Lyydia osasi lentää. Lyydia lensi yli nimettömien kaupunkien ja tuleentuvien viljapeltojen ja myrskystä valkoisen ulapan. Kerran hän vilkaisi taakseen ja näki, että joku toinen seurasi häntä. Se lensi Lyydian rinnalle ja sanoi: - Arvaa mitä.
- No mitä? Lyydia kysyi.
- Sinä näet nyt unta.
- Ei pidä paikkaansa, Lyydia sanoi. - Kuinka se olisi mahdollista? Etkö sinä näe, että minä lennän? Jos minä lennän, niin enhän minä silloin kerkiä nukkua. Silloinhan minä putoaisin.
- Päinvastoin, Joku sanoi.
- Miten niin päinvastoin?
- Sinä putoat, jos yrität lentää silloin kun et näe unta. Yritä muistaa sääntö: Jos sinä lennät, et ole hereillä, Joku sanoi. - Jos taas olet hereillä, et lennä.
Hämärästi Lyydia alkoi muistaa jotakin samalla kun he suhahtivat läpi pääskyjen visertävän parven. Mutta oikeastaan hän ei halunnut muistaa.
- Juo tämä, joku kuiskasi. Mutta se ei ollut Joku, se oli isä. Lyydia joi. Ja sitten hän veti untuvapeiton korvilleen ja alkoi nähdä taas unia solkenaan. Hän liukui unesta toiseen uneen eikä isä mahtanut sille mitään. Eikä tohtorikaan mahtanut sille mitään.
Sellaista oli ollut koko syksyn. Tuskin Lyydia oli herännyt, kun hän jo taas oli vähällä nukahtaa. Hän nukkui matkalla kouluun ja koulutunneilla ja matkalla koulusta kotiin ja päivällispöydässä ja yrittäessään lukea. Hän olisi aina vain halunnut nukkua. Hän olisi halunnut, että yö olisi jatkunut ja jatkunut, mutta pimeä loppui aina kesken. Aamu koitti ja kun valot syttyivät, unet sammuivat. Aamu oli paha. Se tahtoi riistää hänet peitteiden alta ja pakottaa hänet pystyasentoon ja pukemaan päälleen ja muistamaan, että äiti oli kuollut.
Isä puhui hänelle unen läpi: - Aiotko sinä nukkua koko elämäsi? Se menee aivan hukkaan. Sinun pitää käydä koulusi ja kasvaa ja tehdä kaikkia niitä asioita, mitä ihmiset maailmassa tekevät. Eikä niitä voi tehdä nukkuessa. Ole nyt reipas tyttö.
- Minähän olen! Koko ajan minä teen kaikenlaista, Lyydia luuli mutisevansa. - Etkö sinä huomaa, että juuri nyt minä lennän?
Hän oli irti ja korkealla. Joku lensi jälleen hänen vierellään.
- Sinäkö se olit, joka kerran väitit, että me nukumme? Lyydia sanoi.
- Sinä nukut, Joku sanoi. - Minä kyllä olen hereillä.
- Mutta sinun säännössäsi sanottiin, että jos lentää, ei ole hereillä.
- Sääntö koskee sinua, Joku sanoi, ei minua. Minä olen eri juttu. Minä voin lentää ja silti olla valveilla.
- Se ei ole reilua, Lyydia sanoi. - Mutta jos sinä olet valveilla ja minä nukun, kuinka me silloin voimme jutella?
- Helposti. Muulla tavoin me emme voi jutellakaan kuin juuri siten, että sinä nukut ja minä olen hereillä, Joku selitti samalla kun he liitelivät yli kaupungin valojen.
- Sitä minä en ymmärrä, Lyydia sanoi. Mutta hän jatkoi lentämistään ja nukkumistaan.
- Siellä taas, missä sinä valvot, minä näen untani, Joku sanoi, mutta Lyydia ei ymmärtänyt ollenkaan. Se ei huolestuttanut häntä.
Lyydia nukkui päiviä ja nukkui öitä. Siltä se näytti hänen isästään, joka valvoi huolissaan Lyydian vuoteen vieressä. Lyydia näytti makaavan vuoteessaan kalpeana ja suljetuin silmin. Mutta omasta näkökulmastaan Lyydia ei ollut siinä vaan ihan toisaalla. Kumpi heistä oli oikeassa vai olivatko he kummatkin?
Ehkä oli olemassa kaksi Lyydiaa. Toinen nukkui, mutta toinen lenteli tyytyväisenä uniauringon paisteessa unimaisemissa. Hän liiti kevyesti ja kauas kuin paperiliidokki vihreiden nummien yllä. Miten hauskaa on sellaisella keveällä liidokilla missä tahansa maailmassa! Syvien sinisten vesien yllä! Kaupungin valojen yllä! Ja kuutamossa, kun Venus-tähti tuikkii tuikkimistaan.
