiteetit ovat deterritorionalisoituneet: korostetaan matkustamista, liikkuvuutta, muuttoa ja diasporan käsitettä. Vaikka tämä ilmiö on todellinen, meillä on Escobarin mukaan tapana jättää huomiotta maailman ihmisten enemmistön kokemusmaailmaa, jota edelleen määrittää siteet paikalliseen ja rajoitettuun.

Globalisaation tutkimuksessa vallitsee epäsymmetria paikallisen ja globaalin välillä. Globaali assosioidaan tilaan, pääomaan, historiaan ja muutoskykyyn, kun taas paikallinen assosioidaan paikkaan, työhön ja traditioon, mukaan lukien naiset, vähemmistöt, köyhät ja paikalliskulttuurit. Paikallinen määritellään vain globaalin perusteluiksi.

Escobarin mukaan meidän kykymme kuvitella ja vahvistaa vaihtoehtoisia kehitysehdotuksia ja talousmalleja riippuu kuitenkin kyvystämme nähdä ja puolustaa paikalliseen perustuvia ekologisia, kulttuurisia ja taloudellisia käytäntöjä niitä laajemmissa tiloissa ja toimintaympäristöissä.

Escobarin mukaan tilan ja globaalin korostaminen on eurosentrisen sosiaaliteorian epistemologinen malli. Väheksymällä paikallisen kulttuurisen rakentumisen merkitystä vahvistetaan abstraktia ja oletuksellisesti universaalia pääoman ja valtion muodostumista ja valtaa.

Paikallisen puolustamisella on useita poliittisia perusteluja. Samalla kun paikallisen kautta voidaan esittää globalisaation ja vallan kritiikkiä, paikallinen luo vaihtoehtoisen järjestyksen sisältöä. Paikallisuus voi artikuloitua laajemmiksi tiloiksi monenlaisten verkostojen kautta. Paikallinen elettynä aktuaalisuutena on välttämätön kaikille radikaaleille poliittisille strategioille. Politiikka sijoittuu myös paikalliseen, eikä vain pääoman ja tilan supra-tasoille. Siksi paikallisen globalisaatiolle on annettava yhtäläinen huomio kuin globalisaation paikallisuudelle.

Verkoston käsitteen kautta voidaan maailmanjärjestystä lukea toisin ja käsitteellistää uudella tavalla ruhonjuuritason järjestäytyminen ja muutospotentiaali. Paikallisuuteen perustuva yhteisöjen vastarinta on alkanut muodostaa paikallisuuden ylittäviä supra-lokaaleja vaikutuksia, reaalisten ja virtuaalisten verkostojen, sosiaalisten liikkeiden koalitioiden ja heterogeenisten toimijoiden liittoutumien kautta. Nämä verkostot, glokaliteetit, ovat alkaneet tuottaa uusia poikkikansallisia identiteettejä. Nämä uudet verkostot ovat glokaliteetti-malleja, jotka eroavat pääoman ja median poikkikansallisten verkostojen järjestäytymisen tavoista.

Escobarin mukaan paikallisuuteen sitoutuneet sosiaaliset toimijat ovat yhä voimakkaammin mukana määrittämässä maailman rakentumista ja vaikuttamassa poliittisiin valintoihin hegemonisen järjestelmän kaikilla tasoilla.

7. Rajattomat rahamarkkinoiden ja verokilpa

On vaikea kiistää, etteivätkö rahamarkkinat olisi globalisaatiokiistan ytimessä.

Globalisaation myötä pankki- ja vakuutustoiminnan sekä arvopaperikaupan välinen raja on hämärtynyt, rahamarkkinat ovat "vapautuneet" ja ne on yksityistetty ja muuttuneet monikansallisiksi. Samaan aikaan finanssimarkkinat ovat kasvaneet vaihtovolyymiltaan huomattavasti suuremmaksi kuin perinteinen, tuotantoon perustuva talous.

Kaikki nämä muutokset synnyttävät uusia tapoja voittojen tekemiseen. Kansainväliset rahoitusmarkkinat eivät enää jaa pelkästään kertyneitä säästöjä kansainvälisen kaupan ja tuotannollisten investointien rahoittamiseksi, kuten oli alunperin tarkoitus. Ne ovat kehittyneet hyvin monimutkaisiksi ja rahoitusvirrat ovat ylittäneet moninkertaisesti ulkomaankaupan ja tuotannollisen toiminnan rahoitustarpeet.

Koska markkinoilla liikkuu enemmän rahaa kuin perinteisin tuotannollisen toiminnan rahoittamiseen tarvitaan, on sijoittajien tarpeisiin luotu uusia sijoitusvälineitä. Silti markkinoita valvotaan ja säädellään huomattavasti vähemmän kuin perinteistä kaupankäyntiä.

