Sinä aamuna vakuutustarkastaja End oli herännyt tavalliseen aikaan tavallisessa talossaan, jonka hänen isänsä oli rakentanut omin käsin tukevalle graniittikalliolle. Siellä hän oli herännyt joka aamu siitä saakka kun oli syntynyt. Vakaampaa ja rauhallisempaa paikkaa tuskin kukaan vakuutustarkastaja olisi voinut löytää.

Tämä aamu ei ollut kuitenkaan samanlainen kuin entiset aamut. Sillä kun herra End vilkaisi ikkunanpieleen kiinnitettyä lämpömittariaan pukeutuakseen säätilaan soveliaalla tavalla, hän havaitsi maisemassa muutoksen. Hän ei voinut erottaa maantietä eikä bussipysäkkiä, jolle hänen pihapolkunsa olisi pitänyt johtaa.

Herra End arveli ensin, että kenties kysymyksessä oli sakea sumu, joka sai kaiken etäisemmän katoamaan näkyvistä. Normaalioloissa se olisikin selittänyt hänen havaintonsa. Mutta kun End avasi ulko-oven, hän havaitsi, että kesäpäivä oli tyyni ja sees. Normaalioloista ei silti ollut puhettakaan. Mitään sumua ei ollut, mutta polku päättyi silti tyhjään ilmaan.

Herra End jäi seisomaan ylimmälle portaalle. Hän seisoi näköjään rauhallisena, mutta vetäisi sentään tavallista syvempään henkeä.

Toimenkuvansa vuoksi hän oli saanut tottua monenlaisiin näkymiiin. Katastrofi kuului hänen ammattinsa varjopuoliin. Se oli säännöttömyys, joka takasi hänelle säännölliset tulot.

Mutta mitään tällaista End ei ollut aikaisemmin nähnyt. Vakuutustarkastajan perimästä tontista oli tullut saari. Mutta se ei ollut valtameren vaan ilmameren saari. Joko hänen pihamaansa oli noussut ylös tai sitten maaperä, johon se oli ollut kiinnittyneenä, oli laskeutunut tai pudonnut alas. Miten se oli käynyt, siitä hänellä ei ollut hatarintakaan aavistusta. Suuri muutos oli tapahtunut aivan äänettömästi, sillä hän oli nukkunut sikeästi läpi yön.

Herra End oivalsi heti jotakin: edes hänen superkotivakuutuksensa ei korvaisi tämän tapauksen seuraamuksia. Sillä luonnonmullistuksia vakuutusyhtiö ei korvannut, ja tässä nyt oli epäilemättä kysymyksessä luonnonmullistus.

End haki kiikarinsa ja tähyili joka ilmansuuntaan. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin sinitaivasta ja poutapilvenhattaroita. Ei muita saaria, ei mitään maata muistuttavaa syvyydessäkään. Tosin kaukana alhaalla kiiti lintuparvia, ja jossakinhan niillä täytyi olla pesäpuu. Mutta muuten mikään ei ollut niin kuin ennen. Poissa olivat bussipysäkki ja maantie, poissa pikapankki ja grillibaari. Poissa, poissa, poissa. Ohikiitävien rekkojen kumea jyry oli vaiennut, bensa-aseman viirit eivät enää liehuneet.

Näköala oli ihastuttavan avara, mutta se herätti levottomia ajatuksia.

Vakuutustarkastaja käväisi tarkastamassa postilaatikkonsa. Hän halusi tietää, kerrottaisiinko sanomalehdessä jotain tapauksesta, sillä olihan se kerrassaan tavaton. Mutta pian hän ymmärsi, ettei se ollut mahdollista. Sillä jos lehti olisi tullut, mullistus olisi tapahtunut vasta sen jälkeen.

Lehti ei ollut tullut. Eikä enää tulisikaan, siitä vakuutustarkastaja oli harvinaisen vakuuttunut. Postinkantajalla oli vain polkupyörä.

End tiesi vanhastaan, että se mikä on noussut ylös, aikanaan tulee myös alas. Ihan itsestään. Päinvastaisessa tapauksessa toiveet ovat vähäisemmät. Maailma oli rakentunut sillä tavoin, sen End oli havainnut jo varhain. Aika ja painovoima tekivät maailmasta sellaisen kuin se oli. Mutta jotakin oli tapahtunut nyt painovoimalle. Ehkä se oli vain väliaikaista, sopi toivoa.

