Lapsuudessani seurasin mielelläni muurahaisia ja sadevesilammikoissa sikiävien olentojen elämää, myöhemmin myös lintuparvia. Mietin, mitä nuo eläimet tahtoivat ja miksi ne toimivat niin kuin toimivat. En tiennyt, miten jättiläismäisten ongelmien, itse elämän perusarvoitusten eteen olin pysähtynyt.

Tietokoneessani on nyt muutama pieni peli tai vaatimaton simulaatio, joiden kautta voin toistaa lapsuuteni kysymyksiä. Ne ovat alkeellisen elämän visualisaatioita ja animaatioita. Langtonin muurahaisessa voin seurata muurahaisen näköjään päämäärätöntä kuljeskelua. Toinen peli, Petri, jäljittelee elämänmuotoja petrimaljassa. Voin luoda siinä oman lajini, kontrolloida ympäristöä ja lajin käytöstä. Kolmas peli, nimeltään yksinkertaisesti Simulaatioita, matkii parvikäyttäytymistä ja muurahaisen, hämähäkin, ameeban tai bakteerin liikkumista.

Nämä kaikki pelit ovat muunnelmia nk. soluautomaatista, cellular automata (von Neumannin käsite). Ne ovat rajattuja dynaamisia järjestelmiä, joissa ajan, paikan ja ominaisuuksien tiloja on vain tietty määrä. Tällaiset vaatimattomat mallit imitoivat jatkuvien dynaamisten systeemien monimutkaista käytöstä. Niiden itseään kopioivat oliot ovat itse asiassa pieniä ohjelmia. Näitä pelejä hallitsevat matemaattiset säännöt ja ne perustuvat tekoälyn ja tekoelämän tutkimukselle. Samalla ne johdattavat myös biologisen elämän, hyönteisyhdyskuntien ja parvikäyttäytymisen salaisuuksiin. Näemme niiden kautta, kuinka alkeelliset olio, yksinkertaiset säännöt ja itseorganisoituminen tuottavat toistuessaan hyvin monimutkaista käytöstä.

Lapsuuteni kansakoulussa annettiin aineen aiheeksi: Millaista on elämä vuonna 2000? Monet lapset uskoivat, että heidän elämäntapansa ja arkipäivänsä mullistuisivat täysin 40 vuodessa. He arvelivat muuttavansa jollekin toiselle planeetalle tai syövänsä vain synteettisiä ravintopillereitä tai liikkuvansa lentämällä pieni propelli takamuksissa. Joku saattoi kirjoittaa viisaista roboteista, jotka ihmisen nöyrinä apulaisina tekisivät ikävät ja likaiset työt.

Nyt tiedämme enemmän. Paljon on muuttunut, paljon pysynyt samana. Emme ole siirtyneet pelkkiin pillereihin, mutta kouluruokaloissa syödään useammin tacoja, kiinalaista keittoa, spaghettivuokaa tai hampurilaisia kuin makaroonivelliä ja puolukkapuuroa. Ajamme yhä autoilla, paljon useammilla autoilla kuin ennen, ja niissä käytetään samaa vanhaa polttomoottoria, vain hieman hienostuneempana muunnoksena. Emme näe ympäristössämme ihmisen muotoisia robotteja, mutta koneet tosiaan korvaavat ihmisen jo monella alalla. Niin monella, että enää ei puhuta vain massatyöttömyydestä vaan jopa työn lopusta. Työstä on tulossa harvojen ylellisyyttä, herrojen herkkua, kun taas entinen työväenluokka on vaihtumassa loputonta vapaa-aikaa viettäviksi köyhtyviksi massaviihteen kuluttajiksi ja virtuaalitodellisuuden asukkaiksi.

Kukaan kansakoululapsi ei voinut kuvitella digitaalista vallankumousta, ei tietoyhteiskuntaa, tekoälyä tai tekoelämää ja geeniteknologiaa, ei kommunikaation massalaajentumista ja globalisaation nopeaa voittokulkua. Eivätkä aikuiset, edes tiedemiehet, olleet sen viisaampia. Käsitteitä sellaisen tulevaisuuden ennakoimiseen ei ollut olemassa.

Yhtä himmeästi pystymme nyt näkemään 40-50 vuotta eteenpäin. Vain se on varmaa, että perustarpeemme pysyvät, mutta maailmankuvamme tulee yhä järkkymään. Jo nyt digitaalinen ja virtuaalinen on muuttanut radikaalisti käsitystämme todellisuudesta, elämästä ja tietoisuudesta.