Rahoitusmarkkinoiden liiketoimet eivät ole neutraaleja muun taloudellisen toiminnan kannalta, vaan niillä on monia vaikutuksia, joista monet ovat hyvinkin haitallisia. Rahoitusmarkkinat alkavat helposti kasvaa muun talouden kustannuksella, imevät fyysisiä ja inhimillisiä resursseja tuotannollisesta toiminnasta ja luovat yhä vakavampia kriisitendenssejä. OECDkin on joutunut tunnustamaan, että rahoitusmarkkinoiden säätelyn itsetarkoituksellinen vapauttaminen on johtanut suurempaan riskinottoon ja epävakautta aiheuttavaan keinotteluun.

Vapautettujen rahoitusmarkkinoiden oloissa 1990-luvulla on koettu sarja tuhoisia valuutta- ja finanssikriisejä ympäri maailmaa: Euroopan rahajärjestelmän ERM-kriisi 1994, Meksikon finanssikriisi 1994 ja sen seurannaiset latinalaisessa Amerikassa 1995, Itä-Aasian finanssikriisi 1997 ja sitä seuranneet Venäjän ja Brasilian finanssikriisit 1998, Turkin kriisit ja viimeksi Argentiinan talouden romahtaminen ja Uruguayn ja Brasilian valuuttakriisi. UNDP:n mukaan vuoden 1997 Itä-Aasian kriisi aiheutti 2000 miljardin dollarin kustannukset maailmantaloudelle. Kymmeniä miljoonia ihmisiä tippui köyhyysrajan alapuolelle.

Kaikkiin näihin kriiseihin on liittynyt keinottelijoiden hyökkäyksiä kansallisia valuuttoja vastaan. Epävakaat pääomavirrat ovat syösseet kansantalouksia kriiseihin, vaikka talouden perustekijät olisivatkin olleet kunnossa. UNDP:n mukaan "pääomaliikkeiden epävakaudesta on tullut nykyisten maailmanlaajuisesti integroituneiden rahoitusmarkkinoiden pysyvä piirre. Itä-Aasian talouskriisi ei ole sattuma - se on oire globaalien pääomamarkkinoiden heikkoudesta."

YK:n kehitysohjelman mukaan "yhä useammat taloustieteilijät epäilevät lyhytaikaisten pääomavirtojen hyödyllisyyttä. Niillä ei ole samanlaisia kehitysvaikutuksia kuin pitkäaikaisilla sijoituksilla. Ne voivat olla tuhoisia aiheuttaen makrotaloudellista epävakautta, valuuttojen yliarvostusta, kansainvälisen kilpailukyvyn laskua ja vakavaa mullistusta kotimaisessa pankkijärjestelmässä".

Washingtonin konsensuksen kaudella yksityinen säästäminen on laskenut ja korot nousseet. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n mukaan G7-maiden taloudelliset tunnusluvut - talouskasvu, työllisyys, tulonjako, korkotaso - ovat heikentyneet 1970-luvulta alkaen.

Vaikka talouskriisien taustalla on usein rakenteellisia ongelmia, on rehellisempää yhdistää ongelmien kärjistyminen rahamarkkinoiden toimijoiden likinäköisiin, spekulatiivisiin, epärationaalisiin tai moraalittomiin liiketoimiin.

Epäsymmetrisen informaation ja rahoitusmarkkinoiden rakenteen vuoksi sijoittajat ovat alttiita irrationaaliselle laumakäyttäytymiselle. Sijoittajat syyllistyvät myös helposti "moraaliseen hazardiin" eli luottavat siihen, että julkinen valta tai kansainvälinen yhteisö pelastavat riskipitoisetkin sijoitukset järjestelmän vakauden turvaamiseksi, kuten kävi Suomen pankkikriisissä.

Veronmaksajat joutuivat maksumiehiksi rahamarkkinoiden törsäämille kymmenille miljardeille markoille. Sen sijaan harva keinottelija joutui vastaamaan vastuuttomista liiketoimistaan, vaan jatkoi kyseenalaista liiketoimintaansa valtavilla voitoillaan, jotka on siirretty verottajan ulottumattomiin maailman lukuisiin veroparatiiseihin.

Suurin osa maailman valuuttamarkkinoiden volyymistä (yli 10 000 miljardia markkaa päivässä) on spekulaatioita, suojautumistoimenpiteitä tai ns abitraasia eli hintaerojen hyödyntämistä rinnakkaisen ostamisen ja myymisen avulla. Rahamarkkinoiden lyhytjännitteinen liiketoiminta ei ole pelkästään epävakauden seuraus, vaan myös sen syy.

