Leena Krohn

Kirjallisuuden uusjako ja jakamattomuus

Jyväskylä 28.11.1997

Kun puhun kirjallisuuden jakamattomuudesta, tarkoitan kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että kirjallisuus kuten intellektuaalinen omaisuus yleensäkään ei kulu jakamalla kuten on laita materiaalisen tavaran. Kukaan, joka kerää intellektuaalista omaisuutta, oli hän miten ahne tahansa, ei voi riistää kenenkään muun osuutta. Hän ottaa, ts. oppii, kaiken minkä haluaa ja pystyy, ja kuitenkin sama informaatio on yhä koskematon. Ja itse asiassa intellektuaalinen omaisuus, myös kirjallisuus, muuttuu olemassaolevaksi oikeastaan vasta sitten kun se on useamman kuin yhden henkilön tavoitettavissa. Ja tässä putoammekin heti paradoksiin: että jakamatonta täytyy kuitenkin jakaa. Kaikki kirjoittaminen on jakamista.

Toiseksi tarkoitan jakamattomuudella eräänlaista teosten perheyhtäläisyyttä, sitä että kirjallisuus on paitsi yhteinen myös yksi. Ei ole olemassa toisistaan riippumattomia, erillisiä teoksia. Mikään kirja ei ole vain yhden henkilön kirjoittama. Kaikki teokset kuuluvat samaan universaalikirjastoon eivätkä välttämättä tarvitse World Wide Webia solmiutuakseen toisiinsa näkymättömin linkein. Digitaalisuus ainoastaan tekee selvemmin näkyviksi eräät ilmeiset kirjallisuuden ominaisuudet kuten sen immateriaalisuuden, sillä kirjallisuus ei ole koskaan koostunut fyysisistä kirjoista vaan näkymättömistä teoksista.

Arvid Järnefelt kirjoitti vuosisadan alussa kirjasen, jonka nimi oli Maa kuuluu kaikille. Tiedämme, että se ei kuulu ja tuskin koskaan tulee kuulumaan. Mutta kirjallisuuden pitäisi olla kaikkien kansalaisten saatavilla iästä, kansallisuudesta, kielestä, rodusta, varakkuudesta ja sosiaalisesta statuksesta riippumatta. Suomalainen kirjastolaitos on ihailtavasti noudattanut tätä periaatetta. Nyt, kun intellektuaalinen omaisuus on levitettävissä myös digitaalisesti, ajetaan yhä useammin ja voimakkaammin sellaista näkökantaa, että digitaalisen informaation käyttäjille ei pidä antaa yhtä laajoja oikeuksia kuin kirjojen lukijoille.

EU-komissiossa valmistellaan paraikaa uutta copy right-direktiiviä, jonka mukaan yleisissä kirjastoissa Internetin käyttäjät eivät voisi edes selailla elektronisten julkaisujen sisällysluetteloja maksamatta julkaisijalle. Vaikka itsekin kuulun intellektuaalisen omaisuuden tai sisällöntuottajiin ja vaikka tiedän, että absoluuttisen vapaa informaatio on toiveuni siinä missä ilmainen lounaskin, vastustan jyrkästi tällaisia pyrkimyksiä.

Kirjallisuuden uusjaolla tarkoitan digitaalisen julkaisemisen ja ennen kaikkea verkkojulkaisemisen vaikutuksia, jotka ulottuvat kaikkialle vakiintuneeseen kirjalliseen instituutioon, kirjoittajiin, kustantamoihin, hintoihin, painotaloihin, kirjojen levityskanaviin ja levitysnopeuteen, kirjallisuuskritiikkiin, lukijoihin ja itse kirjallisuuteen. Joissakin kohdin muutokset tulevat olemaan peruuttamattomia ja syvällekäyviä. Kuinka paljon tärkein, itse kirjallisuus, tulee muuttumaan, on vasta arvailtavissa.

Olen käyttänyt tietokonetta 12 tai 13 vuotta, käytännössä joka päivä, tietoverkkoa noin kuuden vuoden ajan. En pelkää, että kirjallinen sivistys murskaantuisi uuden teknologian jalkoihin, päin vastoin pidän WWW:ta kirjoituskulttuurin johdonmukaisena laajentumana. Silti on selvää, että kirjallisuus on nuoremmissa ikäluokissa yhä harvempien harrastus, mutta se ei ole maailmanverkon vika.

