Joka aamu Sulevi söi aamiaisen ja luki päivän lehden. Ja taas lehti oli tullut ja aamiainen oli valmis: puuroa ja kahvia ja appelsiinimehua. Sinä päivänä lehdessä kerrottiin verouudistuksesta ja matalapaineesta ja moukarinheittäjän akillesjänteestä.
Mutta kun Sulevi katsahti ylös sanomalehdestään lepuuttaakseen hieman silmiään, jokainen esine, mihin hänen silmänsä osui, oli muuttunut merkillisen näköiseksi. Hän katsoi omaa oikeaa kättään, joka tarttui puurolusikkaan. Se näytti aivan erilaiselta kuin ennen, hyvin monimutkaiselta, ikäänkuin hänellä olisi ollut lihallisen kätensä lisäksi lukemattomia varjokäsiä.
Sulevi pelästyi. Hän tunnusteli oikeaa kättään vasemmalla kädellään, mutta se tuntui samanlaiselta kuin aina. Se vain näytti erilaiselta. Itse asiassa kummatkin kädet näyttivät erilaisilta. Mutta niille ei ollut tapahtunut mitään. Sen sijaan jotakin oli tapahtunut hänen silmilleen. Ei niihin koskenut, mutta ne olivat muuttuneet.
Syysaamu oli niin varhainen, ettei aurinko ollut vielä noussut. Sulevi asui ylimmässä kerroksessa, ja keittiön ikkunasta näkyi suuri valtatie. Kun hän katsoi autojen valoja, ne eivät olleetkaan yksittäisiä valopisteitä. Ne olivat hehkuvia risteileviä nauhoja, samanlaisia kuin valokuvassa, joka on otettu pitkällä valotusajalla.
Sulevi meni uudelleen sänkyyn ja veti peiton päänsä yli. Ehkä hän ei ollut nukkunut tarpeeksi. Hän toivoi, että pieni lisälepo parantaisi hänen silmänsä entiselleen. Mutta kun hän avasi ne uudelleen, vaiva oli yhä jäljellä.
Sulevi meni ulos. Urheilukentällä kadun toisella puolen oli poikia potkimassa palloa. Sulevi arveli, että sen täytyi olla potkupallo, vaikka se ei itse asiassa näyttänyt pallolta ollenkaan. Se näytti tavattoman pitkältä makaroonilta, joka teki mitä mutkikkaimpia solmuja.
Pojat itse näyttivät vielä kummallisemmilta. Hekin olivat kuin eläviä nauhoja, vaikka samalla he olivat säilyttäneet aavistuksen ihmisen muodosta.
Sulevia pelotti se mitä hän näki. Sellainen ei ollut ihan normaalia, sen hän ymmärsi. Parasta oli mennä lääkärille. Hän joutui kävelemään hiukan hapuillen, sillä hän ei ollut vielä tottunut uusiin silmiinsä. Mutta hän löysi kuitenkin silmäklinikan.
- Oliko jotain ongelmaa? silmälääkäri kysyi.
Ja Sulevi kertoi silmälääkärille kaikki oireensa, ja lääkäri valaisi pienellä lampulla hänen silmiään ja mittasi niiden paineen ja käski hänen lukea eri suuntiin osoittavia e-kirjaimia seinällä riippuvasta taulusta.
- Mitä se on, tohtori, Sulevi kysyi. - Mikä minun silmiäni vaivaa?
- Silmissä ei ole mitään vikaa, tohtori sanoi. - Ei minun käsittääkseni. En minä usko, että se varsinaisesti johtuu silmistä. Vika on syvemmällä, paljon syvemmällä. Katsokaas, me emme näe vain silmillämme. Me näemme koko ihmisinä, niin sanoakseni. Aivoillamme. Muistillamme. Mielellämme.
- Mutta mitä vikaa minussa sitten on? Ihmisenä? Sulevi kysyi. - Ja onko se vakavaa?
- Itse asiassa te ette ole sairas. Ei tämä teitä tapa. Ja kuitenkin se on tavallaan vakavaa. Mutta mistä se johtuu, niin, sitä minä en osaa sanoa. Te olette nimittäin ruvennut näkemään ajan.
- Kuinka? Sulevi sanoi.
- Niin juuri, te näette useampia ulottuvuuksia kuin muut. Ei mitään sen kummempaa, silmälääkäri sanoi.
- Eikö se ole kummempaa? Sulevi sanoi.
- Onhan se tietysti melko omituista, lääkäri myönsi. - Ei minun praktiikassani ole sellaista ennen sattunut.
