Tainaron. Kaksi kadonnutta kirjettä.

    Dayma

    Eilen teki mieleni aamujuomaksi tainaronilaisten suosimaa makeaa vaahtoavaa daymaa tai daimea, jota nautitaan pillillä. Täkäläiset ovat niin mieltyneet siihen, että he juovat sitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, kylmänä tai kuumana, ja heillä on sille dayman lisäksi kymmeniä muitakin nimityksiä. Olen kuullut väitettävän, että suurina annoksina sillä olisi erikoisia vaikutuksia ja että jotkut saattavat nähdä omituisia ja sopimattomiakin asioita sitä nautittuaan.
    Minä puolestani en ole huomannut mitään sellaista.
    Muistin erään miellyttävän pienen konditorian kanavan varrella, jonne Jäärä oli minut vienyt heti ensimmäisen päivänä Tainaroniin saavuttuani. Minun teki mieleni myös niitä erityisen rapeita yrttileipiä, keveitä kuin öylätit, jotka tuoksuvat savulle ja joita en tiedä valmistettavan missään muualla kuin juuri siinä leipomossa. Mielihaluni oli niin kiihkeä, että suuni vettyi ja minun täytyi nieleksiä kun noiden leipästen muisto levisi kielelleni.
    Pettymyksekseni en enää löytänyt sitä kehäbulevardin poikkikatua, jonka varrella kahvila oli. Kuvittelin seuraavani oikeaa reittiä, käännyin samasta kadunkulmasta kuin ennenkin ja jatkoin kanavan reunaa, mutta pian löysin itseni aivan tuntemattomista kortteleista. Siellä oli keskeneräisiä uudisrakennuksia ja suunnattomia teollisuushalleja, joista levisi ympäristöön turbiinien ja porakoneiden ääni ja polttomoottorien katku. Väkikin siellä näytti aivan erilaiselta, köyhemmältä ja pienikokoisemmalta kuin ne tainaronilaiset, joita oli istuskellut lempikahvilani terassilla. Löysin vihdoin kolkon kuppilan, missä huonosti vaahtoavaa daymaa tarjottiin paksuista korvattomista kulhoista ja missä leipä oli tiivistä ja raskasta.
    - Minä haluaisin saada Tainaronin kartan, sanoin eilen Jäärälle. - Täällä olisi silloin paljon helpompi kuljeskella itsekseen eikä sinun aina tarvitsisi vaivautua oppaakseni. Tavaratalosta en löytänyt ainuttakaan karttaa. Voisitko sinä ehkä hankkia jostain kartan? Olisiko se mahdollista?
    - Valitettavasti se on mahdotonta, hän vastasi.
    - Miksi mahdotonta? Ovatko kaikki kartat loppuunmyydyt?
    - Siitä ei ole kysymys, hän sanoi. - Tainaronista ei ole milloinkaan laadittu kattavaa karttaa.
    - Kuinka? Eikö ole tehty yhtään kunnon karttaa? Sehän on kovin kummallista, sanoin tyytymättömänä ja ihmeissäni.
    - Ei ollenkaan kummallista, Jäärä sanoi jyrkästi. - Sellaisen kartan laatiminen olisi sula mahdottomuus, kerrassaan järjetön yritys.
    - Miksi niin? minä kysyin yhä ärtyneempänä. - Minusta valtakunta, josta ei ole olemassa karttaa, ei ole oikea valtakunta vaan barbaria, kaaos, silkkaa sekasortoa.
    - Sinä tiedät vielä kovin vähän Tainaronista, hän sanoi hiljaa. - Meilläkin on lakimme, ne vain ovat erilaiset kuin teillä.v Minua hieman hävetti, mutta se ei pyyhkäissyt kokonaan pois närkästymistäni.
    - Karttaa ei voi tehdä, hän jatkoi, koska Tainaron muuttuu lakkaamatta.
    - Kaikki kaupungit muuttuvat, minä sanoin.
    - Ei yksikään niin nopeasti kuin Tainaron, Jäärä vastasi. - Sitä mitä Tainaron oli eilen, se ei ole enää tänään. Kenelläkään ei voi olla käsitystä Tainaronin kokonaisuudesta. Jokainen kartta johdattaisi käyttäjänsä harhateille.