End arveli, että aikanaan hänen saarensakin tulisi laskeutumaan. Tietenkään ei voinut olla varma siitä, että se laskeutuisi samaan kohtaan, missä se ennen oli ollut kiinni. Ehkä maa hänen alapuolellaan oli jatkanut pyörimistään samaan suuntaan ja yhtä tasaisesti kuin siihenkin saakka. Mutta hänen vastasyntynyt saarensa saattoi kulkea aivan toisia reittejä. Kun se kerran laskeutuisi, ehkä End huomaisi joutuneensa Gobin autiomaahan tai keskelle suurkaupungin toria.

Vakuutustarkastaja toivoi, ettei lasku tapahtuisi kertarysäyksellä, mutta toisaalta kuitenkin aika pian. Hän pelkäsi, että hänen isotädiltään perimänsä sokeriskooli, joka oli talon kallisarvoisin esine, ei kestäisi kovin äkkipikaista laskeutumista.

Tänään End ei pääsisi tarkastamaan vahinkoja. Eikä kukaan pääsisi tarkastamaan hänen vahinkoaan. Eikä hän voisi käydä edes kaupassa. Mutta onneksi Endillä oli kaapissa jauhoja ja näkkileipää ja maakellariin oli juuri korjattu talteen porkkana- ja perunasato hänen pieneltä kasvimaaltaan. Ja talon takana oli kirkasvetinen lampi, se oli vielä tallella.

Herra End oli kylmäverinen ammattimies. Hän tiesi, että se mitä ihmiset pitävät varmana ja itsestäänselvänä, oli oikeastaan epävarmaa ja ennustamatonta. Hän ei joutunut paniikkiin. Ja hän päätti toimia siten kuin toimisi aivan tavallisena päivänä, pyhäpäivänä, vaikka nyt olikin arki. Odotellessaan ennen pitkää tapahtuvaa laskeutumisvaihetta End meni sisälle keittämään kahvia ja tekemään pari juusto- ja kurkkuvoileipää. Hän kokeili myös puhelinta. Se ei toiminut, mutta sitä hän ei odottanutkaan.

Vakuutustarkastaja End istuutui portailleen syömään voileipiä. Tuuli hulmutteli hänen ohentunutta tukkaansa. Ilma oli puhdas ja raikas kuin korkealla vuoristossa. Hän näki pilviä, pilviä, pilviä - niitä oli sekä yllä että alla. Hänestä näytti kuin talo ja tontti olisi ollut jatkuvassa liikkeessä, mutta hän ei voinut olla varma siitä ilman mitään kiinteää vertailukohtaa. Ehkä vain pilvet riensivät.

Tarkastaja End muisteli kysymystä, jonka hänen vanha filosofian opettajansa oli kerran esittänyt: "Mitä me voimme tehdä, jos me emme voi tehdä mitään?"

Se oli tärkeä kysymys. Se oli Päivän kysymys. Ja opettaja oli itse vastannut: "Me voimme ottaa tapahtuneeseen filosofisen näkökannan. Se tarkoittaa: Vaikka emme voi muuttaa tosiasioita, voimme muuttaa suhtautumistamme niihin."

Tässä epäilemättä oli tosiasia, jota End ei pystynyt muuttamaan. Mutta hän huomasi, ettei hän juuri nyt olisi edes halunnut muuttaa sitä. Päivällä oli hyvätkin puolensa. Hänellä ei ollut kiirettä, ei aikataulua. Vakuutusyhtiö ei vaatinut häntä keksimään häijyjä metkuja, jotta asiakkaille ei tarvitsisi maksaa korvauksia. Ikuisuus humisi hänen korvissaan.

End oli säilyttänyt valoisan mielenlaatunsa niistä moninaisista katastrofeista huolimatta, joita hän oli joutunut todistamaan. Hän oikaisi lämpimälle portaalle ja kallisti päätään niin että hän näki pilvien kiitävän.

Herra Endin oli pitänyt matkustaa lomallaan ulkomaille. Mutta hän ei ollut ehtinyt vielä ostaa matkalippuja.

"Mikä onni, sillä nyt minä matkustan ilmaiseksi ties miten kauas. Miten kauniit näköalat! Eikä tarvitse nukkua vieraassa sängyssä.Vakuutusyhtiössä ihmetellään, minne minä olen joutunut. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta, enkä koskaan myöhästynyt! He arvaavat kyllä, että jotain on tapahtunut. He muistavat minua aikansa ja unohtavat sitten. Tulee uusia vakuutustarkastajia, yhtä päteviä kuin minä ja vieläkin pätevämpiä", End ajatteli, tyytyen kohtaloonsa.

Mitä voimme tehdä silloin, kun emme voi tehdä mitään? Kallistaa päätämme niin kuin vakuutustarkastaja End, jotta näkisimme paremmin pilvet.