Tainaron. Kaksi kadonnutta kirjettä.
Dayma
Eilen teki mieleni aamujuomaksi tainaronilaisten suosimaa makeaa
vaahtoavaa daymaa tai daimea, jota nautitaan pillillä. Täkäläiset ovat
niin mieltyneet siihen, että he juovat sitä kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa, kylmänä tai kuumana, ja heillä on sille dayman lisäksi
kymmeniä muitakin nimityksiä. Olen kuullut väitettävän, että suurina
annoksina sillä olisi erikoisia vaikutuksia ja että jotkut saattavat
nähdä omituisia ja sopimattomiakin asioita sitä nautittuaan.
Minä puolestani en ole huomannut mitään sellaista.
Muistin erään miellyttävän pienen konditorian kanavan
varrella, jonne Jäärä oli minut vienyt heti ensimmäisen päivänä
Tainaroniin saavuttuani. Minun teki mieleni myös niitä erityisen
rapeita yrttileipiä, keveitä kuin öylätit, jotka tuoksuvat savulle ja
joita en tiedä valmistettavan missään muualla kuin juuri siinä
leipomossa. Mielihaluni oli niin kiihkeä, että suuni vettyi ja minun
täytyi nieleksiä kun noiden leipästen muisto levisi kielelleni.
Pettymyksekseni en enää löytänyt sitä kehäbulevardin
poikkikatua, jonka varrella kahvila oli. Kuvittelin seuraavani oikeaa
reittiä, käännyin samasta kadunkulmasta kuin ennenkin ja jatkoin
kanavan reunaa, mutta pian löysin itseni aivan tuntemattomista
kortteleista. Siellä oli keskeneräisiä uudisrakennuksia ja
suunnattomia teollisuushalleja, joista levisi ympäristöön turbiinien
ja porakoneiden ääni ja polttomoottorien katku. Väkikin siellä näytti
aivan erilaiselta, köyhemmältä ja pienikokoisemmalta kuin ne
tainaronilaiset, joita oli istuskellut lempikahvilani
terassilla. Löysin vihdoin kolkon kuppilan, missä huonosti vaahtoavaa
daymaa tarjottiin paksuista korvattomista kulhoista ja missä leipä oli
tiivistä ja raskasta.
- Minä haluaisin saada Tainaronin kartan, sanoin eilen
Jäärälle. - Täällä olisi silloin paljon helpompi kuljeskella itsekseen
eikä sinun aina tarvitsisi vaivautua oppaakseni. Tavaratalosta en
löytänyt ainuttakaan karttaa. Voisitko sinä ehkä hankkia jostain
kartan? Olisiko se mahdollista?
- Valitettavasti se on mahdotonta, hän vastasi.
- Miksi mahdotonta? Ovatko kaikki kartat loppuunmyydyt?
- Siitä ei ole kysymys, hän sanoi. - Tainaronista ei ole
milloinkaan laadittu kattavaa karttaa.
- Kuinka? Eikö ole tehty yhtään kunnon karttaa? Sehän on kovin
kummallista, sanoin tyytymättömänä ja ihmeissäni.
- Ei ollenkaan kummallista, Jäärä sanoi jyrkästi. - Sellaisen
kartan laatiminen olisi sula mahdottomuus, kerrassaan järjetön yritys.
- Miksi niin? minä kysyin yhä ärtyneempänä. - Minusta
valtakunta, josta ei ole olemassa karttaa, ei ole oikea valtakunta
vaan barbaria, kaaos, silkkaa sekasortoa.
- Sinä tiedät vielä kovin vähän Tainaronista, hän sanoi
hiljaa. - Meilläkin on lakimme, ne vain ovat erilaiset kuin teillä.v
Minua hieman hävetti, mutta se ei pyyhkäissyt kokonaan pois
närkästymistäni.
- Karttaa ei voi tehdä, hän jatkoi, koska Tainaron muuttuu
lakkaamatta.
- Kaikki kaupungit muuttuvat, minä sanoin.
- Ei yksikään niin nopeasti kuin Tainaron, Jäärä vastasi. -
Sitä mitä Tainaron oli eilen, se ei ole enää tänään. Kenelläkään ei
voi olla käsitystä Tainaronin kokonaisuudesta. Jokainen kartta
johdattaisi käyttäjänsä harhateille.
