Viitapiirille

1.

Alan kolmesta lauseesta, jotka ovat olleet minulle t
ärkeitä. Olen käyttänyt niitä kirjojeni mottoina kolmella eri vuosikymmenellä. Ensimmäinen on 1976 ilmestyneessä Ihmisen vaatteissa: “Katukivien alla on rantahiekkaa.”

Kuka niin on sanonut? Mit
ä se merkitsee? Miksi olen käyttänyt sitä lausetta? Ja onko sillä mitään tekemistä kirjallisuuden tai yhteiskunnan tai niiden suhteen kanssa?

Tuntematon henkil
ö kirjoitti sen Euroopan hulluna vuonna, kapinavuonna 1968, pariisilaisen talon seinään. Itsekin olin nuori silloin, täytin 21 vuotta. Se vuosi muutti Euroopan ilmapiiriä, se merkitsi arvojen murrosta.

Suorassa yksinkertaisuudessaan lause on syv
ämielinen, aforismi, runo. Siihen toteamukseen sisältyy kokonainen maailmankäsitys, ymmärrys niistä purkamattomista ehdoista, joiden alaisina täällä elämme, tällä tähdellä, tässä yhteiskunnassa, toistemme parissa. Jokaisen sivilisaation perusta on luonnossa. Se on trivialiteetti joka on totuus, runo, joka pitää näköjään kerrata yhä uudelleen.
    
Mink
ä päällä oikeastaan seisomme? Mitä allamme ja takanamme on, mistä me nousemme?

Kaikki tehty perustuu ei-tehdylle, alkuper
äiselle, koskemattomalle, ikiaikaiselle. Sille me rakennamme. Ilman rantahiekkaa ei olisi katukiviä, ei koteja, ei yhteiskuntaa. Koko planeetan evoluutio, yhä jatkuva, on inhimillisen kulttuurin taustalla vaikuttava voima.

Toisen seikan ymm
ärsin vasta paljon myöhemmin: sen että katukivet ja rantahiekka ovat samaa materiaalia, saman luonnon eri ilmiasuja. Eivät ihmisten sivilisaatiot ja yhteiskunnat laajemmassa mielessä eroa ratkaisevasti esim. hyönteisten yhdyskunnista. Ne ovat kaikki hengissäsäilymisen teknologiaa.

Olen kuljettanut t
ätä lausetta mukanani pitkät vuodet. Silti olen tullut ajatelleeksi lauseen kolmatta merkitystä vasta aivan viime aikoina. Niin kauan voi kestää yhden ainoan lauseen edes osittainen ymmärtäminen.

Hiekka on kaikessa hiljaisuudessaan ja liikkumattomuudessaan hyvin dynaaminen materiaali, ep
äluotettava, labiili. Hiekalle rakentaminen merkitsee myös jatkuvaa muutosta ja vaaraa. Juoksuhiekka nielaisee kaiken irtaimen.
Ja mit
ä on hiekan alla?

El
ävä, levoton, väkivaltaisesti muuttuva planeetta. Se, jota kutsumme kiinteäksi maaksi ja jonka varassa elämämme jatkuu, ajelehtii laattoina ja murusina maapallon rautanikkelisydäntä ympäröivällä vellovalla vaipalla. Se on kiehuvaa nestettä, hitaasti virtaavaa kiveä. Vain toisinaan saamme muistutuksen siitä, miten tilapäisten olosuhteiden armoilla lepää vakiintuneeksi kuviteltu elämämme.

Kaikki kaupunkimme ovat uhanalaisia ja katoavaisia. Niiden pysyvyys on illuusio, jonka myrskytuuli voi pyyhk
äistä pois – ja on jo pyyhkäissytkin.

Mutta tuossa lauseessa hiekalla on my
ös symbolinen merkitys. Me rakennamme arvoille, jotka ovat osittain harhaisia, tavoittein, jotka ovat tavattoman epärealistisia. Yhteiskunnan perusta ei ole lainkaan niin rationaalinen kuin haluaisimme uskoa. Ihmisen todellisuus, myös yhteiskuntaelämä ja talousjärjestelmä, rakentuu tavallaan mahdottomille liittymille, toisiinsa takertuneille faktoille ja illuusioille. Olen käyttänyt niistä fyysikko Roger Penrosen käsitettä “tribar”.

