Toivo ja teknologia

 

 

Ajattelemme aivoillamme - ainakin silloin tällöin - harvoin aivojamme. Olisi syytä, sillä ne ovat hämmästyttävä kappale ja koko ihmisyyttämme kannatteleva elin. Ihmisaivot ovat eräs esimerkki ns. CAS-ilmiöstä (complex adaptive systems), monimutkaisesta järjestelmästä, jota ei voi palauttaa mihinkään yksinkertaisempaan. CAS- ilmiöitä on luonnossa paljon, mutta aivojen vertaista ja yhtä monimutkaista systeemiä emme tunne toista. Ihmisaivot ovat siitäkin ainutlaatuiset, että ne osaavat myös itse tuottaa saman tyyppisiä järjestelmiä. Ne kuuluvat nyt paitsi luontoon myös inhimilliseen kulttuuriin, teknologiaan ja talouteen.

Itse asiassa maailmantalous on sekin CAS, samoin internet, kuten Erkki Kurenniemi on huomauttanut. Itse ajattelen, että voimme kutsua myös maailmankirjallisuutta monimutkaiseksi adaptiiviseksi järjestelmäksi. Se on eriskummallinen rihmasto, joka kasvaa ja elää koko ajan, suurimmaksi osaksi maan alla, ihmisten tajunnassa. Evoluutio koskee myös maailmankirjallisuutta, mutta teokset ovat vain sen näkyviä ja julkisia esiintymiä.

Kirjastoammattilaiset jos ketkä ovat tiiviissä yhteydessä sekä maailmanverkon että maailmankirjallisuuden kanssa. Ne kummatkin ovat kirjoituskulttuurin osa, vaikka internet on toki paljon muutakin. Kirjapainon jälkeen internet on tärkein tämän kulttuurin käännekohta. Sen kasvu on ollut tyrmäävän rajua, uskoakseni nopeampaa kuin yhdenkään teknisen innovaation ennen sitä. World Wide Web on ollut käytettävissä vasta noin neljä vuotta, mutta jo nyt on tuskin sellaista yhteiskunnallisen toiminnan aluetta, joka ei olisi levittäytynyt sinne.

Tieto ja raha ovat vallan - ja julkisuuden - dimensioita. Sekä internet että kirjallisuus sisältävät suunnattomia tietomääriä. Tieto tai intellektuaalinen omaisuus on myös pääomaa, ja, aivan kirjaimellisesti: pään omaa. Mutta oikeastaan: kenen pään?

Kysymys on muuttunut yhä mutkallisemmaksi, ja aion nyt puhua juuri tästä monimutkaisuudesta - tai ainakin eräistä sen puolista - koska tekijänoikeuskäsityksen ja -lainsäädännön muutos on eräs paljastava esimerkki uuden teknologian kauaskantoisista seurauksista. Se ei ole niin kuiva aihe kuin miltä ehkä vaikuttaa eikä se missään tapauksessa kuulu vain juristeille. Suhde intellektuaaliseen omaisuuteen on itse asiassa tällä hetkellä yksi tärkeimmistä ns. tietoyhteiskunnan haasteista.

Teknologia muuttaa taloutta, lainsäädäntöä ja sosiaalisia suhteita. Digitalisointi koskee yhteiskunnan lähes kaikkiin perusrakenteisiin. On selvää, että myös kulttuurin teon, sen arkistoinnin ja levittämisen ehdot muuttuvat. Toisin kuin raha ja muu materia intellektuaalinen omaisuus on siitä eriskummallista omaisuutta, että sitä voidaan jakaa ja jaettaessa se lisääntyy eikä suinkaan vähene. Kun sitä kootaan yhtäälle se ei ole poissa toisesta paikasta aivan päinvastoin kuin materia ja mammona. Tiedon kokoaminen ja kartuttaminen ei riistä mitään toisilta vaan pikemminkin lisää myös toisten mahdollisuuksia saada lisää tietoa. Tämä on tiedon ja rahan suurin eroavaisuus.

Mutta ideoillakin on ekonomiansa. Tekijänoikeudessa on kysymys sekä taloudesta että demokratiasta, sekä intellektuaalisen omaisuuden arvosta että sen luojan ja sen käyttäjän oikeuksista. Tasavertainen pääsy tiedon lähteille, tiedon saatavuus, on demokratian koetinkiviä. Siksi kysymys intellektuaalisen omaisuuden kohtelusta on todellakin eräs länsimaisen kulttuurin ja tasa-arvokäsityksen kohtalonkysymyksistä.