- Kaikista kaupungeista on oltava kartta, edes jonkinlainen,
minä yhä intin.
Jäärä huokaisi ja katseli minua ystävällisesti, mutta hieman
väsyneenä.
- Tule! hän sitten sanoi, ja otti lempeästi kiinni
käsivarrestani. - Mennään!
- Minne nyt? minä kysyin.
- Me menemme näkötorniin, Jäärä sanoi. - Jotta ymmärtäisit.
Näkötorni oli rakennettu samalle kukkulalle kuin
huvipuisto. En ollut huomannut tornia ennen, sillä maailmanpyörän
liike oli vienyt kaiken huomioni. Saimme kiivetä tuskastuttavan kauan
kapeita puuportaita, jotka kiersivät köynnösmäisenä spiraalina tornin
ulkoseinää. En rakasta niin korkeita paikkoja, ja minusta tuntui kuin
tuuli olisi huojuttanut heiveröistä rakennelmaa. Kiipesimme ja
kiipesimme. Portaita kiertäessämme myös maailmanpyörä palasi aina
uudelleen aivan silmieni eteen, sen vaunut, nyt tyhjät, tärähtelivät
ja keinuivat, sen liike huimasi minua. Kiipesimme, ja kaduin, että
olin lähtenyt Jäärän matkaan.
Puolivälissä sanoin Jäärälle: - Nyt en enää jaksa. Jäädään
tähän. Tästä näkee jo aivan tarpeeksi.
Mutta Jäärä ei ollut kuulevinaan vaan jatkoi ihmeteltävän
ketterästi kipuamistaan. Välillä hän suorastaan kiisi ylöspäin - mutta
olihan hänellä tietysti useampia jalkapareja kuin minulla. Hän ei edes
vilkaissut taakseen, ja minun oli seurattava häntä. Kiipesin
kiipeämistäni.
Vihdoinkin! Seisoimme ylätasanteella, mutta minua huimasi jo
pahasti enkä mennyt heti aivan kaiteen viereen. Silmäni kipeytyivät
tuulesta ja päivänpaisteesta, joka siellä ylhäällä tuntui sokaisevan
kirkkaalta. Yritin hengittää hitaasti, nieleskelin ja kiinnitin
katseeni tasanteen lattialankkujen syihin. Olin päättänyt, etten enää
valita; epäilin näet, että Jäärä jo nyt piti minua hemmoteltuna ja
huonona seurana enkä suinkaan halunnut, että hän väsyisi
opastamiseeni.
Mutta en voinut olla toivomatta, että Jäärä olisi kiertänyt
yhden kapeista ja pitkistä yläraajoistaan hartioideni ympäri. Hän ei
ollut huomaavinaankaan epävakaata tilaani vaan tarkasteli kiinteästi
ja - siltä minusta näytti - myös ylpeydestä kostuvin silmin edessämme
avautuvaa panoraamaa. Hän alkoi hyräillä sanatonta laulua, jota en
ollut ennen kuullut, ja sen yksitoikkoinen sävel ja puunsyiden
levolliset aaltokuviot saivat tasapainoni palaamaan.
Kokosin rohkeuteni ja katsoin alas. Olimme kiivenneet toki
kauan, mutta silti minua hämmästytti, että olimme niin ylettömän
korkealla. Varjostin silmiäni ja näin pyörryttävässä syvyydessä
Tainaronin tasangon, jota vinhasti kiitävien pilvien varjot
kuvioivat. Tajusin myös, että tornin täytyi olla hieman vino, koska
horisontti oli selvästi kallellaan. Suoraan alapuolellamme oli pieni
huvipuisto, tänään autio, monenkirjavine telttoineen. Maailmanpyörän
ylimmät vaunutkin jäivät kauas alapuolellemme. Kaukaa kiilsi lasi ja
teräs, kimalsi pronssi ja kulta, kun värisevä säde osui
pilvenpiirtäjien ikkunarivistöihin tai kirkkojen kupoleihin. Tämä oli
Tainaron, hänen kaupunkinsa, heidän, minun ei milloinkaan.
