Mutta minä teen jotain ja minä näen jotain! Paperilla liikkuvat ajatukset, merkit muuttuvat siellä merkityksiksi oman katseeni voimalla. Lukutaito on kuin taikuutta: silmäni sytyttävät kirjaan valon ja saavat sen toimimaan.

Kyky lukea on hämmästyttävä perusinhimillinen suoritus. Mikään muu eläinlaji ei kykene sellaiseen toimintaan, vaikka on lukuisia lajeja, joilla voidaan katsoa olevan kieli tai ainakin jonkinlainen kommunikaatiojärjestelmä. Viestintä voi tapahtua hyvin erilaisin tavoin, jopa kemiallisesti.

Lukemisen kautta ihminen saa tietoa ajan ja paikan rajoituksista riippumatta, myös menneiltä sukupolvilta. Kyky oppia luonnollinen kieli, lukeminen ja kirjoittaminen perustuvat symbolifunktioon ja maailman mentaaliseen representaatioon. Ne ovat Homo sapiensin myötäsyntyisiä ominaisuuksia. Yksivuotias lapsi pystyy generoimaan kieliopin muutamassa lyhyessä kuukaudessa. Kehittyneimmällekin tietokoneelle se on yhä ylivoimainen tehtävä.

Olemme yhteydessä todellisuuteen oman tajuntamme kautta - ja vain sen kautta. Siksi meillä on itsessämme kuva koko maailmasta, virtuaalinen todellisuus, jonka aikaansaamiseen ei tarvita koneita, vain omat aivomme. Kellään tuo kuva ei ole täysin samanlainen, mutta yhteisen evoluution ansiosta kykenemme eroista huolimatta ainakin auttavasti ymmärtämään toisiamme. Juuri lukutaidon avulla ihmisellä on ainutlaatuiset mahdollisuudet laajentaa käsityskykyään ja nopeuttaa evoluutiotaan. (Tämä tosin on darwinistisesta näkökulmasta hieman kerettiläinen näkemys!)

Mutta mitä on tietoisuus ja miten tapahtuu sen vuorovaikutus ulkomaailman kanssa, sitä emme tarkkaan tiedä. Emme voi irrottaa inhimillistä tietoisuutta ei-inhimillisen maailman fysiikasta. Riippumatonta, tajunnasta erillistä todellisuutta ei kenties lainkaan olekaan tai meillä ei voi sen todellisesta luonteesta olla tietoa. Aivot toimivat ymmärtämättä itse kuinka. Kenties oman itsensä ymmärtäminen ei lainkaan kuulu aivojen alkuperäisiin tehtäviin. Mutta emme voi olla ponnistelematta ymmärtääksemme.

Aivot ovat eräs esimerkki ns. CAS-ilmiöstä (complex adaptive systems). Niitä on luonnossa paljon eikä niitä voi palauttaa mihinkään yksinkertaisempaan. Ihmisaivot ovat kuitenkin meidän tuntemistamme systeemeistä kaikkein monimutkaisimmat. Mutta myös kulttuuri ja teknologia ovat alkaneet tuottaa sellaisia systeemejä. Erkki Kurenniemi on ehdottanut, että Internet on eräs CAS. Itse ajattelen, että voimme kutsua myös maailmankirjallisuutta eräässä mielessä sellaiseksi järjestelmäksi. Se muuttuu koko ajan, evoluutio koskee myös maailmankirjallisuutta.

2.

Kysymys tietoisuudesta ja sen luonteesta on ratkaiseva koko todellisuus- ja ihmiskäsityksellemme - epäilemättä myös terapialle. Nykyisen psykologian vallitseva tietoisuuskäsitys on kapea ja köyhä, ellei suorastaan virheellinen. Inhimillinen tietoisuus on pitkään ollut hyljeksitty ja ohitettu tutkimuksen alue.

