On paikkoja, jotka ovat täynnä sanoja ja silti ne ovat hiljaisia. Niitä kutsutaan kirjastoiksi. Yksi kirja vie vähän tilaa, vain muutaman sentin. Mutta kun kirjan avaa, se alkaa kasvaa. Se saattaa kasvaa maailman kokoiseksi. Mutta niin tapahtuu vain siinä tapauksessa, että avaaja osaa lukea. Niille, jotka eivät osaa, kirja on pelkkä esine. Se on pino yhteen sidottua paperia eivätkä sen merkit merkitse mitään.

Mutta sitten tulee joku, joka osaa lukea, niin kuin Lyydia. Hän tarttuu kirjaan ja sytyttää siihen valon.

Lyydia oli tullut kirjastoon palauttamaan lainakirjoja. Hän oli lukenut niitä kesälomalla, ja nyt kesä oli mennyt ja laina-aika oli ohi.

Kesällä Lyydia oli tehnyt retkiä metsäniitylle, joka oli sedän kesähuvilan takana. Kirjastossa hän muisti sen metsäniityn. Hän oli vienyt sinne huovan ja mehupullon ja kirjan. Hän oli nukkunut tai lukenut kimalaisten suristessa siihen saakka kunnes mummo huhuili häntä kuistin rappusilta. Joskus tuuli tarttui lehtiin ja selaili kirjaa kuin se olisi etsinyt jotain tärkeää tietoa.

Kirjasto muistutti Lyydian mielestä metsäniittyä, vaikka siellä joutuikin istumaan sisällä eikä nukkuminen ollut oikein sopivaa. Mutta toisinaan kirjaston salissa oli yhtä onnellista kuin metsäniityllä.

- Ovatko täällä maailman kaikki kirjat? Lyydia oli kysynyt kirjastonhoitajalta silloin, kun hän tuli kirjastoon ensimmäisen kerran.

Siitä oli nyt monta vuotta. Nyt hän tiesi paremmin. Ei ollut sellaista paikkaa, jonne mahtuisivat maailman kaikki kirjat niin vähän tilaa kuin ne veivätkin.

Kirjastossa Lyydia tutustui Suleviin. Sulevi oli hiljainen poika rinnakkaisluokalta ja Lyydia tunsi hänet vain ulkonäöltä.

Sulevi istui lukemassa kirjaa, jossa oli sienten kuvia, ja hänen vieressään oli ainoa vapaa tuoli. Kun Lyydia oli palauttanut kirjansa, hän istuutui Sulevin viereen lukemaan .

- Mitä sinä luet? Lyydia kysyi hetken kuluttua.

- Sienikirjaa, Sulevi vastasi päätään kääntämättä.

- Mikä sieni tuo on? Lyydia kysyi ja osoitti pientä kuvaa.

- Se on Podaxis pistillaris.

- Voiko sitä syödä?

- Mieluummin ei.

- Onko se myrkyllinen?

- Ei, mutta muutoin vaarallinen. Se on hyvin merkillinen sieni.

- Niinkö? Lyydia kiinnostui. Kaikki merkillinen ja vaarallinen kiinnosti häntä.

- Millä lailla se on vaarallinen?

- Jos ihminen saa sen itiöitä päälleen, hän rupeaa kasvamaan sieniä, Sulevi valisti häntä.

Lyydiaa värisytti. - Kuinka kukaan uskaltaa mennä metsään syksyllä, jos siellä vaanii sellaisia sieniä? hän ihmetteli.

- Täällä ei ole niistä vaaraa. Niitä ei kasva täällä päin. Podaxis pistillaris kasvaa vain Kalifornian erämaissa, Sulevi sanoi. Hän vilkaisi puolestaan Lyydian kirjaa. - Mikä kirja tuo on? Tuo mitä sinä luet?

- Tässä on lauluja ja runoja, Lyydia sanoi.

- Ai, Sulevi sanoi ja syventyi taas sienikirjaansa. Mutta Lyydia luki:


Te luette elämänkirjaa
kuin se joka janoonsa juo.
Te tulette tyhjästä, kaukaa
sen avoimen kirjan luo.

Tämä lentää kuin tuulessa höyhen,
tuo varjona varjoissa käy.
On sinulla tuhat jalkaa
eikä hänellä yhtäkään näy.

Te luette sen mikä näkyy
ja senkin mitä ei näy.
Kun aika lehteä kääntää,
ei enää teitäkään näy.

Ja kirja on aina sama,
mutta lukijat vaihtuvat vain.
Sinun kanssasi kirjaa katsoin.
Sinun kanssasi lukea sain.


© Leena Krohn
krohn@kaapeli.fi