2.

Mit
ä on katukivien yllä? Siellä on se paikka, jonne olemme syntyneet, kaupunki, missä elämme, ja sen taivas.

“Et ole paikassa vaan paikka sinussa.”

Siin
ä toinen lause, joka on tärkeä minulle, 20 vuotta sitten ilmestyneen Tainaronin motto, Angelus Silesiuksen virren pari säettä. Luin Helvi Juvosen suomentaman Angelus Silesiuksen runon ensi kerran 12-vuotiaana. Se teki minuun kestävän vaikutuksen. Sen ajattelu on modernia ja vallankumouksellista, vaikka se on kirjoitetty 1600-luvulla.

Mit
ä se tarkoittaa? Jatkan säkeen verran: “Heitä se pois, niin elät jo ikuisuudessa.” Siinähän on jo pieni suhteellisuusteoria yhdessä säkeistössä. Paikkaa ei ole ilman aikaa eikä ilman sinua. Sinä teet itse paikkasi. Paikka sijaitsee sekä sinun sisälläsi että ulkopuolellasi. Paikan sisältö, sen merkitys muuttuu sinun tekojesi mukana. Kaiken omasi kannat mukanasi, niin myös paikkasi ja aikasi. Kaikki ne asunnot, joissa olet asunut ja nukkunut, ne rannat, niityt ja pihat, joilla olet leikkinyt, ne kadut, joilla olet harhaillut, kulkevat mukanasi minne ikinä menetkin.
    
Emme el
äisi yhteiskunnassa, ellei yhteiskunta olisi sisällämme.

Tainaron, kertomus hy
önteiskaupungista, eräästä oudosta seudusta, ilmestyi ennen kuin tiesin juuri mitään tekoälyn tutkimuksesta ja siitä, kuinka merkittävässä asemassa juuri sosiaaliset hyönteiset siinä ovat. Olen nähnyt arvoituksen juuri tällaisten hyönteisten käyttäytymisessä. Mikä niitä ohjaa? Vaisto, tieto? Entä mikä meitä? Mitkä voimat, mitkä tavoitteet?

Kun sitten aloin lukea tekoel
ämästä ja tekoälystä, ymmärsin ällistyneenä, kuinka paljon yhteistä on biomorfeilla, sosiaalisilla hyönteisillä ja ihmisen yhteiskunnilla. Samat säännöt, monimutkaisuuden yksinkertaiset lait, koskevat mitä erilaisimpia yhteisöjä. Ne toimivat kaikissa järjestelmissä, sekä orgaanisissa että epäorgaanisissa, niin pörssikursseissa kuin suursäätiloissa. Biologinen ja synteettinen evoluutio muistuttavat toisiaan.

Ymm
ärsin, että matematiikasta voi kehittyä biologiaa ja että materia ei ratkaise vaan järjestys. Itseorganisoitumista ja emergenssiä tapahtuu kaikissa järjestelmissä, niin hyönteisten kuin ihmisten maailmoissa.

K
äsitys biologiasta ja elämän rajoista on muuttunut hyvin lyhyen ajan sisällä osaksi tekoälyn ja tekoelämän ansiosta. Ihminen itse siirtää noita rajoja, ja elämän määritelmä on liukuva. Luonnollinen ja keinotekoinen, alkuperäinen ja simulaatio, opittu ja peritty ovat häilyviä käsitteitä.

Luulemme, ett
ä toisin kuin muu luomakunta, valitsemme tekomme tiedon ja tietoisten päätösten kautta ja oman tahtomme ymmärtäen. Mutta ihmiskuntaakin ohjaavat voimat, joista tiedämme varsin vähän. Ne arvot ja päämäärät, joista puhumme eivät ole lainkaan niin määrääviä kuin kuvittelemme. Kuvittelemme, että yhteiskuntaelämä lepää rationaalisella pohjalla. Mikä illuusio!