Se mikä eniten on sähköistänyt minua digitaaliteknologiassa ja tietokoneavusteisissa uusissa tieteenaloissa, ei kuitenkaan liity vain uuteen kirjallisuusnäkemykseen. Kysymys on paljon laajemmista asiayhteyksistä: inhimillistä, animaalista ja digitaalista yhdistävien riippuvuuksien ja lainalaisuuksien paljastumisesta. Tietoisuuden ongelma tai ne salaperäiset ilmiöt, joita olen lapsesta saakka ihmetellyt hyönteisten yhteisöissä, ovat tulleet uudelleen minua vastaan, kun olen lukenut tekoelämän ja tekoälyn tutkimuksesta. Biologisten ja mentaalisten prosessien simuloinnin kautta opimme ymmärtämään, että eräät samat lainalaisuudet toimivat niin orgaanisessa elämässä ja keinoelämässä kuin taiteessakin. Kun systeemit kasvavat tarpeeksi monimutkaisiksi, kun eloton alkaa muuttua elolliseksi, saamme nähdä sattuman, itseorganisoituvuuden ja emergenssin ennustamattomat vaikutukset.

Hypertekstikin simuloi tavallaan ihmismielen assosiointia ja spontaania, epälineaarista toimintaa. On aivan selvää, että uusia kirjallisuudenlajeja tulee syntymään, ja on jo syntynyt: esim. graafisia novelleja, e-mail-romaaneja, tietokonepelejä, elokuvakäsikirjoitusta muistuttavia kertomuksia tai interaktiivisia juxtapositiorunoja - kuten Jim Rosenbergilla.

Kirjoittaminen tulee olemaan enemmän ryhmätyöskentelyä kuin ennen. Yksiäänisyys päättyy, lukija ja kirjoittaja eivät enää ole erillisiä. Yksi teos tulee sisältämään monta vaihtoehtoista teosta, ja jopa teosten rajat alkavat nopeasti hämärtyä. Sattuman osuus kasvaa. Muistia ja aikaa, kirjallisuuden peruselementtejä, käytetään ennennäkemättömin tavoin.

Edelläkävijöitä ovat olleet esim. Calvinon (Jos talviyönä matkamies), Borgesin ja Raymond Queneaun teokset (Cent Mille Milliard de Poèmes, 1962 ja Un Conte à Votre Façon, 1967) tai Krzysztof Kieslowskin "treestructured" filmi Blind Chance 1984.

Hypertekstiä voidaan strukturoida monin tavoin. Joudumme osallistumaan täysin interaktiivisiin fiktioihin ja seikkailupeleihin, käyttämään automatisoituja tarinangeneroimissysteemejä tai lukemaan traditionaaliseen kertomukseen linkitettyjä hypertekstisivuja. Ensimmäinen tällainen teos, johon tutustuin ehkä jo 1989, oli Lewis Carrollin disketillä ostamani Alice´s adventures in Wonderland. Sen linkit olivat selityksiä ja reunahuomautuksia.

Näyttää siltä, että jotkin uusista lajeista jäävät yhtä lyhyaikaisiksi vaikkakin ehkä hupaisiksi kokeiluiksi kuin dadaistien random-runot. Selvää myös on, että entiset, hyvinkin muinaiset lajit pysyvät niiden rinnalla elinvoimaisina.

Minulla on tästä tuore ja omakohtainen esimerkki. Palasin viime viikolla Kentin kreivikunnasta, Knowlton Court-nimisestä 900 vuotta vanhasta mansionista, jonne minut oli kutsuttu naiskirjailijoiden, "story tellersien" tapaamiseen. Vasta perillä selvisi, että oikeastaan olin aivan väärä henkilö tähän seminaariin. Useimmat osanottajat olivat nimittäin tosiaan "tellers", he eivät olleet koskaan julkaisseet mitään painettua. He olivat erinomaisia stand up-artisteja, kaskujen kertojia, koomikkoja, satujen ja kansantarinoiden esittäjiä. Jos olisimme kokoontuneet Suomessa, mukaan olisi pitänyt saada myös itkuvirsien taitaja.