Lyydia ei lainkaan tiennyt näkevänsä unta. Jos hän olisi tiennyt, hän olisikin jo herännyt. Mutta sillä aikaa kun hänen uniruumiinsa seikkaili terveenä ja virkeänä toisissa maailmoissa, hänen pieni liikkumaton tosiruumiinsa heikkeni heikkenemistään.
- Kun sinä nukahdat siellä, sinä heräät tänne, Joku sanoi. Silloin he lensivät yli lumisen tasangon, joka oli täynnä sänkyjä kuin sairaalahuone. Mutta ne olivat kaikki tyhjiä.
- Minne he kaikki ovat menneet? Lyydia kysyi.
- Uniinsa, Joku sanoi.
Usein Lyydia tapasi unessa äitiään. - Kummallista, että minulle sanottiin, että sinä olet kuollut, Lyydia kertoi.
- Kaikkea kanssa, äiti sanoi ja nauroi. Hän näytti Lyydialle pienen puutarhansa, joka oli täynnä suuria sinisiä kukkia, tummia kuin muste.
Mutta sitten Lyydia taas lensi.
- Muista sääntö, Joku sanoi.
- Jos minä nukkuisin, niin sinä olisit minun untani, Lyydia sanoi. - Mutta minä en halua, että sinä olet vain unta.
- Unessa uni on totta, Joku sanoi.
- Mutta joka on vain toisen unta, se ei ole oikeasti olemassa, Lyydia sanoi, kun he lensivät yli peilityynen mustan järven, johon tähdet kuvastuivat.
- Jos joku tuntee olevansa olemassa, niin hän on olemassa, Joku sanoi. - Silloin hän elää. Siitä ei voi erehtyä. Sitä juuri on elämä ja sitä on totuus. Muuta elämää ei ole kuin se.
- Tunnetko sinä olevasi olemassa?
- Periaatteessa kyllä, Joku sanoi. - Mutta nyt sinun täytyy palata.
- Minkä vuoksi? Lyydia kysyi.
- Vuorotellen, Lyydia, vuorotellen! Joku kuiskasi.
- Mitä vuorotellen? Lyydia kysyi. Hän huomasi, että alkoi nousta myrsky. Hänen olonsa tuntui kumman levottomalta. Hänellä oli vaikeuksia pysytellä yläilmoissa.
- Päivää ja yötä, Joku sanoi. - Unta ja valvetta. Yövuoroa ja aamuvuoroa. Olemista ja ei-olemista. Totta ja ei-totta. Ei ole toista ilman toista. Ja kumpikin kääntyy toisekseen. Uni herättää sinut. Valve saa sinut näkemään unta. Siinä toinen sääntö.
He laskeutuivat läpi kohisevan pilven kohden pientä tutun näköistä taloa.
- Kumpaa tämä nyt sitten on? Lyydia kysyi. He seisoivat jo pihalla, jonka Lyydia hyvin tunsi.
- Nyt se juuri vaihtuu, Joku sanoi. - Nyt tulee aamuvuoro.
- Sinä olet saanut minut sekaisin puheillasi, Lyydia sanoi. - Nipistä minua niin minä tiedän varmasti, etten nuku.
Joku nipisti häntä käsivarresta. - Ai, sanoi Lyydia. - Se sattui. Tiesinhän minä, että tämä on totta. Ja sinäkin olet totta.
Lyydia katsoi voitonriemuisesti Jokua, mutta Jokua ei ollutkaan siinä. Hänen kohdalleen maisemaan oli repeytynyt Jonkun muotoinen reikä, josta Lyydia näki isänsä kasvot. Reikä laajeni yhä, kunnes hän näki myös tohtorin ja koko huoneen. Maailma täytti sen kohdan, missä Joku oli äsken ollut. Lyydia oli herännyt ja uusi päivä oli valmis ja tuore.
Nyt oli aamuvuoro, aamun vuoro.
Hänen käsivarttaan kivisti hieman.Tohtori seisoi hänen sänkynsä vieressä lääkeruiske kädessään. Hän oli juuri pistänyt sillä Lyydiaa käsivarteen, täsmälleen samaan kohtaan, mistä Joku oli nipistänyt häntä.
- Huomenta, sanoi tohtori. - Sinun onkin jo korkea aika herätä.
Lyydia hieroi kättään, venytteli ja sanoi tohtorille ja isälle: - Huomenta!
- Se tepsi! isä sanoi. - Pistos herätti hänet.
- Ei, Lyydia sanoi, ei pistos vaan nipistys. Ettekö te huomanneet, kuinka Joku nipisti minua?
- Kukahan joku? tohtori kysyi. - Taisin olla minä.
- Ei vaan se oli hän joka ---, Lyydia alkoi selittää. Mutta hän ei enää muistanut, miltä Joku näytti ja mitä he olivat jutelleet.
- Sinä näit unta, isä sanoi. - Siihen uneen sinä heräsit.
- Niin, Lyydia sanoi. - Minä heräsin uneen, uneen minä
heräsin.