Min
ä olen kai jo useasti kertonut erään toimittajan kysymyksestä, kun Tainaron oli juuri ilmestynyt: - Kirjoititteko sen tosissanne? Mietin sitä kysymystä monta vuotta, sitä, miten tosissaan fiktiota yleensä kirjoitetaan, mikä on toden, totuuden, totuudellisuuden, rationaalisen suhde leikkiin ja fiktioon. Siinä, mikä ei ole totta, voi silti olla totuutta. Se, että meillä on mielikuvitus, että pystymme näkemään unia, on rationaalisuutemme ja myös omatuntomme perusta. Tulisimme hulluiksi ilman unia, meistä tulisi mielipuolia ilman taidetta.
    
Mielikuvat edelt
ävät aina tekoja. Niiden merkitystä on totuttu vähättelemään länsimaisessa kulttuurissa, mutta se on virhe. Sanotaan: “Sinä vain kuvittelet.” Mutta mitään rakennusta ei pystytetä ellei sitä ensin nähdä kuvana mielessä.
    
Fiktio ja todellisuus el
ävät symbioosissa. Taide on inhimillinen tribar, paradoksaalinen kuten ihminen itsekin. Se on tiedon ja illuusion, toden ja epätoden, abstraktin ja konkreettisen kaksoiskierre.

Yli nelj
äkymmentävuotiaaksi asti ajattelin, että moraaliset kysymykset taiteessa eivät ole järin kiinnostavia. Enää en ajattele niin. Olen todella sitä mieltä, että mikään nk. taideteos ei voi olla taiteellisesti merkittävä, mikäli se propagoi väkivallan, rasismin, terrorin puolesta. Silloin siltä puuttuu ulottuvuus, jota voi kutsua universaaliksi ja jota ilman taide on roskaa tai propagandaa tai jotain vielä surkeampaa.

En ajattele, ett
ä kirjailijan velvollisuus kirjailijana olisi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Valveutuneena kansalaisena tietysti siinä kuin muidenkin kansalaisten. Kirjailijoiden työmenetelmät vaihtelevat rajattomasti, samoin kuin heidän tavoitteensa, ideologiansa, tyylinsä, maailmankatsomuksensa. Tämä on äärimmäisen heterogeeninen ammattikunta. Kyllä kirjailijalla on oikeus vetäytymiseen ja vain omaan työhönsä ja yksityiselämäänsä keskittymiseen. Kun kirjailija ottaa kantaa, niin epäilemättä hänen äänellään on hieman enemmän kaikupohjaa kuin kansalaisten keskimäärin. Ja epäilemättä intellektuaaliseen elämään on aina kuulunut myös ympäröivään yhteiskuntaan vaikuttaminen.

Mutta harvoinpa romaaniakaan voi kirjoittaa siten, ettei sill
ä olisi mitään yhteyksiä aikaansa ja sen kulloisiinkin kriiseihin. Minusta paras vaikkakaan ei nopein tapa ottaa kantaa ja vaikuttaa on kaunokirjailijalle kaunokirjallisuuden kirjoittaminen.

Kirjoitin joskus, ett
ä kirjallisuudessa ei ole ollenkaan kysymys kirjallisuudesta. Että aihepiirit, teemat, genret, rakenteet jne. ovat kaikki epäolennaisuuksia. (Tainaronia on pidetty scifinä, nyt Amerikoissa jopa horror-kirjallisuutena, mistä olen ällistynyt.) Ajattelen yhä, että kirjallisuudessa on kysymys niiden valintojen kohtaamisesta, joita kukaan ei pääse pakoon, ja omasta suhteestamme toisiin tietoisiin olentoihin, ihmiskuntaan ja yhteiskuntaan.

Kirjallisuus ei ole kirjoja vaan teoksia. Kirjat hapertuvat, murenevat ja maatuvat, niit
ä voidaan polttaa rovioilla kuten Natsi-Saksassa tai halkaista kirveillä kuten Neuvosto-Eestissä. Teokset kestävät, niiden viestejä ja merkityksiä ihmiset kantavat muistissaan ja jakavat seuraaville sukupolville.
Uudet julkaisutavat tai -lajit tai formalistiset kokeilut kiinnostavat aikansa. Mutta sadan tai viidenkymmenenk
ään vuoden kuluttua ei enää kysytä, luettiinko jokin kirja, kirjoitus tai interaktiivinen täsmäfiktio omana aikanaan kokeelliseen vai traditionaaliseen kirjallisuuteen. Vain se, mikä koskettaa ihmissydäntä, kestää.

