Pian on ulsterin aika
Håkan kirjoitti taululle virkkeen: NAKKIPAPERIN PAIKKA EI OLE JALKAKÄYTÄVÄLLÄ.
- No niin, yritetäänpäs jäsentää tämä lause. Aloitetaan predikaatista. No? Kuka sanoo? Tai saatte tulla tänne näyttämään sen. Kuka tulee vapaaehtoisesti taululle?
Luokka ei reagoinut havaittavasti tähän kysymykseen.
- Eikö kukaan ilmoittaudu? Kyllä te tämän verran osaatte lauseenjäsennystä. Omaa äidinkieltänne! Juurihan tämä viime tunnilla kerrattiin. Sinä siellä, Rami, tulepas vaihteeksi sinä.
- Enkä.
Rami valahti pulpettinsa alle vetelänä kuin lankavyyhti ja pani kädet korvilleen.
- Jasmine?
- Ja varmana en. En millään ehdi.
Tyttö oli teipannut peilin pulpetinkannen sisäpuolelle. Hän meikkasi paraikaa. Hän veti violettia itsevalaisevaa huulipunaa litteisiin huuliinsa leveästi ja lujaa painaen, aina leukakuoppaansa saakka.
- Henry?
- Haista...
Håkan luopui suosiolla.
- Kas niin, katsokaapa nyt vielä kerran.
Ottaen sen tietoisen riskin, että hänen uuden villatakkinsa selkään ammuttaisiin luokan suosimia limapalloja, jotka takertuivat etenkin villakankaaseen ja jättivät lähtemättömiä tahroja, Håkan kääntyi tauluun päin. Se nyt oli kuitenkin tässä oppilaitoksessa viattominta laatua häirintää. Hän alleviivasi vastauksen kirskuttaen liitua tarpeettoman äänekkäästi. Melske yltyi hänen selkänsä takana.
- Jaha, otetaanpas uusi lause, vaikka toinen otsikko tämän aamun lehdestä: PIAN ON ULSTERIN AIKA. Ja kertokaapas nyt ihan yksinkertaisesti, mikä näistä neljästä sanasta on verbi. Miettikääpä nyt. Vaivatkaa nyt hieman älynystyröitänne.
Hän ei oikeastaan ollut enää varma siitä, että niitä löytyi ja että kysymys oli millään lailla tahtomisesta. Luultavasti he eivät yksinkertaisesti pystyneet suorittamaan vaadittuja oppimääriä. Håkan oli huomannut saman kuin kaikki muutkin koulun opettajat. Vuosiluokka vuosiluokan jälkeen kouluun tuli yhä vastahakoisempia ja yhä heikompia oppilaita. Vaatimustasoa oli edelleen laskettava, oppimääristä taas tingittävä. Samoin kriteerein kuin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin vain murto-osa ikäluokasta olisi saanut päästötodistukset.
Miten idealistisin, jopa vallankumouksellisin tavoittein Håkan olikaan aikoinaan aloittanut Ala-Lieviön yläasteella. Asuinalue oli köyhää, täällä suorittivat oppivelvollisuutensa etupäässä varattomien perheiden lapset.
Lukutaito ei ollut enää itsestäänselvyys. Vanhempien painostuksesta heidän oli annettava päästötodistus sellaisillekin oppilaille, jotka eivät olleet oppineet edes aakkosia ja joille alkeellisimmatkin laskutoimitukset olivat ylivoimaisia. Ja kuinka opettaa vieraita kieliä niille, joiden äidinkielen sanavarasto oli vain muutama sata sanaa ja jotka eivät tienneet eroa adjektiivin ja verbin välillä?
- Hyacinthe, minne sinä menet?
Kuinka naurettavia nimiä he antavatkaan lapsilleen, Håkan ajatteli.
- Paskahätä, Hyacinthe sanoi.
Miten tässä koulussa oli investoitu oppilaiden motivaation lisäämiseen, kuinka oli vahvistettu ja palkittu heidän onnistuneita suorituksiaan, kurssitettu opettajia joka lauantai, kannustettu kotien ja koulujen yhteistyötä, palkattu kasvatuspsykologeja, terapeutteja ja kuraattoreja, muokattu tuntijärjestystä ja kehitetty opetusmetodeja. Kaikki vaivannäkö oli valunut hiekkaan.