    - Kaikista kaupungeista on oltava kartta, edes jonkinlainen, minä yhä intin.
    Jäärä huokaisi ja katseli minua ystävällisesti, mutta hieman väsyneenä.
    - Tule! hän sitten sanoi, ja otti lempeästi kiinni käsivarrestani. - Mennään!
    - Minne nyt? minä kysyin.
    - Me menemme näkötorniin, Jäärä sanoi. - Jotta ymmärtäisit.
    Näkötorni oli rakennettu samalle kukkulalle kuin huvipuisto. En ollut huomannut tornia ennen, sillä maailmanpyörän liike oli vienyt kaiken huomioni. Saimme kiivetä tuskastuttavan kauan kapeita puuportaita, jotka kiersivät köynnösmäisenä spiraalina tornin ulkoseinää. En rakasta niin korkeita paikkoja, ja minusta tuntui kuin tuuli olisi huojuttanut heiveröistä rakennelmaa. Kiipesimme ja kiipesimme. Portaita kiertäessämme myös maailmanpyörä palasi aina uudelleen aivan silmieni eteen, sen vaunut, nyt tyhjät, tärähtelivät ja keinuivat, sen liike huimasi minua. Kiipesimme, ja kaduin, että olin lähtenyt Jäärän matkaan.
    Puolivälissä sanoin Jäärälle: - Nyt en enää jaksa. Jäädään tähän. Tästä näkee jo aivan tarpeeksi.
    Mutta Jäärä ei ollut kuulevinaan vaan jatkoi ihmeteltävän ketterästi kipuamistaan. Välillä hän suorastaan kiisi ylöspäin - mutta olihan hänellä tietysti useampia jalkapareja kuin minulla. Hän ei edes vilkaissut taakseen, ja minun oli seurattava häntä. Kiipesin kiipeämistäni.
    Vihdoinkin! Seisoimme ylätasanteella, mutta minua huimasi jo pahasti enkä mennyt heti aivan kaiteen viereen. Silmäni kipeytyivät tuulesta ja päivänpaisteesta, joka siellä ylhäällä tuntui sokaisevan kirkkaalta. Yritin hengittää hitaasti, nieleskelin ja kiinnitin katseeni tasanteen lattialankkujen syihin. Olin päättänyt, etten enää valita; epäilin näet, että Jäärä jo nyt piti minua hemmoteltuna ja huonona seurana enkä suinkaan halunnut, että hän väsyisi opastamiseeni.
    Mutta en voinut olla toivomatta, että Jäärä olisi kiertänyt yhden kapeista ja pitkistä yläraajoistaan hartioideni ympäri. Hän ei ollut huomaavinaankaan epävakaata tilaani vaan tarkasteli kiinteästi ja - siltä minusta näytti - myös ylpeydestä kostuvin silmin edessämme avautuvaa panoraamaa. Hän alkoi hyräillä sanatonta laulua, jota en ollut ennen kuullut, ja sen yksitoikkoinen sävel ja puunsyiden levolliset aaltokuviot saivat tasapainoni palaamaan.
    Kokosin rohkeuteni ja katsoin alas. Olimme kiivenneet toki kauan, mutta silti minua hämmästytti, että olimme niin ylettömän korkealla. Varjostin silmiäni ja näin pyörryttävässä syvyydessä Tainaronin tasangon, jota vinhasti kiitävien pilvien varjot kuvioivat. Tajusin myös, että tornin täytyi olla hieman vino, koska horisontti oli selvästi kallellaan. Suoraan alapuolellamme oli pieni huvipuisto, tänään autio, monenkirjavine telttoineen. Maailmanpyörän ylimmät vaunutkin jäivät kauas alapuolellemme. Kaukaa kiilsi lasi ja teräs, kimalsi pronssi ja kulta, kun värisevä säde osui pilvenpiirtäjien ikkunarivistöihin tai kirkkojen kupoleihin. Tämä oli Tainaron, hänen kaupunkinsa, heidän, minun ei milloinkaan.