- Saako sen jotenkin pois? Sulevi kysyi. - Minä en erityisesti välittäisi nähdä aikaa. Nimittäin kun kukaan muukaan ei näe sitä. Sitä tuntee itsensä hieman omalaatuiseksi, ymmärtäähän tohtori. Jospa teiltä löytyisi joitain sopivia silmätippoja...
- Sellaisia rohtoja minulla ei ole. Ei kellään, tohtori sanoi. - Teidän täytyy yrittää sopeutua. Pahempaakin olisi voinut sattua, paljon pahempaa. Mutta jos te haluatte neuvotella toisen asiantuntijan kanssa... Vaikka en oikeastaan usko, että teidän tapauksellenne löytyy yhtäkään asiantuntijaa.
- Mutta varmaankin leikkaus voisi auttaa, Sulevi sanoi. - Te ehkä voisitte poistaa sen osan silmistä, joka näkee ajan.
- Leikkaus - eeii, siihen minä en ryhdy, tohtori vastasi. - Sillä vika ei ole silmissä, kuten sanoin. Se on paljon syvemmällä, jos se nyt on vika ollenkaan. Minä en kutsuisi sitä viaksi. Eikä sitä varmaankaan voi leikata pois. Minä sanoisin, että se on vain uusi ominaisuus. Se on teidän tapanne katsella maailmaa. Suhtautukaa siihen siten, se helpottaa hiukan tilaanne. Voisitte olla ylpeä siitä. Se on minun ehdotukseni. Te näette enemmän kuin toiset, onhan se erikoista. Ainutlaatuista!
Sulevi kuunteli vaieten. Mutta hän ei ollut ylpeä. Hän oli edelleen huolestunut. Olipa kysymyksessä sitten vika tai ominaisuus, hän halusi sen joka tapauksessa pois.
- Voihan tietysti olla, että se korjautuu itsestään, silmälääkäri lohdutti. - Olkaa kärsivällinen. Jospa te olette vain ylirasittunut. Antakaa itsellenne aikaa sopeutua. Mutta minä kirjoittaisin tapauksestanne hyvin mielelläni erääseen arvostettuun tieteelliseen aikakauslehteen.
- Minun puolestani, Sulevi sanoi. Hän kiitti ja maksoi.
Sulevi palasi kotiin uuden erikoisen ominaisuutensa kera. Silmälääkäri kirjoitti Sulevista arvostettuun tieteelliseen aikauslehteen artikkelin, joka herätti jonkin verran huomiota. Hän lähetti siitä Suleville ilmaiskappaleen. Siinä oli kuva Sulevin silmistä ja ne olivat samanlaiset kuin kenen tahansa silmät. Mistään ei näkynyt, että hän näki maailman eri tavoin kuin kukaan muu.
Sulevi eleli odotellen kärsivällisenä aikaa, jolloin silmät palautuisivat ennalleen. Mutta aika kului ja hän näki sen kulumisen eivätkä silmät tulleet ennalleen. Ja vähitellen hän lakkasi odottamasta. Hän ymmärsi, että joka kerran on nähnyt ajan, näkee sen aina.
Kaikki mikä liikkui ja kaikki mikä vanheni, jätti jälkensä maailmaan, ja Sulevi näki ne jäljet. Eikä mikään pysynyt aivan entisellään. Hän katseli pilviä, ja näki pilvien aikaisemmat vaiheet. Öisin hän seurasi tähtien valovuosimatkoja ja kuun rataa, joka piirtyi yli taivaankannen. Hän silmäili itseään peilistä ja peili oli silmiä täynnä, väsyneitä ja kirkkaita, kyyneleisiä ja hilpeitä ja kaipaavia.
Sulevi katseli vastaantulijoita kadulla. He kaikki olivat hyvin monimutkaisia. Jokaisessa heistä oli monen monta minää, ja kuitenkin he olivat yksi ja ainoa. Se oli hämmentävää. Se väsytti Sulevia. Nykyhetken kasvojen läpi Sulevi näki heidän entiset hahmonsa, aina nuoruuteen ja lapsuuteen saakka.
Kerran sitten Sulevi näki Lyydian kadulla, kaukaa. Ensin hän
ei tuntenut, että siinä oli Lyydia. Ja kun hän sitten tunsi,
hän huomasi, ettei Lyydia muistanut häntä. Mutta hän
näki Lyydian silmien unohduksessa heidän yhteisen lapsuutensa
päivät.