Mutta se oli ihmeellinen kaupunki! Jäärän ylpeys oli
ymmärrettävissä. En ollut ikinä käsittänyt, miten valtava Tainaron
oli. Näin nekin kekomaiset asuinalueet, joissa kerran olin vieraillut
vain kastuakseni kuningattaren kyynelistä, näin ruhtinaan
palatsipuiston käytävineen ja pagodeineen, ja idässä slummien
loputtomat sotkuiset vyyhdit.
Olimme niin korkealla, että alhaalta kului enää vain jokin
kirskahdus, yksittäinen, muita kimakampi huuto ja salaperäisiä
helähdyksiä, joita olen kuullut myös öisin ja joiden alkuperää en ole
koskaan pystynyt selvittämään. Kuulosti aivan siltä kuin joku olisi
kilauttanut lasia hopealusikalla pitääkseen juhlapuheen. Vielä vähän
matkaa ylöspäin, ja kaikki olisi aivan äänetöntä.
- Täällä on kaikki, mitä minulla on, Jäärä sanoi. - Sinäkin.
Okeanoksen kiiltävä vyö vaahtoraitoineen kaarsi meitä joka
puolelta. Autere kätki horisontin etelässä, mutta pohjoisessa päin oli
nähtävissä korkea hopeanhohtoinen pilvimuodostuma, joka oli niin
liikkumaton, aivan toisin kuin Tainaronin yllä lipuvat pilvet, että se
muistutti metallista veistosta. Sen hahmo oli kuin ihmistorson.
- Nouseeko rajuilma? minä kysyin.
- Ei se ole rajuilma, hän sanoi. - Pahempaa. Se on
talvi. Vaikka kestää vielä kauan, ennen kuin se saavuttaa
meidät. Mutta kun se on täällä, voi niitä, jotka eivät silloin jo
nuku! Minua palelsi jo nyt, täydessä auringonpaisteessa. Katsoimme
lumen ja jään majesteettista hahmoa vaieten. Minusta se ei vieläkään
näyttänyt muuttavan muotoaan tai lähestyvän Tainaronia.
- Ehkä se ei tällä kertaa tulekaan, minä sanoin Jäärälle
puolitosissani ja toivehikkaana. - Ehkä se jää tuonne pohjoiseen.
- Millainen lapsi hän onkaan, Jäärä sanoi sivuun ikään kuin
tasanteella kanssamme olisi ollut kolmaskin henkilö. Sitten hän jatkoi
kääntyen taas minun puoleeni: - En tuonut sinua tänne vain katsomaan
talven tuloa. Näetkö?
Jäärä viittasi kaupungin pohjoispäähän, talven alapuolelle,
missä kohoili rykelmä erikorkuisia ja -muotoisia asumuksia. Johtui
varmaan särkevistä silmistäni, että niiden ääriviivat näyttivät niin
epätarkoilta. Siinä katsellessamme näytti oudosti siltä kuin eräät
niistä olisivat lähteneet liikkeelle.
- Mitä siellä tapahtuu? minä kysyin.
- Muutoksia, hän sanoi.
Siltä tosiaankin näytti. Pölyntuprahduksia levisi tasangolle -
ja hetken kuluttua siinä, missä monisakaraiset tornit ja korttelit
äsken polveilivat, törrötti pelkkiä raunioita. Mitään räjäytyksen
ääniä en kuitenkaan kuullut.
- Sitä kaupunginosaa ei enää ole, hän sanoi tyynesti.
- Ei kai se vain ole maanjäristys? minä kysyin peloissani. En
kyllä tuntenut vielä mitään tärähtelyä.
- Ei, siellä vain puretaan entistä Tainaronia, Jäärä sanoi.
Jäärä kohotti sormensa ja osoitti lännemmäksi. Ja sielläkin
näin hävitystyötä, hajoamista ja murtumista, mutta melkein
samanaikaisesti entisten rakenteiden sijoille alkoi työntyä uusia
muotoja, pehmeästi kaareutuvia hallikomplekseja, vielä toistaiseksi
ilmaan päättyviä portaikkoja, yksinäisiä kierteistorneja ja
pylväikkökäytäviä, jotka etenivät mutkitellen autiolle rannalle.