Rajat orgaanisen ja epäorgaanisen, elämän ja ei-elämän, inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä hämärtyvät tai liukuvat. Koneen idea on kokenut melkoisen metamorfoosin. Miten pitkä matka onkaan ensimmäisistä mekaanisista kojeista, kuten kellosta, nykyiseen tietokoneeseen. Ei olekaan syytä ajatella tietokonetta enää yksityisenä metallin, piin ja muovin kappaleena, vaan osana valtavaa hermoverkkona.Verkostoituminen on vuosituhannen vaihteen avainkäsitteitä. Internet on jo nähty tällaisen olion alkumuotona, joka ei tarkemmin katsoen ole koneiden eikä edes tiedon, vaan tietoisuuksien verkko.

Verkkokommunikaatiolle on oleellista ei-lineaarisuus ja ei-lokaalisuus. Menetetäänkö aika ja paikka vai vapaudutaanko niistä? Voimme valita eri näkökulmia. Minä itse uskon, että tarvitsemme tietoverkkojen kautta syntyviä yhteisöjä vastapainona nousevan nationalismin ja heimo-, uskonto- tai rotuyhteisyyden korostamiselle. Nämä yhteisöt syntyvät täysin toisenlaisin kriteerein kuin ryhmät missään aikaisemmassa historian vaiheessa.

Vuorovaikutuksen digitaalisuus ei tee kanssakäymisestä vähemmän inhimillistä. Ruumis ei ihmisessä ole inhimillisintä vaan ihmismieli ja sen kyky olla vuorovaikutuksessa toisten ihmismielien kanssa. Mitä useampia väyliä tällä vuorovaikutuksella on, sen parempi.

Verkko merkitsee aistien kantaman kasvua, tavallaan ruumiimme laajenemista ja läsnäolon ekspansiota. Teknologian eräs päämäärä: ruumiin rajoituksista irrottautuminen on tähän mennessä parhaiten toteutunut juuri maailmanverkon kautta.

Luonnollisen, inhimillisen ja teknisen raja-aidat eivät ole kestäviä. Teknologia on älymme ja aistiemme mitä luonnollisin jatke, kuten tietoverkko on oman biologiamme, koneiden, keinoälyn ja inhimillisten tajuntojen yhteenliittymä.

Tieteen paradigma on vaihtunut. Maailmankuvamme on tyystin toisenlainen kuin 50-luvun lopulla, ja tietokone on ollut ratkaiseva muutosvoima.

2.

Vain tietokone on mahdollistanut sellaiset tutkimuksen alueet kuin tekoäly ja tekoelämä. Tekoäly, 50-luvulla syntynyt tieteenhaara, on edesauttanut meitä ymmärtämään, että eräät aikaisemmin vain ihmiselle varatut toimintamallit ovat mahdollisia myös koneelle. Nyt on jo myönnettävä, että tietokone pystyy ainakin hyvin rajoitetussa mielessä ajattelemaan, vaikka emme rinnastaisikaan koneen ajattelua inhimilliseen ajatteluun kuten ne jotka kannattavat ns. tekoälyn vahvaa väittämää. He arvelevat, ettei ole mitään periaatteellista eroa tietokoneen ja ihmisen ajattelulla. Kaikki mentaaliset kykymme ovat tulevien konesukupolvien saavutettavissa.

Etenkin viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana olemme alkaneet miettiä myös maan ulkopuolisen älyn, ekstraterrestriaalisen elämän mahdollisuutta ja alienien olemassaoloa. Olemme nyt jo melkein luopuneet toivosta, että omasta aurinkokunnastamme löytyisi edes alkeellista elämää. Tosin on mahdollista otaksua, että Jupiterin kuussa, Europassa, olisi jääkuoren alla hentoja mahdollisuuksia elämälle tai että Marsista vielä löytyisi jotain bioastronomia kiinnostavaa. Mutta exobiologian ja SETI- tai Phoenix-projektien ponnistelut eivät toistaiseksi ole antaneet mitään todistuksia maan ulkopuolisesta elämästä. Huolimatta siitä, että kymmenettuhannet ihmiset ovat väittäneet olleensa jo tekemisissä meitä tavattomasti edistyneempien elämänmuotojen kanssa täällä maan päällä, tutkijat eivät ole saaneet tutustua vielä materiaalisiin todisteisiin tai yhteenkään ET:hen.