Tietokone-, musiikki- ja taideluokat olivat ajanmukaiset. Luokkahuoneet oli sisustettu viihtyisiksi kuin olohuoneet, käytävillä oli räsymattoja, luokissa jopa sohvia. Opettajat olivat lainanneet kotoaan taideteoksia, joita oli ripustettu seinille. Ikkunalaudoilla kukoistivat alkuun pelakuut ja pienet yrttiviljelmät, joista luokkien oli määrä itse huolehtia. Mutta he eivät jaksaneet kastella niitä, ja nyt kukkalaatikot oli viety pois.
Kysymys ei ollut koulutuksen tason laskusta vaan jostain paljon vakavammasta.
- Sanotaan asia niin kuin se on, matematiikan lehtori sanoi. - Uudet koulukkaat ovat aina edellisiä hölmömpiä.
Keskimääräinen ÄO oli alentunut vuosi vuodelta ja tulisi ilmeisesti edelleen alentumaan. Ilmiön syystä oli useita selityksiä. Toisten mielestä se johtui ympäristömyrkyistä, säteilystä, maaperän köyhtymisestä.
Ala-Lieviön ylä-asteen rehtorilla oli oma teoriansa. Hän arveli, että evoluutio oli saavuttanut huippunsa ja samalla umpikujansa ja että kehitys kulki nyt päinvastaiseen suuntaan, yksinkertaistumiseen, köyhtymiseen, kykyjen katoamiseen.
Rehtorin mielestä taustalla oli poliittisia ratkaisuja. Nurinkurisen kehityskulun erääksi syyksi hän arveli puhdistuksia, joita edellisinä vuosikymmeninä ja -satoina oli suoritettu tuhkatiheään. Kuinka ollakaan, lähes aina ne koskivat juuri oppineistoa ja lukeneistoa, maan älyllistä eliittiä. Ei ollut kulunut kahtakaan vuosikymmentä viimeisestä operaatiosta. Silloin likvidoitiin satojatuhansia eri alojen korkeatasoisia ammatti-ihmisiä ja heidän lapsiaan, luonnontieteilijöitä, kielimiehiä, lääkäreitä, kirjailijoita, maan korkeinta sotilasjohtoa...
Håkan ei tahtonut uskoa sitä. Se ei ollut poliittisesti korrekti selitys. Älykkyys ei ollut periytyvää samalla lailla kuin nenän muoto ja hiusten väri.
Mutta hänen omakin poliittinen korrektiutensa oli viime vuosina alkanut rapistua. Håkan katseli oppilaitaan. Se mitä hän ympärillään näki oli sekä poliittisesti että sosiaalisesti mahdollisimman epäkorrektia. Toiset oppilaista olivat yhä apaattisempia, heitä oli mahdoton saada pysymään hereillä koko koulupäivää. Monet toivat mukanaan kouluun jopa tyynyjä ja peittoja tehdäkseen unensa mahdollisimman mukavaksi. Jotkut taas olivat hyperaktiivisia, he eivät pysyneet hetkeäkään paikoillaan, heidän jalkansa tanssivat, kädet huitoivat, silmät liikkuivat kuin ansassa olevan eläimen.
Erityisesti Håkania rasitti oppilaiden tapa syödä salaa pulpeteistaan. Kerran Håkan oli yllättänyt erään pojan, jonka suu oli aivan veressä.
- Mitä sinulla siellä on? Håkan kysyi. - Näytä.
Poika yritti estää häntä avaamasta pulpetin kantta, mutta Håkan väänsi hänen kätensä väkisin syrjään. Hän tiesi kyllä, että sitä ei olisi saanut tehdä. Siitä hyvästä hänet voitaisiin potkaista koulusta, mutta se ajatus oli hänestä melkein miellyttävä.
Pulpetissa oli sanomalehteen käärittynä raaka lihankimpale, josta poika oli juuri haukannut aimo palan. Se oli naudan sydän.