- Mutta... minä aloin.
- Shh, Jäärä sanoi, katso vielä tuonne.
Katsoin. Siinä, missä vielä äsken oli kulkenut viivasuora
bulevardi, risteilivät nyt kapeat polut. Niiden rihmasto haarautui yhä
laajemmalle alueelle aivan silmieni alla.
- Ja näin tapahtuu kaiken aikaa, loputtomasti, hän sanoi. - Ei
Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota
kukaan ei mittaa. Ei kenenkään hyödytä ryhtyä kartantekoon. Se olisi
ajan ja voimien tuhlausta. Ymmärrätkö nyt?
En voinut olla ymmärtämättä, että Tainaron eli niin kuin
asukkaansa, sekin oli olento, josta koko ajan oli tulossa muuta kuin
mitä se oli. Nyt ymmärsin myös, etten enää koskaan tulisi maistamaan
niitä savuntuoksuisia öylättejä, joita aamulla olin himoinnut. Ja
kuitenkin ymmärsin kovin vähän.
- Minun on jano, sanoin Jäärälle dayman vaahtoa taas kaivaten.
Sielunkellot
Mikä kumu! Yli koko Tainaronin se
leviää, kajahtelee korttelista kortteliin, helisyttää ikkunalaseja ja
resonoi omassa rinnassani. Kun painan sormeni pöytää vasten, tunnen
jopa sormenpäissäni malmikellojen äänen. Ja varpaani, jalkapohjani,
kantapäänikin kuulevat sen, sillä lattia, koko Tainaronin maaperä
värähtelee ja keinuu kellojen sävelvuossa.
Ruhtinas on kuollut, ja nyt kaikissa kaupungin kirkoissa,
katedraaleissa ja temppeleissä, niin monta kuin niitä onkin, soitetaan
sielunkelloja. Ne pauhaavat aamusta illaan kuin korvatakseen
edesmenneelle sen huomion, jota hänelle ei ennen kuolemaa kukaan
omistanut.
- Mitä ruhtinaalle tapahtui? minä kysyin Pölkkyhärältä. Sillä
uutisissa ei ollut kerrottu mitään hänen kuolemansa syystä.
- Hänellekö? Hän vain kuoli, Pölkkyhärkä vastasi kääntäen
minuun hitaan katseensa. - Oli jo aika. Hän oli vanha mies.
- Mutta eikö se ollut liiankin sopiva aika? minä kysyin.
Minä olin nähnyt palatsin sydäntornissa sen mitä olin nähnyt:
ruhtinaan ohuen odottavan hahmon, joka kyyhötti keskelle lattiaa
asetetulla yksinkertaisella tuolilla ilman adjutanttien, ilman edes
alimman vahtisotilaansa seuraa. Hänen viittaansa ympäröi kuin toisena
viittana pikaisesti lähestyvän lopun aura. Eikä se ollut luonnollinen
loppu.
- Eikö se tapahtunut kovin äkkiä?
- Ei sen äkkiämmin kuin mikään muukaan, Pölkkyhärkä murahti
tavallistakin tylsempänä.
Tuo liereä, hidasverinen sarvipää! Miten Jäärä saattoi koskaan
kuvitella, että Pölkkyhärkä voisi korvata hänet oppaanani
Tainaronissa?
- Haluaisin tietää, mitä nyt tapahtuu, minä sanoin.
- Nyt vaihtuu valta, Pölkkyhärkä sanoi.
- Niin tietysti, minä sanoin tuskastuneena.
Senhän minä toki tiesin, mutta olisin halunnut jonkun tekevän
minulle selkoa siitä, mitä vallanvaihto tulisi merkitsemään
kansakunnalle ja minkälainen johto Tainaronille nyt saataisiin. Mutta
kun katsoin Pölkkyhärkää, ymmärsin, ettei siitä aiheesta kannattanut
jatkaa. Näinhän jo, ettei mikään olisi voinut kiinnostaa häntä
vähemmän.