Oraalisen tradition elpyminen tai elvyttäminen on tosiasia, josta harva täällä Suomessa on ollut tietoinen, minä en ainakaan. Niin tapahtuu sekä U.S.A:ssa että useissa Euroopan maissa, Englannissa, Belgiassa, Ranskassa... Siinä, että tällainen restauraatioprosessi on käynnistynyt samanaikaisesti kun maailmanverkko murtaa kirjallista traditiota, toteutuu aidosti postmoderni ajanhenki.

Kun sanoin, että jotkut uusista lajeista jäävät lyhyaikaisiksi kokeiluiksi, minun täytynee perustella, miksi näin arvelen.

Kuten jo viittasin, kirjallisuus tulee olemaan yhä harvemmille ja kirjoittaminen vieläkin harvemmille. Lukijakunnat pirstoutuvat ja erikoistuvat, eikä se minusta ole onnettomuus. Yhä useammat kääntyvät kokonaan pois kirjallisesta kulttuurista.

Luin vastikään Pirkka-lehden nuorisopalstalta mielipiteitä kirjallisuudesta. Ne eivät olleet mitenkään ammatinharjoittajaa rohkaisevia. Nimimerkki "Kerran kirjastossa käynyt" ilmoitti, että sellaiset nuoret, jotka lukevat, ovat kerta kaikkiaan outoja. Lukeminen ei hänen mielestään kuulu nuorisokulttuuriin. Toinen oli kuullut, että kirjallisuus lisäisi mielikuvitusta ja nostaisi älykkyystasoa. Hän kumosi tämän harhaluulon kertomalla, että hän ei koskaan lukenut, mutta siitä huolimatta hänellä oli erinomainen mielikuvitus ja niin korkea ÄO, että pääsisi Mensaan. Eräs nuori henkilö sanoi: "Vihaan kirjallisuutta, olen aina vihannut ja tulen aina vihaamaan."

Miksi tällaiset henkilöt - ja heitä tosiaan on paljon - vaivautuisivat itse osallistumaan kirjallisuuden tekemiseen, ja vieläpä maksamaan siitä? Jos ihminen kuitenkin haluaa kirjoittaa - ja täällä Suomessa moni kyllä vielä toistaiseksi haluaa kustantajille vyöryvästä käsikirjoitusten tuhotulvasta päätellen - hän tulee tekemään itse oman hyperromaaninsa. Epäilen, että aniharva pöytälaatikkokirjoittaja innostuu ajatuksesta, että hän voi jatkaa tai muunnella jonkun toisen teosta. Siihen vaaditaan erityisaktiviteettia ja omaa aikaa, jota ehkä vielä on lapsilla ja nuorilla, mutta yhä harvemmin aikuisilla ihmisillä.

Siteeraan Gareth Reesia, joka kirjoitti hypertekstistä jo vuosia sitten. Hän puhui "puukirjallisuudesta", "tree literature", jonka toimintaperiaatteena on "valitse oma fiktiosi". Hänellä on vakavia epäilyksiä ainakin eräiden hyperfiktion lajien onnistumisesta. Pari vuotta sitten hän arveli, että lukijat eivät ole vielä valmiit puufiktioon. Hän itse sanoi haluavansa olla selvillä kaikista seurauksista ja ratkaisuista, lukea kaiken mikä oli kirjoitettu ja organisoida koko struktuurin mielessään.

"Minusta näyttää selvältä, että yhteistyönä tehdyt puufiktioprojektit, vaikka ehkä tuottavatkin hupia osallistujille, eivät todennäköisesti pysty aikaansaamaan onnistuneita taideteoksia."

En väitä, että taiteen kohdalla asia olisi niin yksinkertaisesti, että ihmiset haluavat valmiita tuotteita. Eräässä mielessä hyvä teos ei ole valmis, se todella vaatii näkymätöntä työskentelyä. Jokainen taideteos, hyypersellainen tai ei - edellyttää tullakseen vastaanotetuksi aina aktiviteettia, koska se on jo syntyjään resiprookkinen olio. Aikaisemmin se on tapahtunut hiljaisuudessa ja pään sisällä. Tämä toiminta voi jatkua jopa vuosikymmeniä, kokonaisen ihmiselämän ajan. Teos pysyy samana eikä kuitenkaan pysy: oma elämänkokemuksemme muuttaa sitä.