Epävakaus pakottaa ulkomaankaupan ja muun hyödyllisen reaalitalouden toiminnan monimutkaisiin suojautumistoimenpiteisiin keinottelijoiden aiheuttamaa valuuttakurssiriskiä vastaan, mikä kasvattaa globaalien valuuttamarkkinoiden volyymin käsittämättömäksi ja mahdollistaa laajamittaisen spekulaation ja muun lyhyen tähtäimeen voittoihin pyrkivän liiketoiminnan.

Finanssitavarataloiksi yhdistyneet suurpankit ja biljoonia liikuttelevat institutionaaliset sijoittajat kavahtavat kaikkia säätelytoimenpiteitä ja veroja, koska ne itse hyötyvät markkinoiden epävakaudesta.

Spekulatiivisia pääomaliikkeitä ohjailevat muutamat harvat maailman pörssikeskuksista toimivat pankkiirit, valuuttadiilerit ja sijoitusrahastojen salkunhoitajat. Nämä valtavia pääomia liikuttelevat "markkinavoimat" eivät ole minkäänlaisessa vastuussa muille kuin pääoman omistajille, vaikka saattavat toimillaan romahduttaa kokonaisia kansantalouksia ja aiheuttaa maailmatalouden tasolla tuntuvia talouskriisejä.

Vaikutusvaltaiset rahapiirit ovat onnistuneet lietsomaan maailmanlaajuisen verokilpailun, jonka aiheuttamaan suhteellisen kilpailukyvyn menetyksen pelkoon vetoamalla pääoman verottaminen on tehty kaikkialla hyvin vaikeaksi. "Markkinavoimille" on kehittynyt voimakasta vipuvoimaa, jolla ne pystyvät ohjaamaan poliittisia päätöksiä.

Maailmanlaajuinen verokilpailu kaventaa valtioiden liikkumavaraa oman talouspolitiikkansa määrittelyssä. Se merkitsee päätöksenteon siirtämistä markkinavoimille ja muille kansanvallasta riippumattomille elimille, kuten keskuspankeille ja kansainvälisille rahoituslaitoksille.

Markkinavoimien paine on tarjoaa tekosyyn hallituksille hyvinvointipalveluiden purkamiseen ja verotaakan siirtämiseen yhä enemmän palkansaajien kontolle. Ulkomaisille pääomille suotuisa talouspolitiikka on usein vastakkaista kansallisesti oikeudenmukaisemmalle politiikalle, jonka pyrkimyksenä on ollut tulojen uudelleenjako, työllistäminen ja kotimaisen pienimuotoisen yritystoiminnan tukeminen. Verokilpailun vuoksi työn verotus suhteessa pääoman verotukseen on kasvanut samaan aikaan kun työntekijöiden oikeuksia ja etuja on alennettu.

Globalismi ja Washingtonin konsensus

8. Globalismi ja Washingtionin konsensus

Rahamarkkinoiden uutta valta-asemaa perustellaan globalisami-ideologialla. Se esittää monimutkaiset ja ristiriitaiset kehityskulut yksinkertaistetussa muodossa, vulgaari-marxilaisen historiallisen materialismin tapaan.

Globalistinen metafysiikka perustuu uskoon ekonomismiin, joka on vaikuttanut poikkeuksellisen vahvasti poliittiseen keskusteluun viimeisen 20 vuoden aikana. Globalismin ekonomismi on lineaarista: se palauttaa globaalit riippuvuuksien monimutkaisuuden markkinoiden jatkuvaan laajenemiseen ja vapaakaupan edistämiseen.

Vapaan maailmankaupan ja globaalien markkinoiden oloissa voidaan globalismin mukaan edistää maailmanlaajuista hyvinvointia ja poistaa sosiaalisia ongelmia. Mitä vähemmän niihin politiikan keinoin puututaan, sitä tehokkaammin markkinoiden vallankumousta voidaan toteuttaa. Globalismi väittää, että maailmanmarkkinat korvaavat poliittisen toiminnan: politiikkaa menettää merkityksensä ja päättyy historiattomien markkinalakien vaihtoehdottomuuteen.

On olennaista muistaa, että nykyistä rajojen vapauttamisen aikaa edelsi poliittisen sääntelyn kansallisvaltiollinen aika, joka ajoittuu suurin piirtein ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1973 öljykriisin väliin. Tänä teollisuusmaiden nopean vaurastumisen aikana kansallisvaltiot (erityisesti Yhdysvallat, EU ja Japani) onnistuivat suhteellisen tehokkaasti sulkemaan rajansa pääomaliikkeiltä ja tavarakaupalta, jonka globalismi ja sen vaikutusvaltaisin oppi Washingtonin konsensus unohtaa mainita.

Washingtonin konsensusen mukaan talous toimii parhaiten, kun pääomat saavat liikkua vapaasti yli rajojen. Tämän vuoksi hallitusten on sallittava tavaroiden ja palvelujen vapaa liikkuminen sekä yritysten rajoittamaton oikeus investoida yli rajojen. Lisäksi hallitusten edellytetään ylläpitävän matalaa inflaatiota ja verotusta sekä yksityistävän valtionyrityksensä ja takaavan rikkomattoman omistusoikeuden.