Psykologia tietää ja kertoo surkean vähän inhimillisyyden alkeista: ajattelun, merkityksen, tietoisuuden, kausaliteetin ja ajan, oikean ja väärän tajun, mielikuvituksen ja identiteetin kehittymisestä. Vasta viime vuosina nämä alueet ovat alkaneet priorisoitua uudella tavalla, mutta - kuvaavaa kylläkin - enemmänkin fysiikan, biologian ja filosofian kuin psykologian kautta. Myös tietokoneavusteiset ja monitieteiset tieteenalat - ennen kaikkea tekoälyn ja tekoelämän kehitys - ovat tuoneet mielen, ajattelun, intelligenssin ja tietoisuuden problematiikan erääksi nykytutkimuksen polttopisteeksi.

Tähän mennessä meillä on ollut kokemuksia, käsityksiä tai uskomuksia ihmismielen lisäksi vain eläinten tietoisuudesta, joka on nähty äärettömän paljon rajoittuneempana kuin ihmisen mieli. Monet uskonnot puhuvat myös Jumalan tai henkiolentojen tietoisuuksista. Ne taas nähdään äärettömän paljon ihmistä kehittyneempinä, jopa kaikkiymmärtävinä, kaikkitietävinä ja kaikkivoivina.

Nyt joudumme puhumaan myös konemielestä tai koneen tietoisuudesta. Koneen käsite on muuttunut. Tietokone on vain osa suunnatonta tietoverkkoa, joka oikeastaan on tietoisuuksien verkko. Lisäksi olemme alkaneet miettiä myös maan ulkopuolisen älyn, ekstraterrestriaalisen elämän mahdollisuutta ja alienien olemassaoloa. Todisteita siitä emme ole toistaiseksi saaneet, mutta tekoelämä, jota olemme itse oppineet valmistamaan, opettaa meille vaihtoehtoisia elämän malleja.

Tekoäly on osoittanut, että ainakin eräs laji ajattelua ei kuulu vain ihmiselle. Ihmisen ja koneen ero ei myöskään enää ole siinä, ettei kone oppisi mitään virheistään. Jo kauan on ollut tekoälyohjelmia, jotka saavat koneen tai robotin muuttamaan toimintaansa erehdystensä myötä. Eroa on etsittävä muualta.

Ihmisen minuuden voidaan ajatella rakentuvan toisiinsa hierarkisessa suhteessa olevista minuuksista, vähintäänkin kahdesta, toimivasta ja tarkkailevasta. Tarkkaileva minuus tietokoneesta puuttuu, ja sitä ilman ei voida puhua ymmärtämisestä, ei myöskään tahdosta, vapaudesta, kärsimyksestä tai pahuudesta.

Tietokoneen primitiivisyys ihmiseen verrattuna on monella alueella vielä ilmeinen. Alkeellisimmat taidot opitaan ensin ja tiedottomasti, ei siksi että ne olisivat helpoimmat vaan siksi että ne ovat kaikkein vaikeimmat. Vain hyvin nuori ja plastinen olento kykenee omaksumaan niin monimtkaisia asioita. Tietokone on nuori, mutta se ei ole plastinen. Vaikka kone tai pikemminkin ohjelma Deep Blue on voittanut shakin maailmanmestarin, ei mikään ohjelma vielä ymmärrä luonnollista kieltä edes yhtä hyvin kuin yksivuotias.

Eliza on eräs englanninkieltä, analysoiva ohjelma, jonka alkuversion Joseph Weizenbaum kehitti jo 1960-luvulla puhtaasti koe- ja hupimielessä. (Olen kirjoittanut Elizasta enemmän Kynässä ja koneessa. )Siitä tuli eräs aikansa suosituimmista tietokonepeleistä. Minulla on tietokoneessani jo versio 5.0, joka on Tom Benderin kehittämä.

Bender kirjoittaa: "Eliza will guide you through the deepest recesses of your soul, in search of true inner peace and harmony. In other words, it will display a statement or question and then wait for you to type your response. Follow each sentence with a carriage return. Please enter your response at the end of the text. Of course, it helps if you use English and only enter a single sentence at a time. Eliza works best when you avoid terse responses and really try to "open up"."