    Mutta se oli ihmeellinen kaupunki! Jäärän ylpeys oli ymmärrettävissä. En ollut ikinä käsittänyt, miten valtava Tainaron oli. Näin nekin kekomaiset asuinalueet, joissa kerran olin vieraillut vain kastuakseni kuningattaren kyynelistä, näin ruhtinaan palatsipuiston käytävineen ja pagodeineen, ja idässä slummien loputtomat sotkuiset vyyhdit.
    Olimme niin korkealla, että alhaalta kului enää vain jokin kirskahdus, yksittäinen, muita kimakampi huuto ja salaperäisiä helähdyksiä, joita olen kuullut myös öisin ja joiden alkuperää en ole koskaan pystynyt selvittämään. Kuulosti aivan siltä kuin joku olisi kilauttanut lasia hopealusikalla pitääkseen juhlapuheen. Vielä vähän matkaa ylöspäin, ja kaikki olisi aivan äänetöntä.
    - Täällä on kaikki, mitä minulla on, Jäärä sanoi. - Sinäkin.
    Okeanoksen kiiltävä vyö vaahtoraitoineen kaarsi meitä joka puolelta. Autere kätki horisontin etelässä, mutta pohjoisessa päin oli nähtävissä korkea hopeanhohtoinen pilvimuodostuma, joka oli niin liikkumaton, aivan toisin kuin Tainaronin yllä lipuvat pilvet, että se muistutti metallista veistosta. Sen hahmo oli kuin ihmistorson.
    - Nouseeko rajuilma? minä kysyin.
    - Ei se ole rajuilma, hän sanoi. - Pahempaa. Se on talvi. Vaikka kestää vielä kauan, ennen kuin se saavuttaa meidät. Mutta kun se on täällä, voi niitä, jotka eivät silloin jo nuku! Minua palelsi jo nyt, täydessä auringonpaisteessa. Katsoimme lumen ja jään majesteettista hahmoa vaieten. Minusta se ei vieläkään näyttänyt muuttavan muotoaan tai lähestyvän Tainaronia.
    - Ehkä se ei tällä kertaa tulekaan, minä sanoin Jäärälle puolitosissani ja toivehikkaana. - Ehkä se jää tuonne pohjoiseen.
    - Millainen lapsi hän onkaan, Jäärä sanoi sivuun ikään kuin tasanteella kanssamme olisi ollut kolmaskin henkilö. Sitten hän jatkoi kääntyen taas minun puoleeni: - En tuonut sinua tänne vain katsomaan talven tuloa. Näetkö?
    Jäärä viittasi kaupungin pohjoispäähän, talven alapuolelle, missä kohoili rykelmä erikorkuisia ja -muotoisia asumuksia. Johtui varmaan särkevistä silmistäni, että niiden ääriviivat näyttivät niin epätarkoilta. Siinä katsellessamme näytti oudosti siltä kuin eräät niistä olisivat lähteneet liikkeelle.
    - Mitä siellä tapahtuu? minä kysyin.
    - Muutoksia, hän sanoi.
    Siltä tosiaankin näytti. Pölyntuprahduksia levisi tasangolle - ja hetken kuluttua siinä, missä monisakaraiset tornit ja korttelit äsken polveilivat, törrötti pelkkiä raunioita. Mitään räjäytyksen ääniä en kuitenkaan kuullut.
    - Sitä kaupunginosaa ei enää ole, hän sanoi tyynesti.
    - Ei kai se vain ole maanjäristys? minä kysyin peloissani. En kyllä tuntenut vielä mitään tärähtelyä.
    - Ei, siellä vain puretaan entistä Tainaronia, Jäärä sanoi.
    Jäärä kohotti sormensa ja osoitti lännemmäksi. Ja sielläkin näin hävitystyötä, hajoamista ja murtumista, mutta melkein samanaikaisesti entisten rakenteiden sijoille alkoi työntyä uusia muotoja, pehmeästi kaareutuvia hallikomplekseja, vielä toistaiseksi ilmaan päättyviä portaikkoja, yksinäisiä kierteistorneja ja pylväikkökäytäviä, jotka etenivät mutkitellen autiolle rannalle.