Washingtonin konsensukseen siirryttiin vähitellen 1970-luvun alkupuolella kun Yhdysvallat lopetti yksipuolisesti kullanarvoon sidotun kansainvälisen valuuttajärjestelmän ja jätti 1971 dollarin kurssin "markkinavoimien" määriteltäväksi. Konsensusta edeltäneessä niin kutsutussa Bretton Woods -järjestelmässä läntiset teollisuusmaat säätelivät niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin pääomaliikkeitä ylläpitämällä kiinteitä valuuttakursseja.

Konsensuksen mukaan markkinoiden toimintaan ei saa millään tavalla puuttua, koska markkinavoimat kohdentavat talouden voimavaroja parhaimmalla mahdollisella tavalla. Markkinavoimat vakauttavat talouden, poistavat sääntelytoimenpiteiden aiheuttamat "vääristymät" ja määrittelevät valuuttakurssit todellisten olojen mukaan. Myös köyhät maat hyötyvät ajatuksen mukaan eniten vapaasti toimivista markkinoista.

Washingtonin konsensuksen mukainen politiikka on sen kannattajien mielestä maailmalaajuisesti yleispätevä, joten sitä on sovellettava kaikkialla. Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat asettaneet kehitysmaat teorian mukaisille tiukoille sopeutusohjelmille ja ehdollistaneet kehitysavun konsensuksen mukaiseen politiikkaan.

Köyhiä kehitysmaita rasittavan velkakriisin ja jopa teollisuusmaiden talouksia viime vuosina vaivanneiden finanssikriisien myötä on alettu puhua siirtymisestä Washingtonin konsensuksen jälkeiseen aikaan. Tämän ajatussuunnan puhemies on ollut Maailmanpankin entinen pääekonomisti ja sittemmin Nobel-palkitu Joseph Stiglitz, joka ryhtyi kritisoimaan Washingtonin konsensusta jo 90-luvun puolivälissä. Stiglitzin mukaan "Washingtonin konsensus otti yksityistämisen ja kaupan vapauttamisen päämääriksi sinänsä, eikä välineinä kestävämpään, oikeudenmukaisempaan ja demokraattisempaan kasvuun".

Myös muiden kansainvälisten rahoituslaitosten johtajien lausunnoissa on ryhdytty kritisoimaan uusliberalistisen politiikan ylilyöntejä ja vakuutettu pyrkimystä toisaalta avoimuuteen ja toisaalta köyhyyden lieventämiseen. Talouspoliittisia vaatimuksia on pehmennetty ja on ryhdytty ottamaan huomion toimeenpannun politiikan aiheuttamia sosiaalisia vaikutuksia.

Washingtonin konsensusta voimakkaimmin ajaneiden tahojen ajatuksia kritiikki ei kuitenkaan näytä vielä muuttuneen. Perinteisesti Washingtonin konsensuksen ovat määritelleet Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian valtiovarainministeriöt, Maailmanpankki, IMF, muutamat konservatiiviset tutkimuslaitokset, muutaman vaikutusvaltaisen anglosaksisen yliopiston taloustieteen laitokset sekä New Yorkin Wall Streetillä tai Lontoon Cityssä toimivat rahoitusalan suuryritykset. Sittemmin Maailman kauppajärjestö WTO on nostettu kansalaisliikkeissä Washingtonin konsensuksen symboliksi vahvalla uskolla rajoittamattomaan kauppaan ja markkinoiden kykyyn korjata sosiaalisia ongelmia.

9. Demokratian monarkisaatio

Kriittisten tulkitsijoiden mukaan globalismi on puhtaan poliittinen ideologia, joka pyrkii globaaliin vallankumoukseen, jossa politiikan merkitystä nakerretaan markkinoiden sääntelyä purkamalla. Beckin mukaan globalismi on maailmanmarkkinoiden herruuden oikeutuksen ideologia, jonka mukaan pääoman valta on joko yhteiskunnallisesti välttämätöntä tai toivottavaa.

Myös ns uusliberalismi on globalistinen ajatussuunta. Uusliberalistisella aikakaudella keskeinen päätöksenteon alue, erityisesti talouspolitiikkaa ja kansainvälinen päätöksenteko, on jätetty demokraattisen osallistumisen ulkopuolelle. Teivo Teivainen kutsuu tätä ilmiötä demokratian monarkisoitumiseksi.

Uusliberalistisella aikakaudella demokratiaa on järjestelmällisesti "monarkisoitu": monia keskeisiä päätöksenteon alueita on jätetty demokraattisen vaikuttamisen ulkopuolella. Erityisesti talouden ja kansainvälisten instituutioiden alueet on eritetty demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle, jolloin demokratiasta on tullut yhä kapeampaa poliittisen päätöksenteon osaa koskeva normi.