Mutta vaikka kohtaisimme sen, meillä ei ehkä olisi mitään kommunikaation mahdollisuutta. Sen tapa olla olemassa voi olla niin erilainen, että emme ehkä edes havaitsisi sen läsnäoloa - yhtä vähän kuin muurahainen havaitsee ihmistä.

Mutta silti tiedämme jo varmuudella, että on olemassa muunkinlaista elämää kuin Maa-planeetan biologista, hiilipohjaista elämää. Tiedämme, koska olemme itse oppineet valmistamaan sitä. Tekoelämän tutkija ja keinotekoisten ekosysteemien ohjelmoija on oppinut leikkimään jumalaa, luovaa henkeä. Hän on alkanut leikin, jota aina on pidetty äärimmäisen vaarallisena ja jonka kehitys on ennalta-arvaamaton.

Tämä tekoälyä vielä nuorempi tieteenhaara (vasta vuosikymmenen ikäinen) on opettanut näkemään mahdollisina myös sellaiset elämänmuodot, jotka perustuvat ei-biologiselle pohjalle. Freeman Dysonin ajatus: "Elämä on pikemminkin järjestystä kuin ainetta" tulee juuri sitä kautta ymmärrettäväksi. Synteettinen biologia kertoo meille toisista elämän vaihtoehdoista, elämän uskomattomasta plastisuudesta ja lajirikkaudesta. Myös synteettisellä elämällä on evoluutionsa. Myös siinä yksinkertaiset säännöt saavat toistuessaan aikaan yhä monimutkaisempia systeemejä. Eliöt, ovatpa ne biologisia tai vain kuvaruudun varjohahmoja, alkavat itseorganisoitua. Kun evoluutio kerran on käynnistynyt, sen alkuunpanija ei enää täysin voi hallita sitä. Kun kone alkaa oppia, se ei enää ole täysin koneenkäyttäjän ohjattavissa.

Tekoäly ja tekoelämä ovat vasta lapsenkengissään ja ne ovat kumpikin monitieteisiä. Ne käyttävät apunaan biologiaa, fysiikkaa, kemiaa, matematiikkaa ja psykologiaa. Lääketiede, avaruustutkimus, nanoteknologia jne, hyötyvät näistä tutkimuksista.

Teknologia on alkanut biologisoitua samalla kun biologia teknologisoituu. "Koneiden tulevaisuus on biologiaa", tiivistää Kevin Kelly, Out of Control-teoksen kirjoittaja ja Wired-lehden toimittaja. Neuraali- ja molekyylitietokoneet häämöttävät jo horisontissa.

Kuinka määritellä elämä? Yleispätevän määritelmän kehittäminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Jos sanomme, että elämä on evoluutioon kykenevä kemiallinen systeemi, suljemme pois tekoelämän. Sitä emme voi enää tehdä. On tunnustettava, että ei ole olemassa selvää rajaa elämän ja ei-elämän, inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä, on vain jatkumo, kontinuumi ja prosessi. Alkion kehittyessä emme voi sanoa päivää emmekä hetkeä, jolloin voimme alkaa puhua sikiöstä ihmisenä. (Käytännössä se silti määritellään siten, ettei laillinen abortti enää ole sallittu, kun raskaus on kestänyt tietyn ajan.) Mutta elämän rajoja voidaan nyt työntää yhä edemmäksi.

Emme tiedä, kuinka paljon vielä tulee muuttumaan, mutta tiedämme, että perustarpeemme tulevat pysymään samoina. Geeniteknologia ja nanoteknologia muuttaa silti myös ihmistä. On varmaa, että ihmisten kloonaamista tullaan harjoittamaan jo lähitulevaisuudessa. Saamme avun joihinkin vanhoihin vitsauksiimme, mutta uusia ja ennenkokemattomia uhkia kohoaa näköpiiriin.

3.

Olemme astuneet tietokoneiden evoluution toiselle tasolle: ne biologisoituvat. Kolmas taso olisi niiden mahdollisen inhimillistymisprosessin alkaminen. Monet uskovat, että ennen pitkää koneet tulevat yhä selvemmin yksilöllistymään ja personoitumaan.