En tahdo erottaa kirjallisuutta filosofiasta. Minulle kirjallisuus on sek
ä metafysiikkaa ja ontologiaa että etiikkaa, aina myös julistusta.

3.

N
äin tulemme kolmanteen lauseeseen: Se kuuluu: “Maailmassa on vain yksi ihminen ja hänen nimensä on Kaikki ihmiset.”
Kun olin nelj
äntoista, Helsingissä vieraili maailmankuulu valokuvanäyttely The Family of Man. Itse näyttelyssä en käynyt, mutta lueskelin sen opaskirjasta, joka sisälsi käsittääkseni koko Steichenin kuvamateriaalin, heiveröisellä kielitaidollani. Sen johdannon on kirjoittanut Carl Sandburg, ja johdantoon sisältyivät myös nuo sanat.

T
ämä lause on minulle tärkeä, koska ihmisten yhtäläisyydet ovat aina tärkeämpiä kuin heidän eronsa. Jaamme saman ihmisyyden, lajin tiedon ja muistin, sen aistit, kyvyt ja ja avuttomuuden, sen tahdon ja omantunnon.

Sen lauseen otin Pereat munduksen motoksi. Sit
ä kirjaa kaiketi voi luonnehtia dystopiaksi, satiiriksi, katastrofiromaaniksi. Pereat munduksessa tämän yhden ihmisen nimi on Håkan, kuka ja millainen hän sitten onkin, missä hän asustelee, mitä toimittaa elääkseen ja mitä rakastaa. Eräs näistä Håkaneista on tohtori Keinolemmen, terapeutin, verkkopotilas, jolle maailmanloppu on pakkomielle.

Er
äs teoksista, joka vaikutti minuun Pereatia kirjoittaessani, on kanadalaisen filosofin John Leslien The End of the World. Lewisin tutkielma on varsin provokatiivinen ja pessimistinen. Hän vetoaa ns. tuomiopäivän argumenttiin, siihen että olemme hyvin nuori laji, ja päätyy siihen tulokseen, että ihmiskunnan loppu on ei ainoastaan mahdollinen vaan myös todennäköinen. Hän käy läpi tavattoman määrän lopun vaihtoehtoja, joita Tohtori Keinolemmen Håkan sitten tarjoilee omalla tavallaan Pereat munduksessa.

Kirjoitin romaanissa my
ös Vapaaehtoisen Sukupuuton Seurasta, jollaisia tosiaan on jo olemassa. Ruotsalainen nuori Linnea kirjoitti minulle näin: “Syy siihen, että kirjoitan tämän (viestin) on se, että haluaisin tietää, onkohan todellisuudessa olemassa jotain sellaista seuraa, joka muistuttaisi Pereat munduksessa mainittua Vapaaehtoisen Sukupuuton Seuraa ---. Jos sellaista seuraa ei vielä ole olemassa, haluaisin mielelläni perustaa sellaisen, ja mietin, käykö siinä tapauksessa päinsä, että annan sille nimeksi juuri Vapaaehtoisen Sukupuuton seura. Sillä kai on parasta ensin kysyä, koska sinä sikäli kuin ymmärrän olet ensimmäinen, joka olet käyttänyt sitä nimeä.”

H
änen viestinsä suorastaan masensi minua. Ymmärsin, että on paljon nuoria ihmisiä, jotka toivovat ihmissuvun kokonaan sammuvan maan päältä kuten eräs romaanin Håkaneista. Itse en ajattele niin.