    - Mutta... minä aloin.
    - Shh, Jäärä sanoi, katso vielä tuonne.
    Katsoin. Siinä, missä vielä äsken oli kulkenut viivasuora bulevardi, risteilivät nyt kapeat polut. Niiden rihmasto haarautui yhä laajemmalle alueelle aivan silmieni alla.
    - Ja näin tapahtuu kaiken aikaa, loputtomasti, hän sanoi. - Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa. Ei kenenkään hyödytä ryhtyä kartantekoon. Se olisi ajan ja voimien tuhlausta. Ymmärrätkö nyt?
    En voinut olla ymmärtämättä, että Tainaron eli niin kuin asukkaansa, sekin oli olento, josta koko ajan oli tulossa muuta kuin mitä se oli. Nyt ymmärsin myös, etten enää koskaan tulisi maistamaan niitä savuntuoksuisia öylättejä, joita aamulla olin himoinnut. Ja kuitenkin ymmärsin kovin vähän.
    - Minun on jano, sanoin Jäärälle dayman vaahtoa taas kaivaten.

    Sielunkellot

    Mikä kumu! Yli koko Tainaronin se leviää, kajahtelee korttelista kortteliin, helisyttää ikkunalaseja ja resonoi omassa rinnassani. Kun painan sormeni pöytää vasten, tunnen jopa sormenpäissäni malmikellojen äänen. Ja varpaani, jalkapohjani, kantapäänikin kuulevat sen, sillä lattia, koko Tainaronin maaperä värähtelee ja keinuu kellojen sävelvuossa.
    Ruhtinas on kuollut, ja nyt kaikissa kaupungin kirkoissa, katedraaleissa ja temppeleissä, niin monta kuin niitä onkin, soitetaan sielunkelloja. Ne pauhaavat aamusta illaan kuin korvatakseen edesmenneelle sen huomion, jota hänelle ei ennen kuolemaa kukaan omistanut.
    - Mitä ruhtinaalle tapahtui? minä kysyin Pölkkyhärältä. Sillä uutisissa ei ollut kerrottu mitään hänen kuolemansa syystä.
    - Hänellekö? Hän vain kuoli, Pölkkyhärkä vastasi kääntäen minuun hitaan katseensa. - Oli jo aika. Hän oli vanha mies.
    - Mutta eikö se ollut liiankin sopiva aika? minä kysyin.
    Minä olin nähnyt palatsin sydäntornissa sen mitä olin nähnyt: ruhtinaan ohuen odottavan hahmon, joka kyyhötti keskelle lattiaa asetetulla yksinkertaisella tuolilla ilman adjutanttien, ilman edes alimman vahtisotilaansa seuraa. Hänen viittaansa ympäröi kuin toisena viittana pikaisesti lähestyvän lopun aura. Eikä se ollut luonnollinen loppu.
    - Eikö se tapahtunut kovin äkkiä?
    - Ei sen äkkiämmin kuin mikään muukaan, Pölkkyhärkä murahti tavallistakin tylsempänä.
    Tuo liereä, hidasverinen sarvipää! Miten Jäärä saattoi koskaan kuvitella, että Pölkkyhärkä voisi korvata hänet oppaanani Tainaronissa?
    - Haluaisin tietää, mitä nyt tapahtuu, minä sanoin.
    - Nyt vaihtuu valta, Pölkkyhärkä sanoi.
    - Niin tietysti, minä sanoin tuskastuneena.
    Senhän minä toki tiesin, mutta olisin halunnut jonkun tekevän minulle selkoa siitä, mitä vallanvaihto tulisi merkitsemään kansakunnalle ja minkälainen johto Tainaronille nyt saataisiin. Mutta kun katsoin Pölkkyhärkää, ymmärsin, ettei siitä aiheesta kannattanut jatkaa. Näinhän jo, ettei mikään olisi voinut kiinnostaa häntä vähemmän.
