Kaupan ikkunaan oli liimattu lappu: OSTETAAN MITÄ TAHANSA MYYTÄVÄÄ.

Lyydia ja Sulevi ja muut lapset olivat keränneet rannalta, vesirajasta, pieniä monenkirjavia kiviä. He panivat kivet pussiin ja veivät ne kauppaan ja näyttivät kiviä kauppiaalle.

- Kuinka paljon sinä maksat meille näistä, kauppias? he kysyivät.

- Voi voi lapset, enpä minä taida ostaa niitä, kauppias sanoi.

- Miksi et? Kaupan ikkunassa lukee: OSTETAAN MITÄ TAHANSA MYYTÄVÄÄ, lapset sanoivat pettyneinä.

- Siinäpä se, kauppias sanoi. - Katsokaas lapset, kyltissä ei lue, että ostetaan mitä tahansa, vaan että ostetaan mitä tahansa myytävää. Siinä on eroa. On siinä. Nuo pienet kivet ovat kyllä mitä tahansa, mutta varmastikaan ne eivät ole myytävää. Ei kannata ostaa sellaista mitä ei voi myydä.

- Kenen ei kannata? lapset kysyivät.

- Minun tietenkään, kauppias sanoi. - Siitä on kysymys, jos mieli olla kauppiaana.

- Miksi se ei kannata? lapset kysyivät.

- Mutta lapsikullat, miksi kauppias ostaisi sellaista mitä ei voi myydä?

- Mutta jos me myymme nämä kivet sinulle, niin ovathan ne silloin myytäviä, lapset sanoivat.

- Voi, te ette ymmärrä. Minä en voisi myydä niitä eteenpäin, se on varma. Ja siksi minunkaan ei kannata ostaa niitä teiltä. Jos minä vain ostan, mutta en myy, minä en ole kauaa kauppias. Vain Kroisos voi ostaa myymättä mitään.

- Kuka on Kroisos? lapset kysyivät.

- Oikein rikas mies, kauppias sanoi.

- Etkö sinä halua olla oikein rikas? lapset kysyivät.

Kauppias nauroi. - Varmasti, hän sanoi. - Mutta kroisokseksi ei tulla ostamalla vaan myymällä.

Lasten mielestä kauppias puhui kummallisesti ja sekavasti. He hypistelivät kivipussiaan ja sanoivat: - Mutta nämä ovat hyvin kauniita kiviä.

- Mahdollisesti. Maailma on täynnä kauniita asioita. Ja monet niistä ovat myös yleisiä ja ilmaisia. Mutta eivät ihmiset maksa vain siitä, että jokin on kaunis, vaan siitä, että jokin on harvinainen, kauppias sanoi.

- Nämä ovat harvinaisia, lapset sanoivat.

- Jalokivet ovat harvinaisia, kauppias sanoi. - Eivät rannan kivet. Ne ovat aivan tavallisia kiviä. Yleisiä kiviä. Minun asiakkaani eivät erota näitä rannan muista kivistä. Koko ranta on täynnä miljardeja juuri samannäköisiä kiviä.

- Ei ollenkaan, lapset väittivät. - Me valitsimme nämä kivet rannalta omin käsin. Siellä ei ollut kahta samannäköistä kiveä. Jokainen oli erilainen. Ja nämä ovat kaikkein kauneimmat.

- Niinpä niin, lapset, kauppias sanoi. - Mutta sitä minun asiakkaani eivät tiedä.

- Sinä voit sanoa sen heille, lapset sanoivat. - Sitten he tietävät.

Kauppias huokasi. Hän alkoi tulla kärsimättömäksi. Ihan vain päästäkseen lapsista eroon hän sanoi: - Olkoon, minä maksan teille niistä kaksi markkaa kilolta.

Ja kauppias punnitsi kivet ja maksoi ne, niitä oli viisi ja puoli kiloa. Lapset lähtivät tiehensä tyytyväisinä ja rikkaampina kuin ennen. He tunsivat olevansa melkein Kroisoksia.

Kauppias käski myymäläapulaisen pestä kivet ja panna ne lasimaljakkoon, jossa oli vettä. Vesi ja näyteikkunan valo saivat ne loistamaan melkein kuin jalokivet. Hetken mietittyään kauppias kirjoitti lapun: KÄSINVALIKOITUJA RANTAKIVIÄ. MARKALLA 100 GR.

Seuraavalla viikolla Lyydia ja Sulevi ja muut lapset palasivat kauppaan. Illan valo kimalsi jo kaupungin ikkunoissa ja meren ulapalla ja rannan kosteissa kivissä.

Lapset työnsivät kottikärryjä ja lastenrattaita tai vetivät perässään pyörillä varustettuja matkalaukkuja. Kärryt ja rattaat ja laukut oli lastattu täpötäyteen rannan kiviä, kauniita, yleisiä, ilmaisia.

- Kauppias, nämä ovat sinulle, he sanoivat kuin olisivat tuoneet lahjan.