Myöhään elokuussa, kun taivas oli melkein pilvetön, isä ja Lyydia ja Sulevi tekivät retken. He ajoivat kauas maaseudulle, pienelle kukkulalle, jossa isän ystävä asui. Hänen nimensä oli tohtori Siirak. Hän oli muuttanut tähtitorniin, jota hän oli rakentanut monta vuotta. Nyt se oli vihdoin valmis.
Se oli kesän viimeinen päivä, tai syksyn ensimmäinen. He odottivat iltaa nähdäkseen pyrstötähden, joka parhaillaan ohitti Maata. Kun vihdoin heidän oma tähtensä vajosi länteen, vieraat pienet auringot syttyivät kukkulan ylle, ja he kiipesivät observatorioon.
- Tänään komeetta on vain 15 miljoonan kilometrin päässä, Siirak sanoi.
- Minusta se ei ole "vain", Lyydia sanoi.
- Kyllä se on "vain". Avaruudessa kaikki kappaleet ovat niin kaukana toisistaan, että 1000 miljoonaakin kilometriä on "vain", Siirak sanoi.
- Miksi ne ovat niin kaukana toisistaan? Lyydia kysyi.
- Maailmankaikkeus laajenee. Tähdet ovat etääntyneet toisistaan alkuräjähdyksestä alkaen. Ja etääntyvät yhä vain, tohtori sanoi.
Lyydiasta se kuulosti murheelliselta. Silloinhan tähdet tulivat päivä päivältä yksinäisemmiksi.
- Milloin ne lakkaavat etääntymästä? hän kysyi.
- Voi, sanopas se, Siirak vastasi hajamielisesti. - Jotkut kyllä arvelevat, että tulee aika, jolloin maailmankaikkeus alkaa taas kutistua.
- Oliko se sitten joskus aivan pieni? Lyydia kysyi.
- Pienempi kuin rusina. Ja kuitenkin siinä oli kaikki, Siirak vastasi. - Ja se oli hyvin, hyvin kuuma.
Lyydia ajatteli kaikkeusrusinaa, josta tulivat kuut ja tähdet ja auringot. Se oli totisesti ihmeellisin asia, jonka hän oli koskaan kuullut. Hän olisi halunnut kysyä, mistä se rusina ilmestyi ja miksi se rupesi paisumaan ilman mittaa ja määrää. Ja entä jos joku olisi syönyt sen? Silloin ei olisi olemassa mitään, ja se jokukin olisi polttanut pahasti suunsa ja haljennut.
Sulevi keskeytti hänen ajatuksensa: - Mitä on 1000 miljoonan kilometrin päässä?
- Siellä on Auringon lähin kiintotähti, Proxima Centauri, tohtori sanoi.
Lyydia katsoi kaukoputken etsimeen. Ja sitten Sulevi katsoi. He näkivät ensin vain sumupilviä, mutta tohtori sanoi, että se oli Linnunrata ja jokainen sumuhiukkanen oli tähti, sellainen kuin aurinko tai vielä suurempi. Lyydiasta näytti kuin ne olisivat aina kiinni toisistaan, mutta tohtori sanoi, että niiden välillä oli valovuosia. Ja valovuosi oli niin pitkä matka ettei ihminen koskaan ehtisi niin kauas. Mutta Lyydian oli vaikea ymmärtää, että vuosi voi olla matka.
- Niin se vain on, Siirak sanoi. - Valovuosi on valon tekemä matka vuodessa. Mutta painovoima antaa meille maan vuoden. Ja se on matka auringon ympäri. Ilman painovoimaa meillä ei olisi vuodenaikoja. Mutta nyt voimme luottaa siihen, että kesä tulee aina uudestaan.
- Se on kyllä hyvä, Lyydia sanoi hartaasti.
Siirak näytti heille Proxima Centaurin. Se ei ollut juuri kummempi kuin valoisa piste. Mutta pyrstötähti hehkui ja säteili, vaikka Siirak sanoi, että se oli kappale pelkkää likaista jäätä. Silti se oli ihmeen kaunis. He näkivät sen valohunnun. Se tuli kaukaa, se meni kauas. Proxima Centauria he voivat katsella milloin halusivat, mutta pyrstötähteä he eivät enää koskaan näkisi. Se palaisi takaisin vasta vuosisatojen kuluttua, ja aina uudelleen ja uudelleen.