Ennen Kentin seminaariin lähtöäni katselin Lontoon Royal Academyssa näyttelyä nimeltä Sensation. Näin seinänkokoiseksi suurennetun ampumahaavan päässä, joka sai katsojan ajattelemaan naisen sukupuolielintä. Näin puun oksilta riippuvia silvottuja ihmisruumiin osia. Näin viipaleiksi paloitellun naudan ja mätänevän lehmänpään, joka oli pantu kärpäsiä kiehuvaan lasikaappiin, katsojien pieneksi helpotukseksi hajunkestävään.

Palasin näyttelystä tavattoman ikävystyneenä ja ajattelin, miten paljon sensaatiomaisempaa olisi yksi ainoa kiinnostava ajatus. Shokkivaikutelma on helppo, halpa, nopea ja yhä yleisempi tehokeino, joka usein todistaa ammattitaidon puutteellisuutta. Sain jälleen tuta usein toistetun huomautuksen osuvuuden: toistuessaan se turruttaa katsojan, ei shokeeraa.

Tulin Royal Academyssa taas kerran muistaneeksi muutaman vuoden takaisen Taide-lehden pääkirjoituksen, jossa sanottiin, että taiteilijan täytyy tutkiakseen kärsimystä myös tuottaa kärsimystä. Toimittaja halusi näillä sanoilla puolustaa erästä suomalaista videotaiteilijaa, joka teki taidetta silpomalla löytöeläinkodista noutamansa kissan. Tässä on harpattu askel pitemmälle - todella ratkaiseva askel, josta taiteilijan on kieltäydyttävä käydäkseen edes ihmisestä. Royal Academyn näyttelyssä vain esitettiin julmuutta, eikä julmuuden esittämistä vastaan ole syytä protestoida, vaikka se ei henkilökohtaisesti miellyttäisikään. Mutta kärsimyksen tuottajia on mailmassa aivan kylliksi, taiteilijan tai kirjailijan ei tarvitse - hän ei saa - liittyä siihen sankkaan joukkioon.

Mutta varsin usein hän on liittynyt. Olen kauan sitten lakannut kuvittelemasta, että taide ja kirjallisuus - tai ns. kulttuuri ylimalkaan - palvelisivat vain ihmiskunnan yhteistä hyvää ja pyrkisivät oikeudenmukaisemman maailman toteuttamiseen. Niin ei ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Ajatellaanpa sellaista teosta kuin Malleus Maleficarum, Noitavasara, joka näki päivänvalon 1400-luvun lopulla. Tämä kahden dominikaanimunkin laaja kyhäelmä oli mitä kekseliäintä, mitä eloisinta fiktiota ja aikansa korkeakulttuurin tuote. Mutta parempi olisi ollut, etteivät nämä herrat olisi koskaan oppineet kirjoitustaitoa. Sillä heidän vasaransa tuli aiheuttamaan miljoonien ihmisten - enimmäkseen naisten - kidutuskuoleman parin kolmen seuraavan vuosisadan aikana.

Kirjallisuutta käytetään jatkuvasti tyrannian ja epäoikeudenmukaisuuksien pyhittämiseksi, rasismin, pogromien ja sodan lietsomiseksi, historian vääristelemiseksi. Niin on tapahtunut myös tällä vuosisadalla ennen juutalaisvainoja, ennen verisiä vallankumouksia, ennen joukkomurhia ja etnisiä puhdistuksia. Entisen Jugoslavian sota alkoi kirjoista, jotka uhkuivat inhoa, halveksuntaa ja vainoharhaisuutta toisia kansanryhmiä vastaan. Ja vasta kirjoihin se loppuu. Me tulemme näkemään teoksia, joissa sodan kokeneet kirjoittavat - ei ainoastaan siksi, että ihminen muistaisi, vaan myös siksi - kuten eräs heistä sanoi - "jotta Jumala muistaisi..."

