Sfinksi vai robotti-kuvakirjan taustaa

Ote esitelmästä Jyväskylän yliopistossa 15.11.1996

(...)

Luin eilen Ilta-Sanomista uutisen, joka todella hämmästytti minua: Pamela Mandart - ensimmäinen nykykirjailija verkossa oli kirjailijahaastattelun otsikko. Artikkelista kävi ilmi, että kirjailija aikoo julkaista novellinsa verkossa vasta ensi vuonna! Olisiko siis niin hullusti, että Internetissä ei vielä ole mitään uutta kaunokirjallisuutta?

Me kaikki tiedämme, että tämä ei pidä paikkaansa. Otsikko osoittaa toimittajan melkoista asiantuntemattomuutta. Kirjallisuutta - myös nykykirjallisuutta - on Internetissä jo massoittain, satojatuhansia sivuja. Lukuisat kirjailijat julkaisevat teoksiaan sekä verkossa että painotuotteina, mutta on niitäkin, jotka julkaisevat ensin verkossa, niitä, jotka julkaisevat osan teoksiaan vain verkossa ja varmasti niitäkin, jotka eivät julkaise missään muualla kuin verkossa.

Uutta asiassa - mutta sekin vain Suomessa - oli se, että Edita, joka tulee novellit kustantamaan, ottaa teoksista maksun ecashina. Toimittaja väitti myös, että Edita on ensimmäinen kustantamo maailmassa, joka välittää sähköisiä teoksia. Niin ei ole suinkaan asian laita. Jo vuosia verkossa on ollut julkaisijoita ja kirjakauppoja, joilta on voinut ostaa digitaalisia tekstejä. Tämä uutinen osoittaa, kuinka olemattomat tiedot suurenkin lehden journalistilla saattaa olla tietoverkkojen kehityksestä ja sisällöstä.

Myös suomenkielistä kirjallisuutta Internetistä on löytynyt jo parin vuoden ajan. Kaapelisolmu on julkaissut mm. Sähköisiä säkeitä jo yli kaksi vuotta. Nihil Interit on viimeksi toimittanut kirjallisuuslehden Tulta&Savua, Finnish Literary Forum julkaisee pari kertaa vuodessa esseitä, runoutta, kirja-arvosteluja. Lukukeskuksen sivuilta on luettavissa kirjallisuuslehti nuorille, Lukufiilis. Verkossa on tavannut jo eräitä aikoja joitakin suomalaisia kirjailijoita, jotka siirtävät tekstejään omalle kotisivulleen, mutta on totta, että heidän edustuksensa verkossa on toistaiseksi vähäinen.

Oululaiset nykykirjailijat ovat julkaisseet esittelyjä kirjoistaan ja mietteitään kirjallisuudesta. Maarit Verronen on julkaissut novelleja, Tuomas Kilpi romaaninsa Futon, (hän toimittaa myös kulttuurijulkaisua nimeltä Kudos), Hannu Helin runoja, Jukka Koskelainen runoja ja esseen runouden ehdoista ja minä itse esseitä, luentoja, novelleja, polemiikkia. Monet näistä teksteistä ovat ilmestyneet ensin verkossa ja toisia ei ole missään muualla luettavissa.

Muutamassa minuutissa jokainen halukas löytää Internetistä sähköisiä kustantajia, sähköisiä kirjastoja, sähköisiä aikakauslehtiä ja sähköisiä teoksia enemmän kuin hän elinaikanaan pystyy käymään läpi. Kirjastoista mainittakoon esim. Internet Public Library, Freedom of Thought tai Liber Liber, joka on italialainen online-kirjasto.