Varsinaiset ruokatunnit olivat pöyristyttäviä. Pöytätavoista ei ollut enää puhettakaan. Monet eivät oppineet käyttämään ruokailuvälineitä vaan söivät kaikki ateriansa sormin tai suoraan lautasilta latkien. Oli niitäkin, jotka kumosivat ruoat pöydälle ja ryystivät ne siitä.
Monta kertaa Håkan myös oli saanut kiinni tuskin sukukypsään ikään ehtineitä oppilaita, jotka harjoittivat sukupuoliyhdyntää milloin missäkin, siivouskomerossa, voimistelusalin patjoilla, kerran tuntien päätyttyä jopa kanslian pöydän alla.
Suorat aggressiot olivat jokapäiväisiä. Metallinpaljastimia oli tietenkin käytetty jo vuosia, mutta pesäpallomailoilla ja pelkillä käsilläkin saatiin pahaa jälkeä aikaan. Vaikka vartiointiliikkeen miehet hoitivat välituntivalvonnan, ambulanssimiehet ja poliisi olivat jokaviikkoisia vieraita.
Rehtori seisoi opettajanhuoneen ikkunassa ja tuijotti pihalle. Sieltä kuului vasaroinnin ääniä. Moottorisaha surahti käyntiin.
- Katsokaa nyt heitä, rehtori sanoi Håkanille ja veti verhoa syrjään. - Mitä he oikein rakentelevat?
- Onhan se hyvä, jos he oppivat käyttämään vasaraa ja sahaa. Ehkä heillä on vaihteeksi jotain järkevää tekeillä, Håkan sanoi väsyneesti ja vilkaisi hänkin pihalle.
- Näyttääkö tuo järkevältä? rehtori kysyi. - Minusta se näyttää ihan, ihan...
- Ihan kuin jonkinlainen mestauslava, Håkan arveli. Sivummalla kuristettiin jotakuta rytmikkäiden kannustushuutojen yllyttämänä.
- Sitähän minäkin, rehtori sanoi. - Giljotiini sen täytyy olla, kyllä kyllä. Kas, miten sen terä kimaltelee auringossa! Mistä he ovat onnistuneet saamaan noin hienon terän?
- Tulkaapas nyt jo kahville, sanoi biologian lehtori. - Kyllä Securitaksen pojat hoitavat hommansa.
Seuraavan tunnin alussa Håkan astui toiseen B:hen. Hänellä oli mukanaan pari kuvataulua, joista hän käänsi ensimmäisen näkyviin.
- Tänään meillä on pieni testi, hän huusi lisätäkseen oman vaatimattoman merkkinsä tavanomaisen kaoottiseen äänimaisemaan.
- Sanokaapas, kukas tässä kuvassa on?
- Paavi, ehdotti joku.
- Rehtori.
- Sun anoppi.
- Väärin. Väärin. Väärin. Se on Josef Vissarionovits Stalin. Tietääkö joku, kuka hän oli? Milloin hän eli? Mitä hän sai aikaan?
- Se työnsi kuulaa, joku huusi.
- Ei kun se kirjoitti yhden kirjan, sanoi luokan älymystöä edustava pieni tyttö. - Se kirjoitti kirjan, jonka nimi oli Kalle Puh. Tai olisiko se ollut Huh?
-Valitettavasti ei.
- Joku runkkari!
- Rokkari!
- Talkkari.
- Olkoon. Palataan siihen hieman myöhemmin. Mutta tästä henkilöstä te kai sentään olette kuulleet. Mikä olikaan nimi? Håkan nosti näkyviin uuden kuvataulun.
- Kaamee letti.
- Ei ainakaan skini. Tarttis skalpeerata.
- Joku homo.
- Yks mediapelle. Se esiintyi Vikalauantai-showssa.
- Annan vihjeen. Ajanlaskumme alkaa hänen syntymästään.
- Se kun keksi telkkarin, huusi joku.
Jostain syystä tämä vastaus oli Håkanille liikaa. Se mursi hänen äärirajoille pingotetun kestokykynsä.
- Herra Jumala! hän huusi. - Ette tunne edes Jeesus Nasaretilaista. Ja rippikoulussakin teidät on käytetty.