Muodollisesti demokraattisissakin maissa merkittävä osa poliittista päätöksentekoa tapahtuu talouden sisällä, demokratian ulottumattomissa, taloudellisen neutraliteetin doktriini mukaisesti. Sen mukaan taloudelliset ilmiöt ovat määritelmällisesti epäpoliittisia ja siksi ne on syytä pitää demokraattisen päätöksenteon ulottumattomissa.

Taloudellisen neutraliteetin doktriini on pitkään auttanut Kansainvälistä valuuttarahastoa ja Maailmanpankkia tai monikansallisia liikeyrityksiä suojautumaan demokratiavaateilta. Samalla niille on keskitetty yhä enemmän valtaa. Ylikansallisten ja globaalien instituutioiden epädemokraattisuutta on puolestaan pönkitetty sillä näkemyksellä, että suurimmat mahdolliset poliittiset yhteisöt ovat valtioita.

Merkittävä osa poliittista päätöksentekoa tapahtuu talouden sisällä, demokratian ulottumattomissa. Taloudellisen neutraliteetin opin mukaisesti taloudelliset ilmiöt ovat epäpoliittisia. Näin demokratia ei ulotu esimerkiksi Kansainväliseen valuuttarahastoon, Maailmanpankkiin tai ylikansallisiin yhtiöihin, joille on keskitetty yhä enemmän valtaa.

Kansainvälinen pääoma luo haluamansa markkinasivilisaation, jota se vahvistaa rakenteellisella vallallaan ja kurinpidollaan. Ne luovat institutionaalisia käytäntöjä, jota alistavat ihmiset, organisaatiot ja kokonaiset taloudet pääoman tarkkailun ja valvonnan alaisiksi (Gill).

Toisaalta ylikansallisten instituutioiden epädemokraattisuutta oikeutetaan yhä edelleen sillä, että suurimmat mahdolliset poliittiset yhteisöt ovat valtioita. Demokraattinen päätöksenteko ei ulotu ylikansalliseen. Sen sijaan markkinat ja ympäristöuhat ovat yhä ylikansallisempia ja rajattomia. Markkinavoimat, globaalikapitalismi, ovat kehittäneet ylikansallisen vipuvoiman suhteessa edustukselliseen demokratiaan.

10. Demokratian ja ihmisoikeuksien kolonisaatio

Uusliberalistit esittävät mielellään kuinka muodollinen demokratia on laajentunut ja monessa mielessä yksilön vapaus kasvanut varsinkin negatiivisen vapauden käsitteen mielessä, vapautena pakkovallasta ja sorrosta.

Kansalaisvapauksien ja ihmisoikeuksien leviämistä ei voi kiistää, vaan ne ovat tärkeitä globaalisaation maailman mahdollisuuksia, jotka kyseenalaistavat anti-globalisaatioliikkeen opinkappaleita. Toisaalta globaalien ihmisoikeuksien jatkuva vahvistuminen ja laajeneminen haasta kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta. Mutta siirtymä globalisaation maailmaan, myöhäismoderniin aikaan, ei ole monessa mielessä tuonut lisää yksilöllistä vapautta: se on vain muuttanut yksilön poliittisesta kansalaisesta kuluttajaksi markkinoilla (vrt Bauman).

Kannattaa muistaa, että nykyiset ihmisoikeudet ovat osa eurooppalaisen valituksen universalismia: ne koskevat kaikkien vapauksia ja oikeuksia. Kulttuurit taas ovat määritelmän mukaisesti erityisiä, partikulaaristisia, jotka korostavat yhteisön omaa totuutta, hyvää ja monimuotoisuutta.

Globaali ihmisoikeuspolitiikka törmää näihin eroihin, ja niitä käyttävät hyväkseen ne hallitukset, jotka haluavat oikeuttaa omaa politiikkaansa. Kulttuuriset järjestelmät toimivat niiden puolustusmekanismeina, jotka ovat joutumassa globalisaation syrjäyttämiksi.

On syytä uskoa Huntigtonin tunnettua väitettä, jonka mukaan tämä sivilisaatioiden törmäys tulee näyttelemään huomattavaa osaa tulevassa maailmassa, jonka maailmanjärjestelmän syrjäytyjät laajentuvat myös monikulttuuristen voittajavaltioiden ja valtioliittojen sisälle. Globalisaation yksi haaste on kulttuurirelativismin ja universalististen ihmisoikeuksien yhteensovittaminen.