Sadoista kirjallisista zineistä mainittakoon vaikkapa Bakunin, lehti "kuolleelle venäläiselle anarkistille", joka asuu jokaisessa meistä, tai Proust said that, "täysin epävirallisen, äärimmäisen epäakateemisen Marcel Proustin tukiryhmän" julkaisu, tai Poor Writer´s Almanac, kerran kuukaudessa ilmestyvä koskaan aikaisemmin julkaisemattomien kirjailijoiden lehti, tai Interzine, eräs Webin perinteisimmistä kirjallisuuslehdistä, joka on ilmestynyt jo vuodesta 1991.

Entäpä Webissä julkaistu fiktio? Mitään kirjallisuudenlajia ei ole unohdettu: ei lyriikkaa tai esseistiikkaa, näytelmiä tai kuunnelmia, scifiä, fantasiaa, dekkareita tai goottilaista kauhua, pornografiaa tai metafyysistä viihdettä. Suuri osa tästäkin tarjonnasta on kirjoitettu vain verkkoa varten ja on selvää, ettei kaikki ole lukemisen arvoista. Pitäisi muistaa myös Gutenberg- ja Runeberg-projekteja, jotka ovat olleet käynnissä jo vuosien ajan.

Verkossa on myös online-kirjoitusfoorumeita kuten Poe´s Addiction, joka on tarkoitettu amatöörikirjoittajille, fiktionkirjoittajien terapiaryhmä, lesbokirjailijoiden ryhmä jne.

Minä en tiedä, pitääkö Ilta-Sanomien toimittaja esim. Mihail Bulgakovia nykykirjailijana, mutta minä pidän. Löysin verkosta hänen päiväkirjansa, joka on peräisin KGB:n arkistoista. Sen englanninnos on käsittääkseni luettavissa vain Webistä.

Verkosta löytyy myös päivittäin päivitettävä BookBrowser, jonka avulla voi etsiä mielikirjailijansa uusia teoksia tai suosikkikirjallisuuslajin uutuuksia.

Monista kirjailijoista - kuten vaikkapa James Joycesta - yksityiset, heidän tuotantoonsa syvästi perehtyneet ihmiset ovat julkaisseet erinomaisia kotisivuja.

Pari vuotta sitten kuulin väitteen, että kirjallisuus tulee olemaan viimeisiä verkkoon siirtyviä alueita. Nyt jo voi sanoa, että se ei pidä paikkaansa. Nykykirjallisuuden tarjonta verkossa on rikasta ja anteliasta.

(...)

Viime aikoina olen pitkään, vaikkakin katkonaisesti askarrellut kuvakirjajulkaisun parissa. Kuvakirjan nimi on Sfinksi vai robotti ja alkuun se ilmestyy vain verkossa.

Noin yhdeksän vuotta sitten hankin toisen tietokoneeni. Se oli Amiga, joka oli graafisen kuvankäsittelyn osalta ja monikäyttöominaisuuksiltaan ainakin viisi vuotta edellä kaikkia muita tietokonesysteemeitä.

Niihin aikoihin tein joitakin kuvia DeLuxe Paint-ohjelmalla. Siinä oli monia suurenmoisia ominaisuuksia, kuten primitiivinen animointi. Se on yleistynyt vasta tällä vuosikymmenellä muiden järjestelmien kuvanteko-ohjelmissa ja itse asiassa vasta tänä vuonna tullut mahdolliseksi myös verkkoselaimissa, esim. Netscapen Javan kautta.

Silloin jo mielessäni väikkyi kuvakirja, jossa olisi digitaalisesti valmistettuja kuvia. Mutta vasta 1994 sain käsiini VistaPro-nimisen maisemanteko-ohjelman, joka teki mahdottoman mahdolliseksi: omien visioiden toteuttamisen ilman kovinkaan kummoisia kuvataiteilijan kykyjä.