Teknologian nykyinen vaihe, ennen kaikkea tiedon siirtäminen elektroniseen muotoon, on tuonut nämä ongelmat aivan uudella tavoin polttaviksi. Tiedon digitalisoitumisen pitäisi merkitä tasavertaisuuden lisääntymistä, intellektuaalisen omaisuuden vaivattomampaa jakamista ja helpottunutta tiedon siirtoa. Mutta joudumme pelkäämään, että internet saattaakin lisätä eriarvoisuutta myös tässä suhteessa.

Tekijänoikeuden käsite informaatioaikana on radikaalisti muuttunut. Uuden teknologian halpuus ja nopeus sisältää myös uusia riskejä. Digitalisointi uhkaa monin tavoin tekijänoikeutta. On vaivatonta ja melkein ilmaista levittää intellektuaalista omaisuutta elektronisina piraattikopioina. Internet ei vielä nykyisessä muodossaan tarjoa audio- ja videopalveluja täysimittaisina, mutta epäilemättä sekin aika pian koittaa. Digitoitu filmi, kirja tai musiikkikappale voidaan sähköpostittaa miljoonille parissa minuutissa.

Totuimme siihen, että paperi on tekstin ja kuvien siirtoväline, vinyyliäänilevyt äänen ja selluloidifilmi elokuvan. Niin ei ole enää, välineiden erot ovat katoamassa. Nyt puhutaan konvergenssista, erilaisten medioiden ja tiedonsiirtotapojen yhtymisestä ja sekoittumisesta.Väline on pian sama kaikille viestimuodoille.

Julkaisun halpeneminen, yksityisten ihmisten mahdollisuus julkaista ja paljon puhuttu interaktiivisuus muuttavat koko julkisuuden kuvaa. Lainsäädäntö ei ole pysynyt ajan tasalla, mutta se yrittää parhaansa. Nyt näyttää siltä, että se saattaa myös ylireagoida. Siinä piilee reaalinen uhka tiedon saamisen tasapuolisuudelle ja demokratialle. Yksityisten ihmisten informaation käyttöä verkossa on helppo valvoa ja siksi myös helppo veloittaa.

Voimme nyt jo erottaa kaksi selvästi toisistaan erottuvaa tai jopa vastakkaista näkökantaa: anticopyrightistit ja copyrightistit. Edellinen puolue vastustaa copyright-lainsäädännön tiukentamista ja monet sen kannattajista lukeutuvat juuri kirjastoihmisiin ja lukevaan yleisöön. Heille on tuttu Stewart Brandin slogan: "Information wants to be free."

Mutta Brandin lause kuuluu kokonaisuudessaan: "Information wants to be free -- because it is now so easy to copy and distribute casually -- and information wants to be expensive -- because in an Information Age, nothing is so valuable as the right information at the right time."

Tekijänoikeus nähdään yhä useammin vaurauden avaimena. Amerikkalainen journalisti Charles C. Mann, joka on kirjoittanut tekijänoikeudesta laajan esseen Who will own your next good idea? toteaa, että taloudellisia voittajia tulevat olemaan ne, jotka omistavat bitit - nollat ja ykköset - eivät niinkään ne, jotka valmistavat bittien siirtovälineitä.

Ennen vanhaan oli sellainen ammattiryhmä kuin taiteilijat. Nyt he ovat sisällön tuottajjia tai - mikä vielä pahempi - tajuntateollisuustyöläisiä. Julkaisijat, kustantajat, suuryhtiöt ja sisällön tuottajat kilpailevat bittien omistuksesta. On lukuisia eturyhmiä, jotka tahtovat valvoa tiedonjakoa ja tiedosta maksettavan hinnan tasoa. Oikeuksien omistajat saattavat vastustaa nykyisten copyrightrajoitusten, esim. juuri kirjasto-oikeuksien säilyttämistä, digitaalisessa ympäristössä. On tahoja, jotka vaativat kryptograafista suojausta kaikelle uudelle tiedolle. Tämä olisi kohtalokas isku sekä yleisille kirjastoille että myös internetin käyttäjille. Epäilemättä se merkitsisi kirjailijoille tiettyä turvaa mutta myös lukijoiden menetystä.

Käyttäjän oikeuksien ja tekijänoikeussuojan välinen suhteellinen tasapainotila järkkyy. Kirjailijakin on joutunut uudenlaiseen ambivalenttiin tilanteeseen. Ei ole kirjailijaa ilman lukijaa, ja tämä tarkoittaa kahta asiaa: Ensimmäiseksi sitä, ettei ole kirjailijaa ilman lukevaa yleisöä ja toiseksi sitä, että jokainen kirjailija on myös lukija. Hän tarvitsee toisia kirjoja ja kirjastoa voidakseen ylimalkaan harjoittaa ammattiaan.