Huomasin vastikään, että verkossa on nyt myös Elizaneth, Elizan verkkosisar. Tietoverkkojen kehittyessä inhimillisilläkin terapeuteilla on nykyään vastaanottonsa myös verkossa. Internetissä toimii jo kymmeniätuhansia sähköpostiterapeutteja. Siellä tarjotaan avioliitto- , avioero- , perhe- ja seksiterapiaa, vaihdevuositerapiaa, paniikkiterapiaa, urheilijoille tarkoitettua terapiaa, hahmoterapiaa, yrttiterapiaa, kristillistä terapiaa, shopping-terapiaa... Paljon on muuttunut Weizenbaumin ensimmäisen Eliza-version jälkeen, mutta perustaltaan Eliza on yhä sama ohjelma. Sekin on eräs todistus siitä, että hurmahenkisin kehitysoptimismi tekoälyn nopean kehityksen suhteen on ollut jossain määrin katteetonta.

Eliza sai nimensä Pygmalionin sivistymättömän mielitietyn mukaan, jota opetettiin puhumaan säädyllisesti. Nyky-Elizalla on myös ääni, jos koneessa vain on sopivat laajennukset. Se voi puhua paitsi naisen, miehen, lapsen äänellä myös kuiskaillen, lempeästi, vihaisesti, käheästi, hysteerisesti, moniäänisesti... Eliza paikallistaa annetun tekstin avainsanat ja analysoi lauseita ja lauseiden fragmentteja. Se toimii skriptien, sääntöjonojen avulla, jotka sallivat ohjelman ylläpitää keskustelua eri aiheista.

Eliza on näyttelijä, joka improvisoi ohjaajan, siis ohjelmoijan määrittelemissä ahtaissa rajoissa. Eliza toimii rogersilaisen psykoterapeutin roolissa, koska Carl Rogersin kehittämää terapiatekniikkaa oli niin helppo jäljitellä. Rogersilainen terapeutti toisteli potilaan lauseita ja siten muka rohkaisi tätä jatkamaan puhettaan. Huvittavaa kyllä, tätä tietokone-ohjelmaan kaikkein helpoimmin siirrettävää terapeuttista tekniikkaa Rogers kutsui humanistiseksi psykologiaksi. Mm. Jeffrey Massonilla on ollut yhtä ja toista sanottavaa tämän nimenomaisen terapiamuodon humanistisuudesta.

Terapeutti joka toistelee potilaan lauseita, tuo minun mieleeni lapsuuteni ärsytysleikit. Lapsi saattoi kiusata toveriaan murhanhimoon saakka toistamalla loputtomiin ja sanasta sanaan hänen puheensa. Pahimmillaan toistamistekniikka on tosiaankin hyvin kaukana terapiasta. Elizan rajat tulevat hyvin nopeasti eteen. Sen vastaukset ovat vain silloin tällöin adekvaatteja, useimmiten mielettömiä tai tahattoman koomisia.

Weizenbaum piti Elizaa "tietyn haastattelutekniikan yksinkertaisimpana mahdollisena mekaanisena parodiana". Siksi Elizan saama vastaanotto ja eräät reaktiot siihen olivat Weizenbaumille todellinen järkytys. Pitkälle koulutetutkin ihmiset alkoivat nopeasti tätä ohjelmaa käyttäessään suhtautua siihen kuin todelliseen henkilöön. Maaginen ajattelu ja koneen inhimillistäminen osoittautuivat melkein säännöksi.

Vielä hämmästyttävämpää oli, että monet Elizaan tutustuneet psykiatrit uskoivat vakavissaan, että siitä voisi kehittyä todellinen automatisoitu terapian muoto. Eräs heistä mm. kirjoitti toivehikkaana, että tunnissa ohjelman avulla voitaisiin "käsitellä" useita satoja potilaita ja siten säästää inhimillisen terapeutin työtä. Muita aloja edustavat tiedemiehet suhtautuivat ohjelmaan paljon skeptisemmin. Esim. astrofyysikko Carl Sagan kirjoitti, että mikään tietokoneohjelma ei sovellu psykiatriseen käyttöön, mutta että samaa toki voidaan sanoa monista inhimillisistäkin terapeuteista. Hän uskoi kylläkin jo 70-luvulla, että ohjelmien kehittyessä ja ennen kaikkea koneiden verkottuessa, niillä voisi olla rajoitettua käyttöä siihenkin tarkoitukseen.