Toiset ihmiset tai olennot katselisivat sitä vuosisatojen ja -tuhansien ja -miljoonien kuluttua. Ja Lyydia ajatteli äitiään, joka oli mennyt vielä kauemmaksi kuin pyrstötähti tulisi menemään mutta joka ei koskaan palaisi.
- Mikä painovoima oikeastaan on? Lyydia kysyi.
- Se on aineen ominaisuus. Me pysymme maassa siksi että me olemme niin pieniä ja Maa on niin suuri, tohtori Syyrak vastasi. - Sen vuoksi me voimme kävellä ja istua ja maata. Ja sen vuoksi me sanomme, että maa on alhaalla ja taivas ylhäällä, vaikka oikeastaan ei ole alapuolta eikä yläpuolta.
- Niinkö yksinkertaista se on? Lyydia kysyi.
- Ei yksinkertaista oikeastaan, Siirak sanoi.
- Mr. Cyrus Teedillä olisi aivan toisenlainen selitys, isä sanoi ja vilkutti Lyydialle silmää.
- Millainen? Lyydia kysyi.
- Että me pysymme maassa keskipakoisvoiman takia, isä sanoi.
- Et suinkaan sinä opeta lapselle harhaoppeja, tohtori sanoi ja heristi isälle sormea.- Minä opetan häntä ajattelemaan, isä väitti.
- Mutta eikö painovoima voi joskus hellittää, ihan pieneksi hetkeksi vain, silloin tällöin? Sulevi kysyi.
- Se ei ole mahdollista, tohtori sanoi. - On luonnonlakeja, jotka ovat järkkymättömiä.
Hän mietti hetken ja lisäsi: - Sikäli kuin me tiedämme.
- Mutta jos niin kävisi, Sulevi intti, mitä meille tapahtuisi?
- Tietysti me putoaisimme kuin kivet suoraan taivaaseen, Lyydia sanoi.
- Tai nousisimme, isä sanoi. - Se on sama asia.
- Ei, silloin kun painovoima on nolla, me leijailemme, tohtori selitti. - Astronautit ovat kokeneet sen. Se on monen mielestä verraton kokemus.
- Olen minäkin leijaillut, Lyydia sanoi. - Unessa.
- Unta ei lasketa, Sulevi sanoi. - Eikä olisi kovin käytännöllistä aina vain leijailla.
- Ei, Siirak myönsi. - Me olisimme hyvin erilaisia olentoja, jos meidät olisi tarkoitettu sellaiseen tilaan. Me emme voi elää ilman Maata ja ilman painovoimaa.
Aamulla he näkivät jälleen vain yhden tähden. Kaikki muut olivat peittyneet sen valoon. He veivät aamiaistarjottimen ulos aurinkoon tähtitornin portaille ja söivät mysliä ja joivat kaakaota. Lyydia istui tukevasti portaalla, kaakao pysyi kupissaan ja tähtitorni seisoi vakaasti kukkulallaan. Se kaikki oli niin kuin pitikin.
Yön jäljiltä Lyydia tunsi kiviportaan kylmyyden ja auringon lämmön. Nyt, kun syksy oli tullut, he etääntyisivät tähdestään aina talvipäivän seisaukseen saakka. Mutta sen jälkeen he taas kiertyisivät lähemmäksi sen kuumaa silmää. Lyydia muisti laulun, jossa sanottiin:
Olen siemen ja uskon aurinkoon
ja kerään kevättä uutta.
Lumen alla salassa valmistan
kukan kauneinta tulevaisuutta.
Hän alkoi hyräillä itsekseen tähtitornin portailla. Leikkuupuimuri vieri hitaasti pellolla ja keräsi kultaisia tähkäpäitä.
- Nyt me olemme rikkaita, isä sanoi. - Saimme sekä tähtien että viljan kullan.
Mutta Sulevi kysyi: - Entä jos painovoima kuitenkin kerran, vaikka vain hetkeksi, hellittäisi otteensa? Ehkä jossakin maan päällä on sellainen paikka...
© Leena Krohn krohn@kaapeli.fi