Kirjailijalle kysymys copyrightista koskee suoraan hänen taloudellisia intressejään, hänen oikeuttaan ja mahdollisuuttaan ansaita elantonsa omalla työllään. Mikäli tekijänoikeus murenee - kuten on täysin mahdollista - hänen taloudellinen asemansa kurjistuu entisestään.

Meillä, toisin kuin useimmissa Euroopan maissa, on erinomainen apurahajärjestelmä. Mutta se ei suinkaan kata läheskään kaikkia taiteilijoita eikä sillä vaurastuta tai edes maksella asuntovelkoja. On myöskin aihetta varautua siihen, että tämä järjestelmä ennen pitkää hävitetään tai sitä ainakin heikennetään, koska ilmeisesti se ei ole harmoniassa EU-lainsäädännön kanssa. Näyttää siltä, että tulemme tarvitsemaan runsaasti yksityisiä sponsoreita, jotka ainakaan tähän saakka eivät ole osoittaneet vähäisintäkään mielenkiintoa kirjallisuutta kohtaan. Myös tekijän itsensä täytyisi keksiä uusia toimeentulotapoja esim. ryhtymällä stand up-esiintyjäksi. (Sellaisia kirjailijoita jo on esim. Irlannissa, Englannissa ja Belgiassa.)

Mutta, kuten Charles C. Mann huomautti: " Jos prosaistien pitäisi ansaita elantonsa julkisilla esiintymisillä, J.D. Salinger --- olisi pennitön, ja Salman Rushdie olisi kuollut."

Erilaiset lisenssisysteemit, digitaaliset sopimukset ja copyright-chipsit ovat monien etujärjestäjen mielestä välttämättömyys, jos mieli turvata tekijöiden taloudellinen etu. Mutta niillä on nurja puolensa. Sisällön tuottajat ja julkaisijat eivät ehkä voita niin paljon kuin kuvittelevat. Jos laiton on sosiaalisesti yleisesti hyväksyttyä, aina löytyy keinoja kiertää laki.

Eikä kysymys ei ole suinkaan vain taloudellisista eduista edes kirjailijan kohdalla. Lukijana kirjailijankin on päästävä informaation lähteille, ja kaikki copyrightin tiukennukset kajoavat suoraan tähän perusoikeuteen. Tiedon jano on syvä inhimillinen tarve, joka on sekä henkilökohtainen että kaikille yhteinen.

Meillä Suomessa jokamiehenoikeus on arvokas ja harvinainen oikeus, ei harvojen oikeus. Vaikka jokaisella maapalalla on omistajansa, metsän antimia voi kerätä ja käyttää kuka tahansa. Tuskin kukaan on halunnut kyseenalaistaa tai kaventaa tätä oikeutta. Meillä pitäisi olla erityinen herkkyys ymmärtää anti-copyright-puolueen tavoitteita. Minunkin kantani on se, että ihmisen pitää voida lukea edelleenkin ilman erityislisenssejä. Copyrightin vahvistaminen siihen suuntaan kuin esim. WIPO:ssa (YK:n järjestö World Intellectual Property Organization) ehdotettiin vuonna 1996, vaikeuttaisi oleellisesti varattomimpien tiedon saantia ja lisäisi siten epätasa-arvoa. (WIPO:ssa tehtiin lisäyksiä Bernin tekijänoikeussopimuksiin, joiden mukaan nämä sopimukset koskevat myös digitaalista ympäristöä. Pyrkimyksenä oli se, että kaikki digitaaliset kopiot katsottaisiin erillisiksi kappaleiksi, jolloin materiaalin levittäminen internetissä olisi hyvin ongelmallista.) Samoin uusimmassa EU:n direktiivissä joulukuulta 1997 uhataan romuttaa kohtuullisen käytön poikkeukset tekijänoikeuteen.

Olen itse julkaissut verkossa paljon tekstejäni, ja kaikki julkaisemani materiaali on vapaasti ja ilmaiseksi käytettävissä, myös kokonainen pieni teos, jota ei ole toistaiseksi luettavissa missään muualla. Tämä on ratkaisu, jota en tyrkytä kollegoille, mutta josta en myöskään ole millekään taholle tilivelvollinen. Sitä paitsi kirjailijalla on vielä tänään vain kaksi mahdollisuutta: joko julkaista verkossa ilmaiseksi tai ei julkaista siellä ollenkaan. Minä ainakaan en edes tunne tapaa, millä yksityinen tekijä voisi veloittaa niitä, jotka käyvät lukemassa hänen sivujaan.