11. Ambivalentti yksilö ja solidaarisuuden tyhjeneminen

Edellä globalisaatiota on tarkasteltu pääasiassa politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sosiologian ja kulttuurintutkimuksen näkökulma antaa monivivahteisemman kuvan globaalisaation myöhäismodernissa yhteiskunnista, joiden sanotaan kärsivän modernin toisesta kriisistä. Tällöin viitataan paitsi ylläkuvattuun yhteiskuntien demokraattisen ohjauksen kriisiin erityisesti sosiaalisten sidonnaisuuksien ja perinteenä siirtyvien normien heikkenemiseen.

Yleispätevien arvojen häviäminen ja yhteiskunnan osittuminen yhä pienempiin ryhmiin esimerkiksi kulutuksen alueella näkyy vaikeuksina ennakoida tulevaisuuden käyttäytymistä. Jälkimodernista tavasta yhdistellä useita rooleja ja vain heikosti sitoutua joihinkin yhteisiin tavoitteisiin on tullut aikaisempaa yleisempi malli, joka heijastuu kaikkeen käyttäytymiseen. Narsistinen ja hedonistinen itsestään välittävä persoonallisuustyyppi on vallitseva: narsistit pakenevat perinteisten organisaatioiden ulkopuolelle.

Yksilön arvojen korostus on nostanut vapauden arvostuksen korkealle. Halu yksilöllisen autonomian kasvattamiseen on tärkeä yhteiskunnallinen tavoite. Samalla solidaarisuus ohenee kilpailueetoksen vahvistuessa sekä maailmanlaajuisesti että toisaalta kansakuntien kesken.

Uusliberalistisessa keskustelussa vapaus on ideaalinen olotila, jota kohti on kaikin keinoin pyrittä. Uusliberalisteille vapaus on pyhä, sitä ei saa millään tavalla loukata tai rajoittaa. Vapautta ei saa rajoittaa, vaikka se rajoittamattomuus loukkaa epäsuorasti toisten ihmisten muita perustavia oikeuksia.

Castellsin mukaan uudessa verkostoyhteiskunnassa on toteutumassa kaksinkertainen uhka: yhtäältä suurien ihmisjoukkojen syrjäytyminen näistä verkostoista ja toisaalta verkostotalouden työsuhteiden muuttuminen täysin yksilöllisiksi. Hänen mukaansa kaikki verkostoyhteiskunnat ovat perusteiltaan individualistisia.

Näyttää siltä, että nopean teknologisen muutoksen aikana uutta teknologiaa koskeva välineellinen tarkastelu saa etusijan. Ihmiset ovat ymmällään tietotulvan edessä. Arvovalintojen kannalta olennaisen informaation erottaminen on vaikeaa. Informaatiotulvassa missään ei tunnu olevan enää mieltä ja ihmiset kieltäytyvät vastaanottamasta merkityksiä ja antamasta poliittisia tulkintoja. Baudrillard väitti jo 80-luvulla, että tällainen välinpitämättömyyden muuri on uudentyyppistä kulttuurista vastarintaa, merkityksenannosta kokonaan kieltäytymistä.

Tiedon tulvan markkinoilla parhaimmin selviävät ne jotka erottautuvat muista. Tämän vuoksi sensaatiohakuinen ja ääri-ilmiöt korostuvat mediassa, määräävät uutisarvon. Monipuolinen pohdinta ei mahdu nykykulttuurin nopeatempoiseen uutismalliin, kuten Johan von Bonsdorff ja Ignacio Ramonet ovat osoittaneet.

Yksilön moraalipohdinta vieraantuu julkisesta keskustelusta ja kääntyy tällöin yksilöiden sisäiseksi, omia valintoja ja moraalia koskevaksi (Bauman).

Yksilö vierastaa refleksiivistä yhteiskunnallista keskustelua, jossa pohdittaisin arvojen ja normien oikeutusta ja riippumattomuutta esittäjän omista intresseistä. Tällainen arvokeskustelu näyttää käyvän harvinaisemmaksi, kun kansallisvaltion rooli heikkenee ja on vaikea mieltää myöskään muita selkeitä yhteisöjä, joiden puitteissa arvottavaa keskustelua käytäisiin. Mahdollinen keskusteluyhteisö, media, keskittyy sensaatioihin ja kulttuuri- ja harrastusmakuihin sen sijaan, että antaisi tilaa yhteisiä arvostuksia ja käytäntöjä koskeviin keskusteluihin.

Puhutaan ambivalentista ihmisestä, joka haluaa olla itsensä herra, mutta kaipaa samanaikaisesti yhteenkuuluvuutta ja yhteistä hyvä muiden kanssa. Tämä sisäinen ristiriita on tullut esiin monissa tutkimuksissa erityisesti ympäristökysymysten kohdalla, joissa on tarkasteltu yksilön valintatilanteita, kun vastakkain on oma etu ja yhteinen etu (Uusitalo). Myös vapaamatkustaminen muiden kustannuksella on tyypillistä kaikissa yhteistyötä vaativissa tilanteissa.