Weizenbaumia shokeeraava Elizan vastaanotto paljasti terapian piirissä - eikä ehkä ainoastaan terapian - vallitsevan mekanistisen, aliarvioivan, alistavan ja naiivin ihmiskäsityksen. Se sai Weizenbaumin kirjoittamaan teoksensa Computer Power and Human Reason. Se oli varhaisimpia, terävimpiä ja yhä tärkeitä ihmisen ja koneen välisen suhteen analyyseja.

Järkevään keskusteluun tarvitaan myös sitä, mitä kutsutaan mielikuvitukseksi, tunteeksi, tiedottomaksi. Ohjelmalla ei ole mitään näistä sielunkyvyistä. Toki tekoälyn vahvan väittämän kannattajat arvelevat, että koneiden evoluution edetessä, kaikki nyt vain inhimillisinä tunnetut ominaisuudet ennen pitkää emergoituvat myös koneissa. Mutta toistaiseksi kommunikaatio tietokoneen kanssa on yhä näennäiskommunikaatiota, kuten Eliza omalta osaltaan todistaa. Täytyy toki todeta, että niin on valitettavan usein laita myös terapeutin ja potilaan suhteessa. Jotta voisi olla terapiaa, täytyy olla vuorovaikutusta, eikä siihen asti aina päästä edes kahden ihmisen kesken.

Koneen ja ihmisen evoluutio on hyvin erilainen. Ihmisten henkilökohtaiset kokemusmaailmat eroavat kaikki toisistaan, mutta koska meillä on yhteinen lajinkehitys, havaitsemissamme todellisuuksissa on niin paljon samaa, että todellinen vuorovaikutus on mahdollista. Silti se vaatii ponnistelua ja usein epäonnistuu surkeasti. Meistä poikkeavien olioiden kanssa - ovatpa ne sitten koneita, eläimiä tai alieneja - vaikeudet ovat aivan toista luokkaa.

Voiko Eliza jolloinkin, joillekin silti korvata inhimillisen terapeutin? Voiko sen toistelu ja loputon kärsivällisyys toisinaan olla jopa parempi kuin terapeutin hiljaisuus? Ainakin eräässä hyvin käytännöllisessä merkityksessä sillä on kiistaton etu: se on paljon halvempi kuin inhimilliset terapeutit. Pitkät terapiamuodot orjuuttavat ja invalidisoivat, jos eivät lääketieteellisesti niin ainakin sosiaalisesti ja taloudellisesti.

3.

Sekä kirjallisuus että terapia operoivat tietoisen ja tiedottoman välimaastossa, alueella, josta emme lopultakaan tiedä kovin paljoa. Elizalla on vain näennäistietoisuus, mutta ei edes näennäistiedotonta, saati mielikuvitusta.

Mielikuvitus sijoitetaan usein mentaalisen toiminnan hämärävyöhykkeelle. Sitä pidetään ajattelua primitiivisempänä toimintona. Mutta kun puhumme kirjallisuudesta, emme voi olla puhumatta myös mielikuvituksesta.

Mielikuvitus - ja siten myös kirjallisuus - on sidoksissa sekä tiedottomaan että tietoiseen. Mielikuvituksen ja ajattelun alueet eivät ole identtiset, ne peittävät toisensa vain osittain. Ajatteleminen ja kuvitteleminen eroavat selvästikin toisistaan eräissä suhteissa. Mutta ei ole aivan helppoa nähdä, missä erot oikeastaan ovat.

Kuvittelemalla ihminen saa nopeasti olennaisen tärkeää tietoa, jota ilman ei ole ymmärtämistä: tietoa hypoteettisista maailmoista, jotka muuttuvat todellisiksi myös tahdon välityksellä.