VistaPro on kolmiulotteinen maisemasimulaatio-ohjelma. Se yhdistelee keinoälyä ja kaaos- tai fraktaalimatematiikkaa sekä käyttäjän kontrolloitavia arvoja, joiden avulla voi määritellä esim. pilvien korkeutta, valaistusta ja tietenkin näkökulmaa.
Minun täytyy tähdentää, että näitä kuvia ei ole todellakaan piirretty tai maalattu, ei edes digitaalisin keinoin paitsi aivan vähäisiltä osiltaan. Jos niiden tekotavalle pitäisi löytää analogia jostain perinteisestä kuvantekotavasta, valokuvaaminen on ilman muuta lähin rinnastus. Mutta se, mitä olen valokuvannut, on oma ideani, ei mikään olemassaoleva näkymä.

Myöhemmin ilmestyi alunperin Macintoshille kirjoitettu KPTBryce-ohjelma, joka käyttää myös fraktaalimatematiikkaa, mutta poikkeaa suuresti VistaProsta. Sen käyttöliittymä on sekä intuitiivinen että innovatiivinen. Se on myös lähempänä fotorealismia kuin VistaPro. Brycen materiaalit ovat monimutkaisia yhdistelmiä, joiden syvästruktuuria käyttäjä pikkuhiljaa oppii ymmärtämään mutta joita hän voi käyttää hyväkseen myös ymmärtämättä.

Sekä VistaPro että Bryce ovat ns. 3D eli kolmiulotteisia ohjelmia toisin kuin Amigan DeLuxePaint ja Macintoshin Painter, joita myös olen käyttänyt kuvien viimeistelyyn.

Adoben Photoshop on kuvankäsittelyohjelma, jota käytetään suurissa ja pienissä painotaloissa, lehtitaloissa, mainostoimistoissa, valuvaamoissa jne. Kuvankäsittelyohjelmien avulla voi tehdä lukemattomia asioita, muuttaa värejä intensiivisemmiksi, luoda ja suunnata valaistusta minne haluaa, vääristää kuvan geometriaa, nostaa haluamiaan yksityiskohtia esiin, jyrkentää tai miedontaa kontrastia jne. jne.

Niillä voi myös heikentää valokuvajournalismin uskottavuutta. Mikä aarre nykyiset ohjelmat olisivatkaan olleet neuvostoliittolaisille valokuvaajille, jotka joutuivat retushoimaan henkilöitä kuvista paljon työläämmin keinoin!

Minä olen käyttänyt Photoshopia esim. värikylläisyyden lisäämiseen, kuvan kontrastien muuttamiseen ja valaistusefekteihin. Marjaana Virta on tarvinnut sitä mm. kuvaformaatin muuttamiseen ja kuvan muistikoon pienentämiseen.

Sfinksin vai robotin kuvat ovat valmistuneet parin kolmen vuoden aikana. Niitä on tehty kahdella koneella: Amiga 4000:lla ja PowerMacintoshilla. Ohjelmien lukumäärä, jota on käytetty näiden kuvien valmistukseen lähentelee kymmentä. Monet ensimmäisistä kuvista ovat pudonneet matkan varrella pois.

Sattumalla, kokeiluilla ja erehdyksillä on ollut suuri osuus näiden kuvien syntyynn. Minulla on ehkä ollut mielessäni tietty lopputulos, mutta toisinaan oma tietämättömyyteni on saanut aikaan aivan odottamattomia vaikutelmia. Myös yritykset siirtää Amigan kuvia Macintoshille ovat tuottaneet yllätyksiä ja erikoisia tuloksia, eivät ainoastaan epäonnistuneita vaan myös onnistuneita. Pitkän harkinnankaan jälkeen emme olisi itse keksineet käyttää joissakin kertomuksissa kapeita nauhamaisia kuvia.

Tämän pienen teoksen toimittaminen on osoittanut varsin selkeästi, että do-it-yourself-julkaiseminen ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Se vaatii sekä tietotaitoa että voimakasta motivaatiota. Kirjailija alkaa myös ihmetellä, koittaako pian aika, jolloin hänen kirjoittamisen lisäksi pitää tehdä itse melkein kaikki se, josta tällä hetkellä huolehtivat kustantaja ja painotalo alkaen layoutista kirjasintyypin valintaan? Tämä kokemus on ollut kaikin tavoin opettavainen, mutta en tiedä, haluaisinko toistaa sen mahdollisten tulevien teosteni kohdalla.