Markkinaliberalistisesta tai postmodernista näkökulmasta moraalin yksilöllistyminen ei ole ongelmallista. Vaarana kuitenkin on, että ihmisellä ei ole kykyä eikä halua arvojen itsereflektioon vaan ambivalenssiin arvoympäristöön reagoidaan tukeutumalla auktoriteettiin, joihin vetoamalla välttyy perustelemasta tekojaan. Toinen keino välttää arvoreflektioita on kehittää sisäisiä pakkoja, rituaalitoimintoja tai addiktioita. Sosiologien päihderiippuvuus, anoreksia, työnarkomania, urheiluhulluus, kulutuspakko tai muut riippuvuudet ovat usein seurausta perinteiden tai normien puuttumisesta (Giddens).

Sosologiset kommunitaristit esittävätkin perinteisiä solidaarisuusmalleja globalisaation vastavoimana: he korostavat perheen, koulun, uskonnollisen yhteisön tai paikallisyhteisön tarvetta normien ja perinteiden siirtäjinä ja yhteisöllisyyden uudelleen esiin nostajina.

12. Loppuun palaneen solidaarisuuden uudet muodot

Globaalilla verkottumisella ja digitalisoitumisella on suuri vaikutus kulttuuriin laajemmin: väitetään että aikamme merkittävin kulttuurinen muutos on todellisuuden ja keinotodellisuuden välisen eron sumentuminen kommunikaatioteknologian keksintöjen ansioista. Aika- ja paikkasidonnaisuudet katoavat ja kulttuuria leimaa välitön läheisyys, tunkeilevuus ja nopea vaihtuminen. Samalla rikkoutuu raja yksityisen ja julkisen elämänpiirin välillä.

Yksityiset ratkaisut saavat osin poliittisen luonteen, puhutaan niin sanotusta elämänpolitiikasta. Yksinkertaisista kulutusvalinnoista tulee kannanotto eettisiin kysymyksiin. Eläinten oikeudet, lapsityövoima ja ympäristö ovat aikamme uusia liikkeitä kokoavia elämänpolitiikan kysymyksiä.

Globaalissa jälkimodernissa yhteiskunnassa median rooli korostuu. Järjestäytyminen ja mielipiteenmuodostus tapahtuu median ja tietoverkkojen välityksellä. Perinteiset organisaatiot (kuten puolueet) keräävät kannattajakuntansa yhteen vain median kautta. Toisaalta kansalaiset järjestäytyvät spontaanisti tietoverkkojen kautta tiettyjen kannattamiensa asioiden ympärille.

Tietoverkkojen kautta järjestäytyminen luo mahdollisuuden herruudettomaan mediaan ja globaaleihin liikkeisiin, mutta sitoutuminen on entiseen yhdistystoimintaan verrattuna väliaikaisempaa ja vähemmän uskollista. Liikkeet hajoavat nopeasti korvautuakseen taas uusilla. Syntyy lyhyitä, peräkkäisiä itseään muuntavia prosesseja, jotka korvaavat aikaisemmat suuret kertomukset ja ideologiat.

Toiseksi uusi media muuttaa toiminnan perusteita. Sosiologit ovat havainneet, että modernin oikeudenmukaisuus keskeisempänä subjektiivisena arvona on joutunut antamaan tilaa jälkimodernin elämyshakuisuudelle. Poliittinen järjestäytyminen tietyn asian ympärille on osallistujille yhä enemmän ekpresiivistä, emotionaalista tarpeita tyydyttävää toimintaa. Esteettinen, viihteellinen ja älyllinen mielihyvä nousevat keskeiseksi elementeiksi poliittisessa toiminnassa.

Osallistumien ei ole vähenemässä, kuten väitetään, vaan kansalaiset osallistuvat yhä enemmän symbolisella tasolla. Median kautta seurataan eri näkökulmia keskenään siten, että näkökulmien edustajat käyvät dialogia mediassa. Tietotulvassa katsoja yrittää löytää näkökulmien eroja niitä edustavista henkilöistä. Media tietää tämän ja tarjoaa valmiita stereotypioita, jotka korostavat eroja vaikkei niitä olisi. Syntyy demonstratiivinen mediajulkisuus, jossa useiden henkilöiden kamppailut ja ominaispiirteet näytetään kiinnostavampina kuin näkökantojen perustelut.

Rationaalinen toiminta ja politiikka eivät sittenkään korvaudu eskapismilla vapaa-aikaan ja viihteeseen, kuten jotkut postmodernit usein olettavat. Pikemminkin on tapahtumassa yhteensulautuminen: rationaalinen tavoitteellinen toiminta, moraalinen pohdinta ja elämyksien kulutus eivät ole samassa määrin toisistaan eriytyneitä elämän alueita kuin ennen, vaan suurin haaste on niiden yhdistäminen.

