Eräänä päivänä adventin aikoihin isä sanoi: - Älä nyt pelästy, mutta tänään alkaa penumbran kausi.

- Minkä kausi? Lyydia kysyi ja pelästyi.

- Penumbran. Gregoriaanisen penumbran, isä sanoi. - On syytä olla varovainen. Me elämme vaarallista aikaa.

- Millä lailla vaarallista? hänen tyttärensä kysyi huolissaan.

- Joka suhteessa vaarallista, isä sanoi kolkosti. - Kriittisin vaihe on talvipäivän seisaus.

- Mitä silloin tapahtuu? Lyydia kysyi sydän kurkussa. - Paitsi että yö on pisimmillään, hän muisti.

- Mitä tahansa voi tapahtua silloin, isä sanoi yhä synkeämmin. - Ja tapahtuukin. Penumbran kausi kestää joulukuun alusta tammikuun loppuun. Se saavuttaa huippunsa juuri talvipäivän seisauksen aikana. Penumbran aikana voi odottaa ties vaikka mitä: outoja yhteensattumia, kohtauksia, hulluksitulemisia, katoamisia, päällekarkauksia, petoksia, venähdyksiä, liukastumisia ja niukahduksia, haaksirikkoja, attentaatteja, lumivyöryjä, itsestään syttyviä tulipaloja, tornadoja, meteorien maahansyöksyjä, tuhotulvia, ihan mitä tahansa mitä voi kuvitella. Ja sellaistakin, mitä ei voi.

Lyydia yritti kuvitella, mikä voisi olla sellaista, mitä ei voinut kuvitella. Hänelle ei tullut mitään sellaista mieleen.

- Kuuntelitko sinäkin Profeettaa? Lyydia kysyi. - Vai opitko sinä sen Cyrus Teediltä?

- Mitä kumman profeettaa? Ei, minä olen lukenut sen kirjasta, jonka nimi oli Kuinka varautua kaikkeen, isä sanoi. - Kauan sitten. Mutta en ole vain aikaisemmin halunnut huolestuttaa sinua. Nyt sinä olet kyllin vanha huolestumaan.

Lyydia ei itse ollut ihan varma siitä asiasta. - Onko penumbra joka vuosi? Lyydia kysyi.

- Totta kai, isä sanoi. - Joka herran vuosi.

- Mutta en minä muista, että viime vuonna tähän aikaan olisi sattunut mitään aivan kauheaa, hänen tyttärensä sanoi. - Eikä toissa vuonnakaan. Vaikka olihan silloinkin tietysti joulu ja sinä olet sanonut, että joulu on kamalaa aikaa.

- Joulua ei lasketa. Kysymys on vielä pahemmasta, isä sanoi. - Meillä nyt vain on sattunut olemaan onnea. Se ei voi jatkua loputtomiin. Älä nyt pelästy, mutta ei se voi. Paras varautua siihen.

- Nyt on satanut jo kolme tuntia, Lyydia mietti. - Ehkä sade ei ollenkaan lakkaa. Vesi alkaa nousta ja kadut muuttuvat joiksi ja torit järviksi ja talot alkavat purjehtia mikä minnekin.

- Kaikki on mahdollista, hänen isänsä sanoi ja näytti suorastaan tyytyväiseltä.

- Onneksi käytiin juuri eilen kaupassa, Lyydia sanoi. Oikeastaan hän ei ollut enää yhtään huolissaan. Vintillä oli kumipatja ja uimarenkaita ja räpylät. Hän alkoi kiinnostua penumbran mahdollisuuksista.

Toisaalta hän hieman epäili. Lyydia ei ollut perehtynyt todennäköisyyslaskentaan eikä onnettomuustilastoihin, mutta hän arveli että jos kastastrofeja oli tullakseen, ne saattoivat tulla myös ennen tai jälkeen penumbran.

- Pinatubon tulivuori purkautui helmikuussa. Kukkakaupasta ryöstettiin kaikki pelakuut viime toukokuussa, Lyydia sanoi. - Ja minun luokkatoverini koira karkasi marraskuussa. Mutta se tuli takaisin joulukuussa, juuri penumbran aikaan.

- Mitä se muka todistaa? hänen isänsä kysyi.

- Yhtä vähän kuin sinun kirjasi, Lyydia sanoi nenäkkäästi.

Mutta satoi yhä. Satoi joulukuun alun jäätävää tihkua, mutta Lyydian mielestä sade rankkeni koko ajan. Pihalle ilmestyi pieniä kylmiä lammikoita. Pikku hiljaa ne alkoivat yhdistyä toisiinsa. Ehkä sade oli päättänyt sataa koko penumbran ajan. Lyydia kurkisti ikkunasta aina parin minuutin välein ollakseen selvillä siitä, miten nopeasti vesi nousisi. Isä avasi radion kuunnellakseen uutisia.

- Kerrotaanko siellä kauheuksia? Lyydia kysyi.

- Vaikka kuinka paljon, isä sanoi.

- Mutta niitä kerrotaan kyllä muulloinkin kuin penumbran aikaan, Lyydia muisti. Hän kuunteli, mutta ei kuullut sanaakaan tuhotulvasta. Varmuuden vuoksi hän meni kuitenkin pumppaamaan ilmaa kumipatjaan.

Se oli raskas homma. Lyydia pumppasi pumppaamistaan ja patja täyttyi tuskastuttavan hitaasti. Ehkä koit olivat syöneet siihen reikiä. Juuri kun hän oli saanut patjan melkein piukaksi, hän huomasi jotain. Talviaurinko kimalsi ikkunassa ja pihan lätäköissä. Sade oli lakannut. Tuli aivan tyyntä. Vaahteranoksassa riippui jäätyvä vesipisara.

Radio oli yhä auki ja sieltä tuli laulu, jota äiti oli joskus laulanut:

- O Fortuna, velut luna, statu variabilis!

Se tarkoittaa: Oi Onnetar, sinä kuun kaltainen, aina vaihteleva!