Kun Lyydia oli aivan pieni, hän nukkui päiväunia sohvassa, jonka jalkopäässä oli peili. Ennen nukahtamistaan hän näki usein vilkkaita suuripäisiä olioita, jotka kurkistelivat häntä kuvastimesta. Ne eivät muistuttaneet ihmistä eivätkä mitään sellaista eläintä, jonka Lyydia olisi tuntenut. Ne vilkuttivat hänelle ja puhuivat kieltä, jota hän ei koskaan muualla kuullut. Mutta Lyydia kyllä ymmärsi sitä. Kun hän hieman kasvoi, ne katosivat eivätkä sittemmin koskaan enää palanneet. Hän unohti myös sen, mitä ne olivat hänelle sanoneet.

Mutta Lyydia leikki mielellään peileillä. Ehkä se johtui juuri niistä olioista. Alkuun hän oli katsellut omia silmiään tietämättä, että ne olivat hänen. Myöhemmin hän kulki peili kädessä sisällä huoneissa. Hän katsoi vain peiliin eikä eteensä, ja yritti olla törmäämättä esineisiin. Se oli hänen käsityksensä hauskanpidosta.

Kun toiset lapset pelasivat kentällä palloa, Lyydia lähti yksin ulos pieni käsipeili mukanaan. Hän maleksi kaduilla ja puistoissa tuijotellen käsipeilistään taivasta, pilviä, savupiippuja ja puiden latvoja. Sillä lailla ne näyttivät hänestä paljon mielenkiintoisemmilta kuin jos hän olisi katsellut niitä suoraan.

Maailma, jonka hän näki peilin kautta, oli täsmälleen samanlainen kuin maailma, joka heijastui peiliin. Ja kuitenkaan se ei ollut sama. Peilin pinnassa tapahtui muutos, joka käänsi vasemman oikeaksi ja oikean vasemmaksi. Hän ei olisi voinut sijoittaa peilissä näkemäänsä taloa tai kättä tai puuta alkuperäisen talon tai käden tai puun paikalle.

Kun Lyydia täytti viisitoista, hän toivoi syntymäpäivälahjaksi suurta peiliä. Lyydian isä tilasi hänelle sellaisen. Siinä oli kaksikymmentä metriä pitkä varsi ja tukeva jalusta. Peili upotettiin mereen niin että Lyydia saattoi nostaa, laskea, kääntää peiliä ja säädellä sen kallistuskulmaa rannalta käsin.

Lyydia istui rannalla ja suuntasi peiliään eri ilmansuuntiin. Hän katseli peilistä peiliaaltoja ja peilitaivaan pilviä. Pilvettöminä öinä tähdet säteilivät hänen peiliinsä valovuosien takaa. Silloin harvoin kun oli aivan tyyntä - peilityyntä - hän käänsi kuvastimen kohti meren pintaa niin että kaksi peiliä heijasti heijastamistaan toistensa syvyyttä. Ja katsoipa hän kumpaan peiliin tahansa, molemmissa näkyi sama äärettömyys.

Jos jonain sellaisena yönä sattui vielä olemaan täysikuu, hän suuntasi puhtaan peilin kohti kuun kuvajaista. Kuu peilasi aurinkoa ja meri kuuta ja hänen omassa kuvastimessaan hehkui näkymättömän tähden heijastuksen heijastus ja hänen silmänsäkin olivat valoa täynnä. Se oli yö, jonka nimi oli Peilikirkas.

Sulevi tuli hänkin rannalle istumaan.

Lyydia sanoi: - Tiedätkö mitä? Joskus epäilen, että maailma, jonka näkee peilissä, on yhtä alkuperäinen ja todellinen kuin peilinpinnan tämänpuoleinen maailma. Me täällä kuvittelemme, että peilin pinnan tuolla puolen kaikki on vain jäljittelyä. Mutta kenties he siellä ajattelevat samoin meistä.

- Et voi uskoa tosissasi niin, Sulevi sanoi.

- Miksi en? Aina kun vilkaisen peiliin, Lyydia sanoi, minä näen, kuinka toinen Lyydia katselee omasta peilistään tänne puolelle. Ehkä hänkin ajattelee, että meidän maailmamme on heidän maailmansa heijastusta ja että meistä kahdesta juuri hän on oikea ja alkuperäinen Lyydia.

- Peilit ovat vain peilejä, Sulevi sanoi. - Unohda ne. Niissä ei ole mitään salaperäistä.

- Minä luulen, Lyydia sanoi vakavasti, että jokainen peili on portti toiseen maahan. Mutta kuinka voisin saada peilin Lyydian uskomaan, että minäkin peilin tällä puolella olen todellinen enkä vain hänen kuvajaisensa? Sillä hän panee peilin aina pois juuri samalla hetkellä kuin minäkin. Eikä hän sitten enää näe minua eikä tätä maailmaa. Minä katoan niin kuin minua ei olisi koskaan ollut.

- Antaa hänen ajatella mitä ikinä tahtoo, Sulevi sanoi. - Minulle juuri sinä ja vain sinä olet oikea ja alkuperäinen Lyydia. Etkä sinä katoa minulta, et koskaan.

- Minä olen hänen peilinsä ja hän on minun, Lyydia sanoi ajatuksissaan.

Ja Lyydiat peilin kummallakin puolen ajattelivat sitä, mikä on totta ja mikä ei ja millä ne kaksi voisi erottaa toisistaan.

- Voi Lyydia, unohda peili ja ajattele minua, Sulevi sanoi. - Ei peili osaa sanoa sinulle sitä minkä minä sanon.

- Sano se, sanoi Lyydia ja unohti peilin.