Leena Krohn:

Homevaara valtakunnassa

Helsingin Sanomat 24. tammikuuta 1998


Asiantuntijat ja viranomaiset kertoivat meille 70-luvulla, kuinka pitää asua, jotta säästäisimme energiaa ja rahaa. Uskoimme eksperttejä, estimme korvausilman kulun ja tukimme tuuletusraot. Nyt hengitämme homeista ilmaa, maksamme remonttikuluja ja lääkärinlaskuja. Asiantuntijoiden asiantuntemus on yhä uudelleen kyseenalaistettava, jopa politiikassa ja juuri siellä. Suomen poliittinen ilmanala on vuosikymmeniä ollut tunkkainen ja sairas. Kansalaisten on annettu ymmärtää, että millään muulla tavoin ei Suomen ulkopolitiikassa voikaan toimia kuin meillä säännönmukaisesti ja maan tavan mukaan on toimittu. Monet kansalaiset eivät enää usko niin. On olemassa, täytyy olla toinenkin tapa. Umpio on avattava. Nyt tarvitaan ilmanvaihtoa ja mielipiteidenvaihtoa, lisää venttiilejä ja tuuletusmahdollisuuksia.

Meillä talous on aina ohjannut politiikkaa eikä päinvastoin. Meillä ei perinteisesti ole tahdottu kritisoida pahimpiakaan ihmisoikeusloukkauksia, jos ne tapahtuvat taloudellisten etujemme kannalta tärkeissä maissa. Jopa suuri osa lehdistöstä siunaa tämän "myötäkarvataktiikan". Jos tahdomme elää kansalaisina emmekä pelkkinä alamaisina, on korkea aika aukaista suumme. On sanottava ääneen, että se mikä maan johdon mielestä on tavanomaista ja välttämätöntä, on kansalaisista sietämätöntä ja väärin. Kun konsulit eivät valvo, kansalaisten on valvottava.

Olin toinen niistä taiteilijoista, jotka luovuttivat Pro Finlandia -mitalinsa takaisin kuultuaan presidentin myöntäneen saman ritarikunnan komentajamerkin Indonesian metsäministerille. Myöhemmin mitali annettiin myös singaporelais-indonesialaisen metsäyhtiön Aprilin omistajalle. Sen jälkeen seurannut kohu, muun muassa taideopiskelijoiden mielenosoitus, pakotti valtakunnan poliittisen johdon reagoimaan. Ulkoministeri, joka oli allekirjoittanut kunniamerkkipäätökset, myönsi, että kunniamerkkikäytäntöä tulisi miettiä myös ihmisoikeusnäkökohtien mukaan. Pääministeri kiitti luojaansa, ettei itse osallistunut mitalien jakoon, mutta hänen mukaansa päätös oli ilmeisesti asiallinen, koska sen oli tehnyt presidentti. Tämä taas ilmoitti, että kyseessä oli aivan normaali käytäntö ja rutiinitoimenpide.

Presidentti lausui totuuden. Suomessa on tosiaan normaalia sellainen käytäntö - eikä vain kunniamerkkien jaossa - joka useimmissa länsimaisissa demokratioissa herättäisi valtakunnallisia kiivaita mielenosoituksia.

Pieni symbolinen ele avasi laajoja asiayhteyksiä. Ehkä täälläkin kypsytään ymmärtämään, että sellainen "normaalius", josta kunniamerkkien myöntäminen Indonesian hallituksen jäsenelle on vain yksi esimerkki, on häpeällistä hengettömyyttä.

Useat journalistit ovat ymmärtäneet, että tässä keskustelussa ei ole kysymys pelkästä mitalienjakokäytännöstä vaan koko suomalaisesta vallankäyttöpolitiikasta. Sen sijaan Helsingin Sanomien pääkirjoitus, joka 17. 1. käsitteli mitalikeskustelua, oli otsikoitu: "Myrsky vesilasissa." Lehti kirjoitti: "Kohu tuntuu tyhjänpäiväiseltä paisuttelulta. - - Ei Indonesia ole kansainvälisessä boikotissa. Ahtisaari teki sinne virallisen vierailun ja Suomella on suuria hankkeita siellä."