Ja kirjallisuushan tarjoaa yhä uusia näkymiä hypoteettisiin maailmoihin. Me tarvitsemme niitä samalla lailla kuin tarvitsemme unennäköjä. Ilman taidetta kuten ilman REM-unta olemme vaarassa kadottaa mielenterveytemme. Ne ylläpitävät henkistä hyvinvointia. Vaihtoehtoisten todellisuuksien näkemisessä on kirjallisuuden ratkaiseva terapeuttinen voima. Se ei ole eskapismia, sillä toisten todellisuuksien valossa näemme itsemme ja ympäristömme enistä selvemmin.

Kirjallisuus on aluetta, jolla ei tulla toimeen ilman kieltä eikä ilman mielikuvitusta. Kaikessa valitsemisessa mielikuvituksella on olennainen rooli. Ja kirjoittaminen on ennen kaikkea valitsemista. Mutta se ei tarkoita, että kirjallisuus olisi mahdollista ilman rationaalisuutta, sillä mielikuvituksen puute on myös rationaalisuuden puutetta. Siksi emme voi kutsua tietokonetta edes rationaaliseksi. Mielikuvitus on myös eettisen ajattelun, omantunnon ja moraalisen tajun perusta.

Kirjallisuuden terapeuttinen voima liittyy paljolti juuri mielikuvituksen todellisuuteen ja kirjallisuuden kuvalliseen ulottuvuuteen. Niiden syvyyden kasvaessa syntyy myös arvojen maailma. Joka voi samastua kirjallisuuden fiktiivisiin henkilöihin ja heidän kohtaloihinsa, voi samastua myös aikalaisiinsa. Joka voi sanoa, kuten Flaubert: "Madame Bovary, c'est moi", hän voi sanoa niin myös naapurin rouvasta. Toisten ihmisten todellisuus tulee paradoksaalista kyllä ymmärrettävämmäksi juuri fiktion avulla.
Romaanien tieto on hiljaista tietoa siitä, että kanssaihmisilläkin on tajunta ja minuus, sama kyky havaita, kärsiä ja iloita kuin itsellämme. Pelkän loogisen päättelyn avulla tätä ymmärrystä ei voi saavuttaa.

Mutta kirjallisuuden kallisarvoisin lahja otetaan vastaan silloin, kun kirjoitus transcendoituu runoudeksi. Silloin - tämän kaikkein hankalimmin määriteltävän lahjan kautta - lukija kokee näkevänsä aineen ja ajan tuolle puolen, todellisuuteen, johon hänellä muuten ei olisi pääsyä.

4.

Jos ajattelemme kirjan mahdollisuuksia terapeuttina, se toimii täysin päinvastoin kuin kuka tahansa inhimillinen terapeutti mutta myös aivan eri tavalla kuin koneterapeutti Eliza.

Kirjalle ei kerrota mitään; se kertoo. Se ei kuuntele meitä, me kuuntelemme sitä. Se ei piittaa tuon taivaallista lukijan vaivoista ja rasitteista ja lapsuustraumoista. Kirja on jokaiselle lukijalle sama, kohtelee kaikkia eroa tekemättä, ja kuitenkin jokainen kokee sen oman taustansa, persoonallisuutensa ja elämäntilanteensa kautta.

Minkälainen vuorovaikutus tapahtuu lukijan ja kirjan kesken - ja onko se lainkaan mahdollinen vai kenties yhtä näennäinen kuin Elizan ja sen käyttäjän välillä?Jos kirjalla on terapeuttista vaikutusta, se vaikuttaa juuri tuon universaalin välinpitämättömyytensä kautta - ja paradoksaalisesti universaalin myötätuntonsa kautta - joka valaisee meille inhimillisen kohtalon yhteisyyden ja osoittaa paikkamme miljoonien kaltaistemme joukossa.