Puhutaan esteettis-eettisestä käänteestä. Markkinat kulttuuristuvat ja estetisoituvat. Mediavälitteisessä maailmassa katsojien vaatimukset kasvavat myös arjen estetiikan suhteen. Ympäristön suojelussa ympäristöestetiikka nousee vähintään yhtä tärkeäksi kuin perinteinen ympäristön pilaamisen ehkäiseminen.

Postmodernit sosiologit yleensä hylkäävätkin käsityksen yhtenäisestä, toiminnan taustalla olevasta arvoperustasta. Tourainen kaltaiset kansanliikesosiologit korostavat yhteisöllisyyden prosessiluonnetta ja sen kohdistumista aina tiettyyn päämäärään kerrallaan. Sosiaaliset yhden asian liikkeet tuovat uusia keskustelun aineksia ja samalla muuttavat ja moniarvoistavat yhteiskuntaa koko ajan.

Jotkut sosiologit sen sijaan ovat alkaneet puhua heimoyhteiskunnasta, joka koostuu pluralistisista tietyn alueen harrastajista, heimoista, jotka eivät muodosta yhtä kokonaisuutta (eivätkä sellaista halua). Heimoyhteisöllisyyden vaikutus perinteiseen poliittiseen päätöksentekoon on siksi heikko.

Toisaalta on siis yhtä hyvin nähtävissä uusien solidaarisuuden muotojen kehittymistä, paikallisesti ja kansallisesti, mutta erityisesti poikkikansallisten kansalaisliikkeiden nousun myötä.

Tässä yhteydessä on tärkeä havainto, että globalismi nostaa vastaansa ideologisia reaktioita. Sen oppi maailmanmarkkinoista edistyksen universaalina veturina saa vastaansa ryhmien ja kansakuntien identiteettiin pohjautuvia oppeja, joilla nopeiden muutosten häviäjät yrittävät vahvistaa yhteenkuuluvuuttaan ja itsekunnioitusta. Globalismi yhtäältä ja etnisyyteen pohjautuvat opit toisaalta ovatkin itse asiassa kiinteässä yhteydessä tosiinsa: ne ruokkivat toisiaan ja pitävät toisiaan hengissä.

13. Globalisaation keskeiset trendit: globaalimuutoksien todellisuus ja bumerangit

Globalisaatio on siis aikalaiskiistamme keskeisin käsite, jolle annetut merkitykset riippuvat suuresti tulkitsijan maailmankuvasta ja asemasta kaoottisessa maailmanjärjestelmässä. Edellä esitellyn pohjalta voidaan vetää joukko globalisaation erityispiirteitä.

Globalisaatio voimistaa kilpailua ja yksityisten etujen tavoittelua, mutta heikentää solidaarisuutta ja turvallisuutta. Pääoman heikkenevä yhteiskunnallinen valvonta lisää eriarvoisuutta sekä valtioiden välillä että sisällä (kts esim Väyrynen). Se luo imperiumin laita-alueilla olosuhteita, jotka vaikuttavat bumerangin tavoin takaisin keskukseen.

Maailmanlaajuinen eriarvoistuminen on fakta globalisaation aikakaudella, niin eri kansakuntien välillä kuin niiden sisällä. Sitä on tapahtunut niin talouden, kulttuurin, ympäristön, tieteen, teknologian kuin politiikankin alueilla.

Globalisaation myötä ns markkinavoimille eli instituitonaalisille sijoittajille ja suuryhtiöille on kehittynyt ennennäkemätöntä vipuvoimaa suhteessa valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin. Tämän on mahdollistanut rahamarkkinoiden esteiden vapauttaminen ja integraatio maailmanlaajuisesti, mikä on johtanut globaalin pääoman itsenäistymiseen. Yli rajojen vellovat rahavirrat ovat kontrolloimattomia. Samaan aikaan talouselämä ja elinkeinoelämä on keskittynyt yhä suurempiin monikansallisiin suuryhtiöihin ja rahoituslaitoksiin.

Talouskurin maailmanlaajuistuminen ja vahvistuminen ovat olleet myös globalisaation ajalle tyypillisia. Kehitysmaat ovat joutuneet kansainvälisten talouslaitosten taloudellisen valvontaan ja niiden rahoitus on ehdollistettu tehokkaasti talouskurin noudattamiseen.

Ympäristöuhat ja muuttoliike ovat tyypillisesti poikkikansallisia ja synnyttäneet osaltaan globaalia tietoisuutta ja pakkoa poikkikansallisiin toimiin.

Samaan aikaan kaikkialla maailmassa käydään läpi kivualiasta työn rakennemuutosta, joka uhkaa pahimillaan jättää osan ihmisistä pysyvästi ilman työtä ja toimeentuloa.