Joko kirjoittaja on naiivi tai hän haluaa tietoisesti sumuttaa lukijaa. Ei se, että "itse" presidentti on kunnioittanut jälleen erästä maailmankolkkaa vierailullaan tai että suomalaiset suuryhtiöt käärivät siellä voittoja, tee mitalien myöntämiseen kohdistunutta kritiikkiä aiheettomaksi.

Indonesiassa on yhä vallassa Suharton diktatuurihallitus. Sen perustana on yli miljoona ruumista, se miehittää laittomasti Itä-Timoria, rikkoo asukkaiden oikeuksia ja hävittää lajeja sukupuuttoon ennennäkemättömän nopeasti. Uhanalaisia selkärankaisia on siellä enemmän kuin missään muualla ja uhanalaisia puulajejakin yli 500. Suuryhtiöiden kautta ja viemällä maahan aseita Suomi ei osallistu vain maan talouden rakentamiseen, kuten hurskaasti annetaan uskoa, vaan myös ihmisoikeusloukkauksiin ja neitseellisen sademetsän raiskaamiseen. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat muisti sadan vuoden takaista Dreyfus-juttua ja Émile Zolan artikkelia J'Accuse. Zolan jälkeen älymystö sai lehden mukaan "oikeutetun aseman yhteiskunnallisten toimijoiden joukossa mielipiteiden muokkaajana ja virikkeiden herättäjänä".

Niinpä. Mutta kun suomalaiset taiteilijat pyrkivät vaatimattomimmallakin mielenilmaisulla ottamaan tuon "oikeutetun aseman yhteiskunnallisten toimijoiden joukossa", ja kun he kohteliaasti muistuttavat ihmisoikeuksista ja ympäristökysymyksestä, he saavat kuulla meluavansa tyhjästä.

Eikä heidän uskottavuuttaan lisää se, että he antoivat pois mitalinsa: heidän olisi pitänyt luopua perustoimeentulostaan, valtion taiteilija-apurahasta, kuten Ilta-Sanomien kolumnisti ilmoitti. Tätä hän saa odottaa, kunnes Suomesta myönnetään apuraha esimerkiksi Radovan Karadzicille, joka osaa kirjoitella runojakin.

Asia lienee niin kuin Savon Sanomien pääkirjoituksessa annetaan ymmärtää: ihmisoikeudet on hyvä muistaa, mutta niistä ei pidä elämöidä.

Helsingin Sanomat ei kertonut, että myös indonesialainen ihmisoikeusjärjestö Tapol on reagoinut kunniamerkkien jakoon. Tapolin tiedotteen mukaan "Ahtisaaren päätös myöntää arvokkaat valtiolliset kunniamerkit Indonesian metsäministerille ja April-yhtymän johtajalle on tahra Suomen hyvälle nimelle".

Kun talouselämä ja pääomavirrat globalisoituvat, myös ympäristöliike ja ihmisoikeusjärjestöt kansainvälistyvät. Arvokkaampiakin asioita kuin mitaleja vaihdetaan vilkkaasti: tietoa, ymmärrystä ja näkemyksiä. Siinä yksi globalisoitumisen valoisista puolista.

Toisin kuin presidentti ilmoitti vierailtuaan Indonesiassa 1995 me voimme jopa "täällä kaukana" tietää, mitä Indonesiassa tapahtuu. Siellä nousee myrsky, joka ei jää vesilasiin ja jonka kuohut kastelevat meidätkin.

Mutta muistamme: kysymys ei ole vain Indonesiasta vaan yleisestä demokratisoitumiskehityksestä ja sen koetinkivistä.

Tällä mitalikeskustelulla on yksi varma seuraus: kunniamerkkien myöntämisperusteita tullaan tarkistamaan Pro Finlandia -mitalien osalta. Tietysti toivon, että sillä on muitakin tuloksia. Näen unta, että pienestä protestista kasvaa suuri prosessi, joka pakottaa muuttamaan maan tavan niin että inhimillinen politiikka vastedes opastaisi taloudellisia päätöksiä.

<==