Olen saanut onnen el
ää sotienvälisenä aikana maassa, missä ei ole kärsitty mutavyöryistä, hurrikaaneista, kuivuudesta, maanjäristyksistä, nälänhädästä, verisistä vallankaappauksista, kaupungissa, johon ei ole vielä tehty ensimmäistäkään terrori-iskua. 90-luvun alussa, Neuvostoliiton ja Berliinin muurin romahdettua, uskoin niinkuin monet aikalaiseni Euroopan ja maailman yhä valoisampaan tulevaisuuteen. Tahdoin uskoa myös, että uuden teknologian avulla voitaisiin selvitä kaikkein vakavimmistakin ympäristöongelmista, ratkaista nälänhätä ja köyhyyden ongelma.

Tuo usko on koetuksella, jos siit
ä enää on hiventäkään jäljellä. Näkymät horisontissa ja lähempänäkin ovat synkenneet – vielä siitäkin kun kirjoitin Pereat munduksen. Saamme pelätä sekä luonnon että ihmisen itsensä iskuja, sekä äkillisiä uhkia, että hitaasti mutta varmasti lähestyviä vaaroja. Terrorismi ja terrorismin vastainen sota ovat kumpainenkin omanlaisiaan ruttoja, pandemioita, jotka tuhoavat moraalin, kunnian ja omantunnon. Ja mitä ympäristölle on tapahtunut, ei, mitä sille on tehty?

Ajan ihmisk
äsitys on pessimistisempi ja synkempi kuin ehkä milloinkaan ennen. Holokaustit, hiroshimat ja maailmansodat opettivat viime vuosisadalla paljon ihmisluonnosta. Uusi vuosituhat alkoi kauhistuttavalla attentaatilla. Sodan ja terrorin, vihan ja koston, julmuuden ja ahneuden jatkosarja ei lopu, ei mediassa, ei todellisuudessa. Ilta illan jälkeen televisio viihdyttää katsojia irstailla psykopaateilla, sadisteilla ja säälimättömillä sarjamurhaajilla. Tapamme aikaa seuraamalla, miten ihmisiä tapetaan ja kidutetaan mitä kekseliäimmin keinoin. He ovat vielä toistaiseksi fiktiivisiä, mutta aivan todellisia ihmisiä nöyryytetään, pilkataan ja alennetaan näyttelyesineiksi, tosin heidän omasta vapaasta tahdostaan. Se on minusta omituista.

Olemme hitaita, opimme h
ämmästyttävän kehnosti kokemuksistamme. Teknologian evoluutio rynnistää sattumien, mutaatioiden ja evoluutiohyppyjen vauhdittamana arvaamattomaan tulevaisuuteen. Mutta eettinen evoluutio, mikäli sellaista lainkaan on, etenee tuskastuttavan hitaasti kauhistuttavien taantumien ja kuilujen kautta.
On kuin meilt
ä kaikessa ylivertaisessa älykkyydessämme puuttuisivat normaalit lajia suojaavat estot. Tahdon kuitenkin uskoa, että ihminen on muutakin kuin älytön zombi tai säälimätön ja ahne peto, alkeellisten vaistojen ohjailema laumaeläin. En tahdo ajatella - kuten Isaac Singerin eräs henkilöhahmo, joka uskoo käänteiseen evoluutioon - että maailman viimeinen ihminen olisi sekä mielipuoli että rikollinen.

Kirjoitamme, kuten Maurice Blanchot sanoi, katastrofista ja onnettomuudesta. Kirjoitus on onnettomuuden luoma, se on tietoa onnettomuudesta.

Siksik
ö kirjoitamme? Koska onnettomuus ei lopu? Minusta ennemminkin siksi, että kieli, sekä puhe että kirjoitus, ovat fraktaalisia: mitä enemmän sanomme, sitä enemmän joudumme sanomaan. Jokainen vastaus mihin tahansa kysymykseen sisältää uusia kysymyksiä. Tässä taiteilijan ja tutkijan dilemmat lankeavat yksiin. Kenties tässä on pakottavin syy siihen, miksi moni, joka kerran on kynään tarttunut, ei päästä sitä aivan helposti putoamaan.

Jotakin j
ää aina yli. Jokaisen lauseen ympärille kerääntyy merkitysten sakea pilvi. Mikä tahansa kerran kirjoitettu ja luettu lause on alku tuhannelle kirjastolle.

                





Stone Design's Create®
2005-09-27 22:01:41 +0300