- Muistatko sen komeetan, joka nähtiin tohtori Siirakin kaukoputkella? isä kysyi.

Tietysti Lyydia muisti sen. Hän piirsi parhaillaan vahaliiduilla sfinksiä ja pyramidia. Hän piirsi kuvaan myös pienen oven, jota hän ei ollut oikeasti nähnyt. Se oli sfinksin tassujen välissä ja siitä pääsi kammioon, missä oli kaikki muinainen tieto.

- Nyt aurinkokuntaan on tulossa toinen komeetta. Niitä tulee ja menee, mutta tämä komeetta on erilainen kuin muut, isä sanoi.

- Miten niin erilainen? Lyydia kysyi ja otti sinisen liidun. Hän väritti oven siniseksi ja piirsi siihen myös ovikellon.

- Ei itsessään, mutta sillä on seuralainen, isä sanoi. - Valtavan suuri seuralainen. Se on neljä kertaa suurempi kuin maa.

Lyydia muisti Profeettaa ja häntä alkoi pelottaa. - Törmääkö se maahan? hän kysyi. - Tai ne kummatkin?

- Tuskin vain, isä sanoi.

- Mutta eikö se ole ihan varmaa?

- Mikä olisi?

Se nyt ei paljoakaan rauhoittanut Lyydiaa. - Voiko senkin nähdä kaukoputkella?

- Jotkut ovat nähneet, isä sanoi. - Eihän siitä muuten tiedettäisi mitään. Siitä on otettu valokuvia. Mutta se on kummallinen objekti. Toisinaan se näkyy, toisinaan ei. Se ei ole aina paikalla. Ja kun se näkyy, se näyttää itsevalaisevalta.

- Mitä se tarkoittaa? Onko se aurinko?

- Monet tiedemiehet väittävät kyllä, että se on tähti ja että valokuvia on tulkittu väärin. Mutta tähti näkyisi aina. Aurinko ei kuljeskele sinne tänne, kuten ymmärrät.

- Mutta me emme näe sitä yöllä, Lyydia sanoi.

- Emme omaamme. Vieraat auringot me näemme vain öisin.

- Mutta mikä se sitten on, jos se ei ole tähti?

- On toisia, jotka väittävät, että se on jonkinlainen kulkuneuvo.

Nyt Lyydia lopetti kokonaan piirtelemisen. - Ei se ole totta, eihän? hän sanoi.

- Miksei se voisi olla? isä sanoi.

- Koska sellaista kulkuneuvoa ei ole olemassa.

- Ei meillä, isä sanoi. - Mutta avaruus on hyvin suuri. Siitä, mitä me olemme nähneet, ei voi päätellä paljon mitään. Mistä me tietäisimme, mikä on mahdotonta ja mikä ei.

- Sinä uskot niitä toisia, etkö uskokin? Lyydia kysyi. - Sinä uskot aina niitä, jotka sanovat, että mahdoton on mahdollista.

- Mieluummin niin, isä sanoi ja nauroi.

- Mutta jos se on kulkuneuvo, ohjaako sitä joku?

- Ehkä me saamme tietää sen maaliskuussa.

- Mitä tapahtuu maaliskuussa?

- Silloin me näemme sen paljain silmin. Voihan siellä olla yhtä paljon elämää kuin maapallolla. Tai se voi olla myös jonkinlainen robotti. Mahdollisuuksia on paljon. Ehkä sitä ohjataan kaukaa.

- Toisesta aurinkokunnastako?

- Vaikka.

- Miksi se tulee tänne?

- Ehkä se ei varsinaisesti tule tänne ollenkaan. Ehkä me emme kiinnosta sitä hiukkaakaan. Se kulkee vain meidän ohitsemme ja sillä on asiaa jonnekin aivan muualle, paljon kauemmaksi. Se vain sattuu kulkemaan tämän syrjäisen seudun kautta.

- Silloin, Lyydia sanoi, minä menen jonnekin korkealle paikalle. Minä vaikka kiipeän pilvenpiirtäjän katolle. Ja sitten minä vilkutan niille. Niin että ne tietävät, että mekin olemme olemassa.

- Tee niin, isä sanoi.