Jokainen, jolla on ollut kotieläin, tietää, minkälaisia henkisiä ulottuvuuksia ystävyys eläimeen voi sisältää. Eläinten kanssa asuvat oppivat näkemään niissä persoonallisuuksia ja sielunelämän eri ilmaisumuotoja, jaloutta, huumorintajua, kateutta, huonoa omaatuntoa, depressiota, iloa, pyyteetöntä kiintymystä. Eikä se ole kuvitelmaa vaan tietoa, jota olisi kovin kapeakatseista kutsua antropomorfismiksi. Pikemminkin me olemme halunneet inhimillistää ja omia eläinkunnassa - tai ainakin nisäkkäissä - universaaleina esiintyviä ilmiöitä Homo sapiensin yksityisomaisuudeksi. Ja jäävätkö ne vain ihmis- ja eläinkuntaan? Tamagotchit ovat jo lasten kotieläimiä, mutta toistaiseksi vain oikeiden eläinten surkeita korvikkeita.

Mutta etenemme kohti vaihetta, jolloin simulaatiota on yhä vaikeampi erottaa alkuperäisestä. Kysymys siitä, mikä on luonnollista ja mikä keinotekoista, mikä aitoa ja mikä imitaatiota, aktivoituu uudella tavalla. Daniel C. Dennett kysyy, voiko tekoäly olla aitoa älyä? Miksei yhtä hyvin kuin jokin maan ulkopuolinen äly? Hän miettii myös, olisiko mahdollista kehittää kipua tunteva tietokone. Miten tietokone vakuuttelisikin tuntevansa kipua, skeptikko väittäisi aina, että jotain oleellista jää tavoittamatta, sillä simulaatio tavoittaa vain ulkoisen käyttäytymisen, ei itse tunnetta. Jos kivun katsotaan olevan biologian tu ote, silloin kipua tuntevan robotin tuottaminen onkin absurdi ajatus.

Minä itse olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että kärsimys on ehdoton ja ratkaiseva ero, mutta Dennett epää tämän ajatuksen. "Jos ja kun hyvä fysiologinen subpersonaalinen kivun teoria on kehitetty, voitaisiin periaatteessa konstruoida robotti sen esimerkkinä."

Taannoin HS:n pääkirjoituksessa väitettiin, että ihmisen ja koneen ero on siinä, ettei kone opi mitään virheistään. Mutta jo kauan on ollut tekoälyohjelmia, jotka saavat koneen tai robotin muuttamaan toimintaansa erehdystensä myötä.

Itse asiassa eräät sveitsiläiset tiedemiehet ovat juuri (helmikuussa 1998) varoittaneet itse kehittämistään itsenäisistä, mikroprosessoripohjaisista roboteista, jotka kykenevät oppimaan ympäristöstään. Kukaan ei ohjelmoi niiden toimintaa eivätkä niiden tekijät voi olla varmoja niiden reaktioista uudessa tilanteessa.

Kysymys tietoisuudesta ja sen luonteesta on ratkaisevampi. Ihmisen minuuden voidaan ajatella rakentuvan toisiinsa hierarkisessa suhteessa olevista minuuksista, vähintäänkin kahdesta, toimivasta ja tarkkailevasta. Tämä jälkimmäinen on tietoinen siitä, että juuri edellinen minä tekee sen minkä tekee. Tarkkaileva minuus tietokoneesta puuttuu, ja sitä ilman ei voida puhua ymmärtämisestä, ei myöskään vapaudesta, kärsimyksestä tai pahuudesta.

Teoksessaan Consciousness explained Daniel Dennett ilmaisee toisenlaisen käsityksen tietoisuudesta: Tietoisuus on tarina, jonka kerromme itsellemme. Ei ole mitään yhtenäistä minuutta. Se idea, että henkilö on erillinen aivoistaan tai ruumiistaan on syvään juurtunut kieleemme ja siten myös käsityksiimme. Mutta sellaista henkilöä ei Dennettin mielestä ole lainkaan olemassa.

Mutta jos se on vain tarina, se on hyvin tärkeä tarina. Jos se on illuusio, se on hyvin kestävä illuusio. Tietokone ei kerro itselleen sellaista tarinaa. Ja verkottumisen aikana sen "minuus" on joka tapauksessa jakautunut miljoonien koneiden kesken.

Tietokoneen tietoisuudesta on täysin ennenaikaista puhua. Tietokone voittaa jo shakissa maailmanmestarin, mutta silti se ei ole tietoinen voitostaan eikä osaa tuntea voitonriemua (tosin olen nähnyt esitettävän tällaisenkin väitteen), kun taas Kasparov oli katkeran tietoinen häviöstään.

Tietokoneen "ajattelu" on toistaiseksi vain inhimillisen ajattelun eräs analogia, ja sekä toiminnallisesti että ontologisesti aivan erilainen aktiviteetin laji.