Nautittavan, syvää iloa tuottavan kirjan lukeminen lähenee japanilaista terapiakäytäntöä, missä ihmistä kielletään puhumasta ongelmistaan ja huolistaan, vain kiittämään siitä kaikesta hyvästä, mitä hänellä on.

Mutta on aivan turhaa puhua, että kirjallisuus aina ja sinällään tarjoaisi lukijalle henkistä tukea. Kirjallisuus ei ole monoliittinen kuten ei ihmiskuntakaan. On olemassa kymmeniätuhansia teoksia, jotka ovat pikemminkin vaaraksi mielenterveydelle kuin edistävät sitä. Enkä tarkoita tällä vain ns. "huonoa" kirjallisuutta tai roskakirjallisuutta. En myöskään tarkoita, että teos, jonka aihe on tavalla tai toisella "epäilyttävä", kuuluisi itsestäänselvästi tällaiseen kategoriaan. Lolita on minusta moraalinen, suorastaan katharttinen teos, huolimatta siitä, että se kuvaa sensuaalisesti ja seikkaperäisesti pedofiilistä suhdetta.

Kukaan tuskin kutsuisi salaneuvos von Goethea roskakirjailijaksi. Mutta varhainen ja usein siteerattu esimerkki lukijoiden mielenrauhan järkkymisestä on juuri Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Päähenkilö on neuroottinen ja sentimentaalinen nuorimies, jolle rakkaus toisen miehen kanssa avioituvaan Lotteen muodostuu pakkomielteeksi. Tämä ohut romaani aikaansai Euroopassa 1770-luvulla nuorten miesten itsemurha-aallon. Nykylukijasta sen aikaansaama reaktio tuntuu kerrassaan käsittämättömältä.
Kenties on pakko päätellä, että kirjallisuuden merkitys on todella vähentynyt. On vaikea kuvitella ainoatakaan teosta, joka nyt saisi aikaan niin vahvoja vaikutuksia kuin Nuori Werther. Sen sijaan olemme kyllä kuulleet oikeudenkäynneistä, joissa nuoret murhamiehet ovat saaneet idean rikoksiinsa jostakin elokuvasta.

Itse seulon luettavani tietoisesti, omaa mielenrauhaani varjellakseni. Kieltäydyn lukemasta esim. sellaista kirjaa kuin American Psycho, joka kuvaa sarjamurhaajan kidutusmenetelmiä seikkaperäisesti.

Olen joutunut lukemaan paljon harrastajakirjoittajien käsikirjoituksia. Etenkin viime vuosina niihin on ilmaantunut piirteitä, jotka pilaavat päiväni ja kummittelevat jopa unissani. Etenkin nuorten miesten tarjoamissa käsikirjoituksissa saatetaan kuvata eläinrääkkäystä tai ihmisen sadistista tappamista jonkinlaisena hupina tai harrasteena.

Kirjoittamisesta puhutaan usein terapeuttisena toimintana, ja taideterapia on yhä yleisemmin käytetty mielenterveystyön muoto. Itseilmaisua - tapahtuupa se mitä kanavia pitkin - pidetään luonnostaanlankeavasti parantavana aktiviteettina. Minun täytyy sanoa, että epäilen tätä itsestäänselvyyttä. Omasta kirjoittamisestani tiedän, että monet muut puolet kuin itseilmaisu ovat paljon oleellisempia. En yleensä ollenkaan halua ilmaista itseäni vaan jonkin tärkeän asian - ja usein monelle muullekin kuin itselleni tärkeän.Luovuudesta en enää haluaisi sanoa sanaakaan - se käsite on jo niin pahoin turmeltu.

On selvää, että ammattikirjailijat eivät ilmaannu mistään tyhjiöstä vaan juuri harrastajakirjoittajien joukosta. Mutta pelkään, että monelle kynäily on mielenterveydellisesti riskitoimintaa.