Olen halunnut viitata näihin viheliäisyyksiin painottaakseni, että kirjallisuuden ydin on aivan toisaalla kuin tämän seminaarin aiheissa. Vain ne kirjailijat ja taiteilijat, jotka ovat saaneet elää elämänsä ilman vaikeita poikkeusaikoja, suhteellisen demokraattisissa oloissa, voivat yrittää pettää itseään ja lukijoitaan kuvittelemalla, että uudet julkaisutavat tai -lajit tai formalistiset kokeilut saati sitten yhä voimakkaammat tehokeinot olisivat kirjallisuuden ydin. Eivät ne ole. Sadan tai viidenkymmenenkään vuoden kuluttua ketään ei enää kiinnosta edes se, laskettiinko jokin yksityinen kirjoitus tai interaktiivinen täsmäfiktio omana aikanaan kokeelliseen vai traditionaaliseen kirjallisuuteen. Vain se, mikä kirjoituksessa on ajatusta, julistusta tai runoutta ja mikä koskettaa ihmisen peruuttamattomia valintoja, jää jäljelle.

Kaikessa inhimillisyydessä ja siten myös kirjallisuudessa on olennaista tiedottoman osuus. Me emme - ainakaan toistaiseksi - löydä tiedotonta konekunnasta, eihän ole toistaiseksi syntynyt edes koneintelligentsiaa. Tiedoton tekee kirjallisuudesta niin voimakkaan ja niin vaarallisen välineen. Ja juuri se on kirjallisuuden kautta edes hetkittäin vedettävä päivänvaloon.

Kirjallisuus oikeuttaa olemassaolonsa jos se auttaa ihmistä kantamaan paremmin kohtalonsa, joka aina väistämättä on traaginen, jos se edes hieman valaisee hänen sydämensä ja olemassaolonsa pimeyttä.

Pari sanaa omista verkkojulkaisuistani. Olen käyttänyt WWW:tä julkaisukanavana useastakin syystä: puhtaasta kokeilun ja uuden oppimisen ilosta, halusta tarjota mahdollisille lukijoille helppo ja vapaa pääsy joihinkin teksteihini - ja viime aikoina myös kuviini - ja kolmanneksi siksi, että käyttämäni serveri on nimenomaan tarkoitettu julkaiseville yhteisöille ja yksityisille henkilöille. Hyperteksti kiinnostaa minua teoriassa ja olen siitä kirjoittanutkin jo vuosia sitten, mutta omia tavoitteitani en näe sen erityisesti hyödyttävän. Pyrkimykseni ovat toisaalla. Haluan sanoa selkeästi, lyhyesti ja kirkkaasti sen mitä minulla on sanottavaa. Tavoitteeni eivät ole pelkästään kaunokirjallisia tai esteettisiä, vaikka digitaalinen visualisointi onkin viime vuosina ollut minulle kirjoittamisen ohella yksi tärkeimpiä aktiviteetteja.

Tällä alueella näen merkittävänä edeltäjänä M. C. Escherin, graafikon, joka ehti kuolla 1972 ennen tietokoneiden ekspansiota. Silti hänen litografiansa ja puuleikkauksensa näyttävät esittävän hämmästyttävän tarkasti myös digitaalisen kuvankäsittelyn yhä eneneviä mahdollisuuksia. Matematiikan ja taiteen väliltä löytyy yhteinen tuntematon maa. Escherin grafiikka perustuu geometrialle, optisille illuusioille, symmetrian matematiikalle, metamorfoosille ja paradokseille. 3-dimensionaaliset ohjelmat, morfaus tai sellaisen kuvankäsittelyohjelman kuin Photoshopin plug-init tuntuvat toisinaan jäljittelevän Escherin visioita.

Ajattelen, että kuten taide myös teknologia on eräs inhimillisen mielikuvituksen ilmaus. Kun teknologia biologisoituu - kuten väistämättä tapahtuu yhä kiihtyvällä vauhdilla - se opettaa ymmärtämään hiukan paremmin sekä luontoa että omaa asemaamme siinä. Tietoisuus on tärkein omaisuutemme, mutta kaikkialla ympäristössämme, niin keinotekoisessa kuin luonnollisessa, niin koneissa kuin eläimissä, näemme jotain sitä muistuttavaa.

Eloton kääntyy elolliseksi lukemattomin eri tavoin. Joitakin niistä alamme oppia hallitsemaan, mutta valitettavasti tunnemmin yhä paremmin ne keinot, joilla elollinen vaihtuu elottomaksi.