Toimintani ei ole niin anteliasta kuin miltä näyttää. En ole kokenut menettäneeni taloudellisesti mitään, koska useimmista teksteistäni olen jo kertaalleen saanut jonkinlaisen korvauksen. Olen joko pitänyt ne luentoina tai esitelminä tai sitten julkaissut ne jossain lehdessä tai antologiassa. On myös selvää, että olen saanut runsaasti uusia lukijoita, jopa niitäkin, jotka ehkä joskus ostavat jonkin painetun kirjani.

Olen myös sitä mieltä, että oli paha virhe pidentää tekijänoikeussuojaa seitsemäksikymmeneksi vuodeksi. Minusta olisi järkevämpää turvata nykyisten polvien tiedon saannin mahdollisuudet kuin huolehtia kirjailijan vielä syntymättömien jälkeläisten toimeentulosta. Nämä jälkeläiset neljännessä ja viidennessä polvessa saavat kyllä luvan ansaita itse oman elantonsa.

Mutta lisää uudistuksia ja niiden mukana ongelmia on luvassa. Sähköinen paperi tulee mullistamaan jälleen kerran kirjallisen kulttuurin ja copyright-lainsäädännön. Tähän saakka paperin kulutus - toisin kuin on ennustettu - on lisääntynyt tietokoneiden mukana. Elektroninen paperi on askel ekologisesti järkevämpään suuntaan, samalla tietysti myös ekonomisesti kannattavampaan.

Digitaalisesta kirjasta on olemassa jo useampia prototyyppejä. Niillä on sellaisia tuotenimiä kuin SoftBook, RocketBook ja EveryBook. Kerran sähkökirja tulee toimimaan vain valon voimalla - tai oman kätemme liike-energialla. Tällainen kirja on tyhjä - mutta juuri sen tyhjyys mahdollistaa sen, että siihen mahtuu kirjasto, kirjastoja. Varioidakseni runoilija Mirkka Rekolan sanoja: "Joka päivä edessä tyhjä lehti. Minä luen ja pidän sen avoimena."

Voimme pian ladata siihen verkkokirjakaupasta minkä tahansa haluamamme teoksen. Lukijat voivat käyttää valokynää alleviivatakseen ja tehdäkseen reunamerkintöjä. Sitä kirjaa voidaan lukea sängyssä - ja olen huomannut, että juuri tämä kriteeri on monelle lukijalle ratkaiseva.

Olemme kuulleet toistuvia vakuutteluja, että digitaalinen ja gutenbergilainen tekniikka tulevat vielä pitkään jatkamaan rauhallista rinnakkaiseloa. Enää en olisi siitä niinkään varma. Kone oli 1800-luvulla jotain aivan muuta kuin nyt, samoin kirjan käsite tulee muuttumaan. Se ei tule merkitsemään seuraavalle sukupolvelle samaa kuin vielä meille.

Suomen presidentin virka-asunnon, Mäntyniemen, sisustussuunnittelijat olivat aikaansa edellä, turhankin paljon, koskapa he eivät lainkaan piirtäneet taloon kirjahyllyjä.

Painetun kirjan merkitys tiedon ja huvin lähteenä vähenee ja on jo vähentynyt, mutta ennen pitkää gutenbergilaisesta kirjasta tulee rariteetti, keräilijöiden himoitsema esine. Saamme heittää hyvästit paperikirjalle jokapäiväisenä käyttöesineenä, ja ne tulevat olemaan haikeat jäähyväiset. Vanha vitsi: "Minulla on jo kirja", ei tulevaisuudessa ole enää vitsi. Mitä tapahtuu silloin kirjastoille, mitä kirjakaupoille, kustantamoille ja painotaloille, luoja tietää. Kuka maksaa kenelle ja kuinka paljon, jää sekin nähtäväksi.

 

 

Elin lapsuuteni maailmassa, joka oli hyvin toisenlainen kuin tämän päivän Suomi. Se oli vielä suureksi osaksi agraariyhteiskunta, eikä siellä ollut teknologiaa vaan teollisuutta, raskasta, saastuttavaa ja työllistävää. Mutta satelliitit, scifi ja sarjakuvat saivat lapset kuvittelemaan tulevaisuutta, joka eroaisi tyystin silloisesta arkipäivästämme. Luulimme, että jo vuonna 20000 meillä olisi siirtokuntia Kuussa ja ehkä muilla planeetoillakin. Että liikkuisimme lentäen ja ruoan asemasta söisimme pieniä energiapillereitä.