Meidän kolmen hengen ryhmässämme Mikael Böök on tietoverkkoasiantuntija, Marjaana Virta graafisen suunnittelun ja kuvankäsittelyn asiantuntija ja minä itsekin olen ollut tietokoneiden kanssa jokapäiväisessä kanssakäymisessä kohta vuosikymmenen. Siitä huolimatta olemme törmänneet monenlaisiin pulmiin alkaen kuvaformaattien siirtämisvaikeuksista selaimien tai HTML-kielen tuottamiin ongelmiin.

Yllättävää on, että vasta harvat todelliset taiteilijat ovat käyttäneet hyväkseen digitaalisen kuvanteon mahdollisuuksia. Ne ovat toistaiseksi mainostoimistojen ja asiakkailleen presentaatioita tekevien businessmiesten käytössä.
Informaatioyhteiskunnan terävä kriitikko Clifford Stoll on väittänyt, että digitaalinen kuva on sieluton ja kylmä. "Teknistä täydellisyyttä ilman sielua", hän kirjoittaa.

Hän siteeraa myös valokuvaaja Ansel Adamsia, joka valittaa: "Romantiikka ja mysteeri ovat kadonneet. Tietkoneprosessoiduista kuvista puuttuu herkkyyttä, käsityötaitoa, substanssia ja sielua. Niissä ei ole rakkautta."

Ihmiskäden välitöntä kosketusta ja materiaalin lämpöä digitaalisesta kuvasta ei todellakaan löydä. On myös totta, että näyttäviä digitaalisia kuvia voi valmistaa lyhyemmän harjoittelun jälkeen kuin vaikkapa kuivaneulaetsauksia. Perinteinen grafiikka vaatii vuosien ja vuosikymmenten intensiivistä syventymistä alaan. Mutta ihmisen käsi, ihmisen silmä ja ihmisen ajatus ovat kaikki mukana myös digitaalisen kuvan teossa. Ja sen mikä on substanssia, sisältöä, määrää ihmisen mieli, joka ei ole kiinni materiaalisissa tai digitaalisissa välineissä.

Kaikilla tekniikoilla on rajoituksensa. Digitaalitekniikalla niitä on vähemmän kuin monella muulla. Suurin rajoitus on paradoksaalista kyllä samalla se, joka avaa eniten mahdollisuuksia: että se ei ole kiinni missään materiassa. Pikemminkin voi sanoa, että optioiden runsaus tärvelee helposti lopputuloksen.

Minä olen käyttänyt näitä välineitä hyvin intuitiivisesti ja opiskelematta systemaattisesti niiden kaikkia ulottuvuuksia. Olen käyttänyt yksinkertaisia keinoja myös siksi, että uskon yksinkertaisuuteen. En myöskään ole vaatimassa näille kuville taiteen statusta, ne ovat kuvitusta ja sellaiseksi jäävät.

Silti yritän osoittaa näillä kuvillani sen, että runoutta on mahdollista lähestyä myös digitaalisin apuvälinein. Olen tehnyt niitä leikin vuoksi, oman intoni ilossa niin kuin muinainen sirkka, jolle kävi kehnosti. Siinä sivussa olen tietysti oppinut monia asioita, ja uusien asioiden oppiminen on ollut suuri ilo. Kuvien tekeminen on tarpeeksi kaukana kirjoittamisesta. Sfinksin vai robotin kuvat ovat antaneet minulle todellisia vapaahetkiä verbaalisen ajattelun logiikasta ja tyranniasta.

Mutta kuva ja sana kohtaavat toisensa mielikuvituksen, runouden ja toivon maassa.