Jos jokin ominaisuus olisi eristettävä nimenomaan inhimilliseksi, haluaisin puhua mielikuvituksesta, joka aina liittyy inhimilliseen ajatteluun. Mielikuvituksella on aina osuutensa myös tietoisessa, rationaalisessa ajattelussa ja tahdonalaisissa valinnoissa. Ihminen ei voi toimia rationaalisesti, ellei hänellä ole mielikuvitusta. Mielikuvitukseen liittyy myös moraalinen tietoisuus, vastuu, jota emme tietokoneelle myönnä sen tekemistä virheistä. Siksi tuskin voimme kutsua tietokonetta rationaaliseksi. Sen tekemät virheet eivät koskaan ole tietokoneen oma "syy". Ne ovat ohjelmoijan tai käyttäjän virheitä tai johtuvat siitä, että jokin koneen osa on mennyt rikki - ei suinkaan siitä, että kone on tieten tahtoen tehnyt jotain väärin. Väärin voi tehdä vain se, jolla on tahto, ja vieläpä jossain määrin, edes näennäisesti, vapaa tahto.

Entä onko koneella alitajuntaa? Voiko kone nähdä unia? Annan usein tietokoneelleni käskyn: Nuku! Mutta tietokoneen uni ei ole rinnastettavissa omaan uneeni. Kukaan tuskin väittäisi, että tietokone voisi nähdä unia.

Emme myöskään puhu tietokoneen valveillaolemisesta. Nukkuminen ja valveillaolo ovat tietoisuudentiloja, ja ainakaan toistaiseksi emme voi väittää, että tietokoneella olisi sellaisia, ei normaaleja enempää kuin poikkeuksellisiakaan. Ennen kaikkea ajattelemme, että siltä - kuten useimmilta eläinlajeilta - puuttuu itsetietoisuus ja introspektion kyky.

Tietokoneellani ei ole ali- eikä myöskään ylitajuntaa, ei idiä eikä egoa. En myöskään väitä, että se voisi kokea hallusinaatioita. Se ei koe syyllisyyttä, ei pode hammassärkyä eikä närästystä. Mikä olennaista: sillä ei ole ruumista. Se ei ole koskaan ollut sikiö, lapsi tai murroskäinen eikä se ole kasvanut aikuiseksi. Sillä on selvästi toisistaan erilliset software ja hardware, kun taas me emme enää puhu erikseen sielusta ja ruumiista.

Kenties ruumiittomuus on suurikin etu. Me olemme ruumiimme, sen biologisen kellon ja sen maantieteen vankeja. Ihmisen kohdalla - toisin kuin koneen - ajatteleminen merkitsee myös ymmärtämistä. Ymmärtämiseen sisältyy tietoisuus merkityksestä ja merkitys on tiedon ja mielikuvituksen välinen silta. Siellä missä on ymmärrystä, on emootioita, sensuaalisuutta, mielikuvitusta, päämääriä ja merkityksiä.

Me teemme kertomuksia, luomme kuvia, kokonaisen maailman representaation. Ja tämä on ilmeisesti vain inhimillinen kyky. Mutta varovaisuuden vuoksi sanon yhä: toistaiseksi. Monet tekoälyn tutkijat ajattelevat, että tietoisuus kaikkineen on emergentti ominaisuus, joka väistämättä puhkeaa, kun tietty monimutkaisuuden aste saavutetaan . Ei ole oleellista, mille aineelle tuo monimutkaisuus perustuu.

Malttakaahan.... Ehkä ennen pitkää myös robotti tulee liikkumaan kuvitteellisuuden tasolla, jota tarvitaan aina inhimillisessä ajattelussa, jopa matemaattisessa. Silloin se ehkä oppisi paitsi tietämään, myös ymmärtämään. Sen jälkeen se olisi altis kaikille inhimillisille tunnejärkytyksille, myös pelolle kuten Eccehomo, josta kerron kirjassani Umbra, tai mielenhäiriöille kuten tietokone Hal Arthur C. Clarken Avaruusseikkailu 2001:ssä.

4.

Jo nyt monet sellaiset toiminnat, joita olemme pitäneet perusinhimillisinä ja joiden olemme kuvitelleet erottavan meidät eläinkunnasta, ovat siirtyneet koneiden ominaisuuksiksi. Enemmänkin: ne suoriutuvat monista tehtävistämme paremmin ja nopeammin kuin me itse. Tekoäly on osoittanut, että ainakin eräs laji ajattelua ei kuulu vain ihmiselle.