Luokka nauraa remahteli ja alkoi sitten taas puuhailla omiaan.
- Nyt riitti. Joku raja sentään täytyy olla... Minä lähden, Håkan kiljaisi.
- Kuulitteko! Saanko pyytää hetkeksi hyväntahtoista huomiotanne. Tämä on viimeinen päiväni opettajana. Hoi siellä! Huomio! Attention! Hyviä uutisia! Pääsette minusta tuota pikaa eroon, jo tänään, tuossa tuokiossa.
Karttakomerossa puuhailtiin jotakin erityistä.
- Ronaldo Räsänen, mitä sinä teet komerossa?
- Kusen, sanoi Ronaldo Räsänen.
- Senkin epäsikiö! Häpeämätön elukka! Meno tässä luokassa on aina yhtä jumalatonta. Missä on ihmisyytenne? Missä tolkkunne? Pyydän anteeksi, minä en enää jaksa.
Nyt Håkan jo niiskutti säälittävästi, mikä aiheutti vain pari vaivaista tirskahdusta eturivissä.
- Anteeksi, että olen vaivannut teitä turhanaikaisilla asioilla. Kulttuuri, valistus, sivilisaatio - ne eivät ole teitä varten. Menkää ulos, häipykää silmistäni. Rypekää omissa liemissänne, nostakaa jalkaa kuin rakit, paritelkaa missä lystäätte.
- Voi, näkisipä Mr. Skinner teidät. Hän oli amerikkalainen tiedemies, behavioristi, kuuletteko! Eli vuosina 1904 - 1990, painakaa mieleen. Hän uskoi, että lapsista voi kasvattaa mitä tahansa. Mitä tahansa! Jos hän näkisi teidät, hän menisi nurkkaan ja itkisi ja häpeäisi. Se typerys! Kyllä sietäisikin.
Tämä hänen purkauksensa ei herättänyt luokassa juuri minkäänlaista vastakaikua. Etupenkin tytöt tuijottivat häntä raukeasti, silmät puoliksi kiinni. Dianalla oli kuulokkeet ja hän oli syventynyt rannetelevisionsa aamupäiväsarjaan. Takariveillä oli täysi nujakka käynnissä.
- Kuuletteko! Håkan huusi. - Hyvästi nyt! Olkaa ihmisiksi! Tai ei, mitä sanoinkaan, älkää edes yrittäkö, se on jo myöhäistä.
- Sanoiko se, että se lähtee! kuiskasi Boogie vierustoverilleen.
- Se lähtee! Se lähtee!
Vihdoinkin meni perille. Luokka yhtyi päivän loppumisen riemuun.
- Pieni hetki vielä, pyydän. Olkaa niin ystävälliset, kuunnelkaa vain tämä, sitten pääsette minusta, Håkan pyysi.
Hän avasi kirjan ja luki: "Ihminen on ennen muuta henki, ei luonnon vaan historian luomus."
- Huomatkaa, Håkan sanoi sormi pystyssä. - Ennen muuta henki! Historian luomus!
Pulpetit kaatuilivat, kun äkisti virkistynyt nuoriso rynnisti ulos. Hitaammat oppilaat jäivät jalkoihin ja vinkuivat kuin porsaat.
"Vain asteittain, askel kerrallaan, ihmiset ovat tiedostaneet oman arvonsa ja vapautuneet heitä historiallisesti edeltäneiden vähemmistöjen asettamista malleista ja etuoikeuksista. Tällainen tietoisuus ei ole muodostunut brutaalien fysiologisten kiihokkeiden tuloksena, vaan se kehittyy ensin joidenkin ja sitten koko luokan järjellisessä reflektiossa, joka kohdistuu tiettyihin tosiasioihin ja niiden muuttamisen välineisiin, minkä jälkeen nämä tosiasiat eivät enää merkitse vain vasalliutta, vaan ne muuttuvat ensin vastarinnan ja sitten yhteiskunnallisen uudistustyön signaaleiksi."
Veto paiskasi oven käytävän seinää vasten. Håkan luki tyhjälle luokalle. Kuulijoita ei enää ollut.