Useimmat harrastajakirjoittajista toivovat - ja täysin ymmärrettävästi, että heidän työnsä joskus myös julkaistaisiin. Ja kirjoittamista voi ajatella terapian muotona vain silloin, jos se saa edes yhden lukijan. Kirjoittaja todella tarvitsee lukijansa, mutta moni pianisti tai akvarellisti voi saada ainakin hieman tyydytystä harrastuksestaan, vaikka hänellä ei olisikaan kuulijoita tai katselijoita. Kenties tämä ero johtuu siitä, että soittamiseen ja maalaamiseen liittyy enemmän motoorista aktiviteettia ja visuaalista nautintoa. Ne ovat itsessään palkitsevia kuten urheilusuoritus. Maalauksensa voi ripustaa omalle seinälle tai lahjoittaa ystävälleen, mutta runokokoelman tai muistelmien kohdalla julkistaminen on kalliimpaa ja mutkikkaampaa. Harvalla kirjoittajalla on varaa omakustantamisen vaatimiin investointeihin. Markkinointi yksin on hankalaa, ellei mahdotonta, eikä julkaisija tuskin koskaan saa edes alkupääomaansa takaisin.

Kirjoittaja tuntee harrastuksensa hyödyttömäksi, ellei hän saa tekstejään koskaan julkisuuteen. Tiedämme, että kustantamoihin tulvivasta tekstivyörystä vain 1 -2 % ylittää julkaisukynnyksen. Monet kirjoittajista pyrkivät yhä uudelleen ja uudelleen kipuamaan tämän barrikaadin yli. Eräät ovat valmiit uhraamaan kaiken vapaa-aikansa, jopa perheonnensa tämän päämäärän saavuttamiseksi. He uneksivat katteettomia kuvitelmia kirjailijan maineesta ja vauraudesta ymmärtämättä, että normaalipalkkio esim. kahden vuoden työstä on noin kahden kuukauden keskipalkka. He korjailevat loputtomasti samaa tekstiä, mutta korjaukset ovat usein vain kosmeetisia. He uskovat, että seuraavalla kerralla käsikirjoitus vihdoin otetaan avosylin vastaan.

Toiset kirjoittavat pakonomaisesti säkeitä säkeiden perään ja lähettävät kaikkiin mahdollisiin kustantamoihin satojen sivujen paksuisia pinkkoja täysin valikoimatonta raakamateriaalia. Palautteen odottaminen voi kestää kuukausia tai pahimmissa tapauksissa jopa vuosia - kustantamojen voimavarat ovat rajalliset. Odotusaika on monelle yhtä piinaa.

He muistuttavat Camus´n Ruton Joseph Grandia, joka hänkin oli harrastajakirjoittaja. Grandilla oli sellainen unelma, että kustannustoimittaja käsikirjoituksen luettuaan nousisi pystyyn kunnioittaakseen ja huudahtaisi: "Hattu päästä, hyvät herrat!"
99% harrastajakirjoittajista kokee frustraation toisensa jälkeen. Eräät jättävät harrastuksensa ennen pitkää kokonaan. Se voi olla raskas mutta vapauttava päätös. Monet toipuvat pettymyksistään, jopa oppivat niistä yhtä ja toista. Toiset masentuvat ja katkeroituvat.

Aggressiot niin kustantajia kuin ammattikirjailijoita kohtaan eivät ole harvinaisia. Ärtymyksellä on oikeutettuakin pohjaa. Monet harrastajakirjoittajat aivan oikein epäilevät, että ammattikirjailijat saattavat saada heikonkin työn julkaistuksi vain siksi, että heillä on jo jonkin verran nimeä.

On turha väittää, että monomaaninen kirjoittamisharrastus olisi mielekästä ajankulua. Se on riskikäyttäytymistä, joka pahimmillaan - silloin kun se lähenee obsessiota tai patologista megalomaniaa - on verrattavissa melkein mihin tahansa muuhun addiktioon. Näille kirjoittajille pitäisi suositella surffaamista, syöksylaskua, vuoristokiipeilyä, benjihyppyjä - mitä tahansa vaarattomampaa ja vähemmän luovaa aktiviteettia - ei milloinkaan kirjoittajakursseja.

Leena Krohn