Tiedämme myös, että monilla nisäkkäillä - jopa hyönteisillä tai pikemminkin hyönteisyhteisöillä, jotka ovat tekoelämän erityisen mielenkiinnon kohteita - on kykyjä ja ominaisuuksia, jotka saavuttavat tai jopa ylittävät Homo sapiensin ansiot. Muurahaispesä voidaan nähdä eräänlaisena superorganismina kuten useista tietokoneita koostunut maailmanverkko. Hyönteisillä on monimutkaista sosiaalista elämää, hierarkisesti järjestyneitä yhteiskuntamuotoja ja erilaisia kielisysteemejä. Ainakin delfiinillä, simpanssilla ja koiralla voi olla myös nk. omatunto ja eettisiä arvoja.

Muurahaispesässä tieto pesän kannalta oleellisista tapahtumista saavuttaa käsittämättömän nopeasti pesän koko asujamiston. Miten tämä tapahtuu, siitä tiedetään vasta suhteellisen vähän. Viestintä on kuitenkin kemiallispohjaista. Ihmisten maailmassa tiedonvälitys ja mediat eivät ole tähän mennessä onnistuneet yhtä hyvin.

Vasta nyt modernein teknologia on saavuttamassa sellaisen tiedonsiirron nopeuden, jota nämä selkärangattomat ovat käyttäneet 1000 miljoonaa vuotta. Tietokoneen avulla lähestymme siis vihdoin ylenkatsomiemme vähäpätöisten ötököiden kykyjä.

Erkki Kurenniemi on huomauttanut kiinnostavasta seikasta: Internet-yhteydet voivat optimissaan kulkea nopeammin kuin hermoimpulssit omassa ruumiissamme.

Mitä meille jää? Täytyykö meille jäädä jotain, mikä on yksinomaan ihmiselle ominaista? Täytyykö meidän yrittää yhä tehdä selvä pesäero niin koneista kuin eläimistä? Miten me tulemme säilyttämään oman erityisasemamme?

Minusta se alkaa olla toivoton yritys. Kuten geosentrisyys aikanaan murtui ja me ymmärsimme elävämme vain yhden pienen planeetan pinnalla äärettömässä maailmankaikkeudessa, samoin on luovuttava siitä illuusiosta, että ihmisellä on poikkeusasema ja erityislaatu. Tietoisuus ei ole yksinomaan inhimillinen ominaisuus. Se kuuluu myös monille muille eläinlajeille, vaikkakin sen tiheys, syvyys ja voima vaihtelevat. Kenties se leviää jonkinasteisena kautta koko universumin aineen ja tulee kuulumaan myös tietokoneille ja uusille robottisukupolville.

Tieteiden lokeroituminen on päättymässä. Suhteellisuusteoria, kvanttiteoria ja kaaosteoria ovat kukin osaltaan murtaneet klassista ja mekanistista näkemystä kiinteiden ja erillisten objektien, syyn ja seurauksen universumista. Tekoälyn ja tekoelämän tutkimus jatkavat samaa vallankumousta. Alamme ymmärtää, että samat monimutkaisuuden lait pätevät kaikissa systeemeissä: biologisissa, atomaarisissa, ekonomisissa, sosiologisissa...

On tunnustettava, että ihmisellä on paljon yhteistä sekä koneen että muun eläinkunnan kanssa. Kaikki elävät olennot käsittelevät informaatiota, vaikka olisi varomatonta sanoa: kuten tietokone. Aivot toimivat ymmärtämättä itse kuinka. Oman itsensä ymmärtäminen ei kenties lainkaan kuulu niiden alkuperäisiin tehtäviin. Mutta emme voi olla ponnistelematta ymmärtääksemme.

Ehkä jo seuraava sukupolvi tulee näkemään todellisen keinoälymystön synnyn. Se edellyttäisi kantaa ottavia, vastuunsa tuntevia, moraalisia koneita. Intomielisimmät tekoälyn ja robotiikan tuntijat uskovat, että ennen pitkää uudet konesukupolvet tulevat perimään valtakunnan, voiman, kunnian ja älyllisen ylivallan.

Meillä on syytä pelätä, mutta ei ainoastaan robotteja. Kun muistaa päättyvän vuosisatamme, tämän edistyksen vuosisadan, kammottavaa historiaa, voisi melkein toivoa, että kone-evoluutio synnyttäisi maan päälle oppivaisen lajin, joka olisi lajikumppaneilleen ja ympäristölleen vähemmän tuhoisa kuin Homo sapiens.