Kun olin lapsi, sain Naumburgista postikortin, joka esitti Utaa. Kiinnitin kortin nastalla eteisen seinään niin että aina kun menin ulos tai tulin sisään, näin Utan hauraat kivikasvot.
Myöhemmin olen nähnyt Utasta muitakin kuvia. Toisissa Uta on yksin, toisissa hänen rinnallaan seisoo Ekkehart, hänen puolisonsa. Noiden kahden välillä, siltä minusta näyttää, aukeaa syvä ja pysyvä äänettömyys.
Utan viittaan kietoutunut hahmo on ylpeä ja varautunut. Hän pitelee väljää kaapua kiinni leukansa alta siten että sen kaulus on kohoamaisillaan suun eteen. Siksi katson Utan suuta kuin varkain. Se on kuin kärsimys, jota hän häpeää, tai liian intiimi ruumiinosa. Se on arka ja julkea, kaunis haava, joka itsepintaisesti kieltää.
Oikea käsi joka pitelee kaapua on sen alla näkymättömissä. Sen sijaan vasemman käden kaikki kaidat sormet ovat nähtävissä, hieman toisistaan erillään. Etusormessa on kookas pyöreä sormus, varmaankin Ekkehartin lahjoittama. Toinenkin koru hänellä on muuten yksinkertaisessa asussaan: kaapuun kiinnitetty solki vasemmalla olkapäällä, melkein samanlainen kuin Ekkehartin leveällä rinnalla.
Hiuksia ei näy; niitä suojaa kypäränmallinen päähine, jonka päälle on vielä painettu matalahko kruunu. Silmät katsovat ohi. Alaluomet ovat aavistuksen verran siristyneet aivan kuin se mitä hän on nähnyt ei juurikaan miellyttäisi häntä. Aivan oikein: hienoinen ylenkatse terävöittää Utan näköä, niin lempeyden ja säädyllisyyden verhoama, että sen vaivoin tunnistaa.
Uta ja Ekkehart. He ovat Naumburgin katedraalin perustajia, kaupunkinsa ylimyksiä. Tuntematon mestari, joka veisti Utan ja Ekkehartin ei ollut koskaan nähnyt heitä. Kun heidän muotokuvansa valmistuivat, he olivat maanneet jo vuosikymmenet hautaholvissa tämän pilvenpiirtäjän alla, jota ei rakennettu maallisten mittojen mukaan.
Kaikki täällä on pystysuoraa kuin metsässä. Mutta ikkunoiden kimaltavat ruusustot nousevat korkeammalle kuin puiden kruunut. Seiniä ei ele; vain lasia pilareita, ruoteita - vain rimojen ja sauvojen telineistöä, ohutta viivaa, joka kohoaa oktaavista oktaaviin.
Ei, tämä ei ole rakennus vaan pystyyn nostettu tie, kivistä kudottu houre, hämähäkin suuruudenhullu unelma.
Vähän ainetta, toivoa enemmän. Ja mitä korkeammalle tornien keihäät kurottavat, sitä etäämmäksi ne karkottavat sen mitä ei näy.
Niiden juurella, venähtäneiden pilareiden keskellä, kivenä kivien joukossa seisoo Uta. Silmien väistö, kasvojen suojaksi kohotettu kaulus, suu joka on ollut vavahtamaisillaan seitsemänsataa vuotta... Hän haluaisi kenties jo poistua täältä, vetäytyä varjoon, rapautua ja mureta pois.
Naumburgin katedraalin Uta. Onko muualla kuvapatsasta, joka kivensä hievahtamattomuudella todistaisi yhtä vastaansanomattomasti ihmislihan orpoutta ja hengen vapinaa?
Leena Krohn
Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia, WSOY 1983, 1993