Juuri silloin hän vilkaisi minua syrjäkarein, ja hänen
pupillittomissa mustissa silmissään välähti jotakin, kuin
huvittuneisuutta. Osaisiko Pölkkyhärkä tosiaan olla huvittunut
jostakin? Hetken minusta vaikutti kuin olisinkin erehtynyt hänen
suhteensa, kuin hänen tylsyytensä verhoaisi aivan muita ominaisuuksia,
jotka hän salasi ties mistä syystä. Yritin tavoittaa uudelleen
äskeisen valon, mutta hänen katseensa sammui entiselleen. Kenties
ohimenevä vaikutelma johtui vain valaistuksen muutoksesta tai omasta
mielentilastani.
- Menetkö sinä johonkin temppeliin muistotilaisuuteen? Mihin
uskontokuntaan sinä kuulut? tulin kysyneeksi, koska halusin vaihtaa
hedelmätöntä puheenaihetta.
- Jokaiseen vuorollaan, hän sanoi. - Tietysti.
- Jokaiseen vuorollaan? Ei kai se ole mahdollista, minä sanoin
tyrmistyneenä. Ja vielä "tietysti", se nyt oli sentään liikaa.
- Miksi ei olisi? hän sanoi pureskellen jotain
eteenpäintyöntyneissä leuoissaan. - Täytyyhän olla tasapuolinen. Tällä
haavaa kuulun ylimmän tiedon temppeliin. Ensi kuussa minä siirryn -
kas, en nyt juuri satu muistamaan sen seurakunnan nimeä.
- Mutta jos siellä, missä sinä nyt olet, on ylin tieto, miksi
kannattaa siirtyä taas uuteen seurakuntaan? minä kysyin.
Hän ei vastannut vaan keskittyi pureskelemaan ja
nieleskelemään jotakin sitkeää ja liimamaista ainetta, joka sai hänen
leukansa välillä juuttumaan toisiinsa. Kuulin yhä sielunkellojen
soivan, sekä kaukaa ja korkealta, sekä matalasti ja aivan läheltä.
- Tunnetko sinä oman temppelisi kellot? minä kysyin.
- Ne ovat varmaankin nämä, jotka läppäävät hyvin tiheästi, hän
sanoi. - Tai sitten nuo, joissa matalien iskujen välillä kuuluu
kaksoishelähdys. Ei sentään, kuulepas, ne ovat sittenkin nuo
hitaammat, jotka kuuluvat idempää, nuo, jotka läppäävät aina kolme ja
yksi, kolme ja yksi, hän sanoi.
Turhaan kuuntelin. En pystynyt erottamaan kellojen ääniä
toisistaan, kuulin enää vain huminan, jossa ne kaikki
sekoittuivat. Nämä tainaronilaiset! En kai koskaan opi ymmärtämään
heitä. Alan väsyä pitkään vierailuuni, niin, nyt minä väsyn.
Pölkkyhärkä on mennyt, mutta yhä moikuvat ruhtinaan
sielunkellot. Ja miksen tunnustaisi, että minua tänään piinaa
koti-ikävä. Kuuletko minua? Olen ikävästä sairas. Mutta Okeanos on
hyytymässä talveen eikä satamasta irtoa ennen kevättä enää yksikään
laiva.
Kotipihani korkeat puut tempoilevat nyt myrskyn
kourissa. Omaan huoneeseeni lankeaa syksyn viisto kirkkaus. Näen
huoneen kirjat ja kuvat ja tarkoin valitut tavarat, muistan sen
levollisuutta ja salaista iloa. Juuri tähän vuodenaikaan, ennen
talvea, kauan sitten, sinä tulit huoneeseeni.
Sinä tulit huoneeseeni, kun aamu sarasti, enkä tiennyt,
nukuinko vai valvoin. Minä en hievahtanut, mutta sinä, sinä puristit
kovat, suolan rohduttamat huulesi ääneti kaulalleni, juuri siihen
missä sykki, ja sitten ne painuivat ohimolleni ja liukuivat kuumina
silmäluomillani, kunnes sinä vihdoin hapuilit suutani ja avasit sen
omilla huulillasi.
Silloin minä maistoin sinun makusi, sinun janosi maun, ja minä
vastasin, ja vastasin, ja vaikeroin.
Leena Krohn