Niin ei ole käynyt, mutta arkipäivämme on todella muuttunut. Koska meillä on uusi teknologia, meillä on myös uudenlainen sivilisaatio ja demokratia.

Edes tiedemiehillä tai kirjailijoilla ei ollut hämärintäkään käsitystä todellisista muutossuunnista, ei henkilökohtaisista tietokoneista tai telekommunikaation edistymisestä. Se mikä 50- ja 60-luvuilla luvuilla oli vielä satua ja magiaa, on tänään arkipäivää.

Maailmankuvamme on tyystin toisenlainen kuin 50-luvun lopulla. Teollisuus sanan vanhassa merkityksessä on syrjäytynyt uuden teknologian tieltä. Suhteemme työhön on muuttunut. Tieteen paradigma on vaihtunut. Ratkaiseva muutosvoima on ollut kone, tietokone tai oikeastaan sen idea.

Mutta koneen idea on kokenut metamorfoosin. Tietokone ei ole metallin, piin ja muovin kappale, vaan osa valtavaa tietoisuuksien verkkoa. Verkostoituminen on vuosituhannen vaihteen avainkäsitteitä. Enää emme voi eristää tieteen aloja toisistaan, tieteiden lokeroituminen on päättymässä ja myös humanistinen tutkimus ja luonnontieteet joutuvat tekemään tuttavuutta keskenään.

Tietokoneavusteiset tutkimusalat kuten tekoäly ja tekoelämä jatkavat samaa vallankumousta kuin aikoinaan suhteellisuusteoria, kvanttiteoria ja kaaosteoria. Ne murtavat kukin osaltaan klassista ja mekanistista näkemystä kiinteiden ja erillisten objektien, syyn ja seurauksen universumista. Alamme ymmärtää, että samat monimutkaisuuden lait pätevät kaikissa systeemeissä: biologisissa, atomaarisissa, ekonomisissa, sosiologisissa ja kulttuurisissa.

Digitaalinen ja virtuaalinen ovat muuttaneet radikaalisti käsitystämme todellisuudesta, elämästä ja tietoisuudesta. Etenemme kohti vaihetta, jolloin simulaatiota on yhä vaikeampi erottaa alkuperäisestä. Tämä kysymys nousee esiin jo tekijänoikeuden kohdalla, mutta se on valtavan paljon laajempi. Kysymys siitä, mikä on luonnollista ja mikä keinotekoista, mikä aitoa ja mikä imitaatiota, aktivoituu uudella tavalla.

Uusi teknologia ei ole syntynyt sattumalta eikä se ole pelkkä tekninen innovaatio. Se on muuttuneen mediakäsityksen johdonmukainen seuraus. Internet on kehittynyt synkroniassa taloudellisen ja intellektuaalisen kehitysvaiheemme kanssa. Tarvitsemme maailmanverkkoa poliittisista, sosiaalisista ja moraalisista syistä. Tarvitsemme globaalia vuorovaikutus- ja tiedonsiirtojärjestelmää. Mikään vähempi ei riitä silloin kun ongelmatkin ovat globaaleja. Hallitukset, puolueet, kansakunnat ja kauppaliitot eivät voi edes yrittää ratkaista niitä itsenäisesti ja toisistaan riippumatta. Entistä monimuotoisempia, nopeampia, massiivisempia ja joustavampia yhteyksiä on pakko solmia, jotta edes eräitä meitä odottavista katastrofeista voitaisiin lieventää.

Emme tiedä, miten maailmantalous selviää nykyisestä kriisistä, jos se vielä laajenee. Markkinat ovat kohtalokkaasti perustuneet väärille ja irrationaaleille toiveille, jättiläismäiselle harhaluulolle: että ihmiset voisivat elää rahasta.

Toiveet voivat olla turhia ja turhauttavia, toivo ei ole sitä koskaan. Olisi naiivia olettaa, että gigaongelmia voitaisiin ratkaista internetin avulla. Oma tahtomme määrää tulevaisuutta enemmän kuin tehokkainkaan tekninen keksintö. Jo esimerkki tekijänoikeuslainsäädännöstä osoitti, että maailmanverkko voi myös lisätä ongelmien monimutkaisuutta. Tiedämme, että se levittää myös disinformaatiota ja tarjoaa kanavia erilaiselle rikollisuudelle. Mutta se avaa myös mahdollisuuksia globaalille kansalaisaktivismille, keskustelulle yli poliittisten ja etnisten rajojen. Tämän vuorovaikutuksen kehitys ei minusta ole vain näennäistä. Juuri se - ei niinkään teknologian evoluutio - todistaa, että me yhä toivomme.

 

Leena Krohn