    Juuri silloin hän vilkaisi minua syrjäkarein, ja hänen pupillittomissa mustissa silmissään välähti jotakin, kuin huvittuneisuutta. Osaisiko Pölkkyhärkä tosiaan olla huvittunut jostakin? Hetken minusta vaikutti kuin olisinkin erehtynyt hänen suhteensa, kuin hänen tylsyytensä verhoaisi aivan muita ominaisuuksia, jotka hän salasi ties mistä syystä. Yritin tavoittaa uudelleen äskeisen valon, mutta hänen katseensa sammui entiselleen. Kenties ohimenevä vaikutelma johtui vain valaistuksen muutoksesta tai omasta mielentilastani.
    - Menetkö sinä johonkin temppeliin muistotilaisuuteen? Mihin uskontokuntaan sinä kuulut? tulin kysyneeksi, koska halusin vaihtaa hedelmätöntä puheenaihetta.
    - Jokaiseen vuorollaan, hän sanoi. - Tietysti.
    - Jokaiseen vuorollaan? Ei kai se ole mahdollista, minä sanoin tyrmistyneenä. Ja vielä "tietysti", se nyt oli sentään liikaa.
    - Miksi ei olisi? hän sanoi pureskellen jotain eteenpäintyöntyneissä leuoissaan. - Täytyyhän olla tasapuolinen. Tällä haavaa kuulun ylimmän tiedon temppeliin. Ensi kuussa minä siirryn - kas, en nyt juuri satu muistamaan sen seurakunnan nimeä.
    - Mutta jos siellä, missä sinä nyt olet, on ylin tieto, miksi kannattaa siirtyä taas uuteen seurakuntaan? minä kysyin.
    Hän ei vastannut vaan keskittyi pureskelemaan ja nieleskelemään jotakin sitkeää ja liimamaista ainetta, joka sai hänen leukansa välillä juuttumaan toisiinsa. Kuulin yhä sielunkellojen soivan, sekä kaukaa ja korkealta, sekä matalasti ja aivan läheltä.
    - Tunnetko sinä oman temppelisi kellot? minä kysyin.
    - Ne ovat varmaankin nämä, jotka läppäävät hyvin tiheästi, hän sanoi. - Tai sitten nuo, joissa matalien iskujen välillä kuuluu kaksoishelähdys. Ei sentään, kuulepas, ne ovat sittenkin nuo hitaammat, jotka kuuluvat idempää, nuo, jotka läppäävät aina kolme ja yksi, kolme ja yksi, hän sanoi.
    Turhaan kuuntelin. En pystynyt erottamaan kellojen ääniä toisistaan, kuulin enää vain huminan, jossa ne kaikki sekoittuivat. Nämä tainaronilaiset! En kai koskaan opi ymmärtämään heitä. Alan väsyä pitkään vierailuuni, niin, nyt minä väsyn.
    Pölkkyhärkä on mennyt, mutta yhä moikuvat ruhtinaan sielunkellot. Ja miksen tunnustaisi, että minua tänään piinaa koti-ikävä. Kuuletko minua? Olen ikävästä sairas. Mutta Okeanos on hyytymässä talveen eikä satamasta irtoa ennen kevättä enää yksikään laiva.
    Kotipihani korkeat puut tempoilevat nyt myrskyn kourissa. Omaan huoneeseeni lankeaa syksyn viisto kirkkaus. Näen huoneen kirjat ja kuvat ja tarkoin valitut tavarat, muistan sen levollisuutta ja salaista iloa. Juuri tähän vuodenaikaan, ennen talvea, kauan sitten, sinä tulit huoneeseeni.
    Sinä tulit huoneeseeni, kun aamu sarasti, enkä tiennyt, nukuinko vai valvoin. Minä en hievahtanut, mutta sinä, sinä puristit kovat, suolan rohduttamat huulesi ääneti kaulalleni, juuri siihen missä sykki, ja sitten ne painuivat ohimolleni ja liukuivat kuumina silmäluomillani, kunnes sinä vihdoin hapuilit suutani ja avasit sen omilla huulillasi.
    Silloin minä maistoin sinun makusi, sinun janosi maun, ja minä vastasin, ja vastasin, ja vaikeroin.
    Leena Krohn