Totalpro

Sinäkin keväänä Håkan etsi töitä. Hän oli jättänyt hakemuksensa kolmeen paikkaan, mutta oikeastaan hän toivoi vähän. Jo etukäteen Håkan oli valmistautunut siihen, että vetäisi kaikista paikoista vesiperän. Epäilykset eivät johtuneet ainoastaan siitä, että toimet, joihin hän oli hakenut, olivat haluttuja, vaativia ja hyvin palkattuja. Håkan tiesi, että hänen koulutuksensa kyllä riittäisi, ja enemmänkin kuin riittäisi. Hänellä oli erinomainen kielitaito ja hänen ikänsäkin oli ihanteellinen, mutta nämä ominaisuudet eivät taanneet työtä, eivät ainakaan hänen edellytyksiään vastaavia virkoja.

Håkanilla oli jo kokemusta lukuisista psykologisista testeistä, jotka olivat paljastaneet työnantajille hänen luonteenlaatunsa. Se ei miellyttänyt testien lukijoita. Testit toisensa jälkeen ilmoittivat, että Håkan ei ollut tarpeeksi ekstrovertti eikä aktiivinen, että hänellä ei ollut johtamiskykyä ja että hän lannistui herkästi

Håkan pyrki mainosyhtiön designeriksi. Ilmoituksessa sanottiin, että designerilla piti olla huumorintajua ja olio-osaamista. Hänen oli osattava käsitellä myös relaatiotietokantoja, tapahtumamonitoreja ja sulautettuja ympäristöjä. Håkan tiesi osaavansa kaikkea tätä. Mutta saattoi olla, että kaikki eivät arvostaneet hänen huumorintajuaan, sillä Håkan oli kuullut useammin kuin kerran ihmisten kutsuvan häntä tosikoksi, niuhottajaksi ja tiukkapipoksi.

Toinen nuorekas tiimi etsi avainasiakaspäällikköä, jolta edellytettiin tarmoa, intoa ja innovaatiokykyä. Kansainvälinen konserniyhtiö, joka valmisti myynninedistämistuotteita, haki totalpro-asiakaspalvelupäällikköä. Håkan ei tiennyt, mitä oli totalpro, mutta pelkäsi, että se oli jotain, mitä hän ei koskaan tulisi olemaan.

Kaikki työnantajat kertoivat tarjoavansa "kykyjen mukaisia haasteita".

Håkan odotti yhteydenottoja melkein kaksi kuukautta. Hänellä oli ruoansulatusvaivoja. Happamat röyhtäykset kouristivat häntä öisinkin. Hän valvoi paljon ja nukkui katkonaisesti.

Huhtikuun lopulla Håkanille soitettiin siitä konsernista, jonne haettiin totalprota. Häntä pyydettiin työhönottohaastatteluun . Avainasiakaspäällikön ja designerin paikat oli jo varmaankin täytetty, koska niistä ei enää kuulunut mitään. Ehkä viroista oli sovittu jo paljon aikaisemmin, ja lehti-ilmoitukset olivat pelkkää lumetta, niin Håkan epäili.

Sinä päivänä kun Håkanin oli matkustettava totalpro-haastatteluun uudelle esikaupunkialueelle, bussipysäkillä seisoi eriskummallinen nainen. Hän piti ruudullista villakaulahuivia, joka oli vedetty suun eteen, vaikka päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Nainen oli hyvin laiha ja huomiotaherättävä muultakin pukeutumiseltaan kuin kaulahuivin osalta. Hänet pani jo kaukaa merkille jopa Eudora Streetin vilinässä. Hänellä oli epämuodikas, tweedkankainen päällystakki, jossa oli tyköistuva vyötärö, kellohelma ja kireälle vedetty vyö. Sellaisia takkeja Håkan ei ollut nähnyt kenenkään käyttävän 60-luvun jälkeen.

Nainen käveli edestakaisin pysäkillä, ja hänen kävelynsäkin oli erikoista, jonkinlaista kevyttä hypähtelyä. Jostain syystä Håkanille tuli se vaikutelma, ettei hän lainkaan odottanut bussia. Kun nainen kääntyi ja Håkan sattui näkemään tämän profiilista, hän säpsähti voimakkaasti. Hän uskoi tajuavansa, miksi tuo ihminen piti kaulahuivia niin kummallisesti. Nainen oli todella pahasti invalidisoitunut: eihän hänellä ollut lainkaan suuta eikä alaleukaa.

Samalla hetkellä nainen kohdisti huomionsa Håkaniin, vaikka Håkan oli jo kääntänyt katseensa pois. Katseen, joka oli viipynyt naisessa tuskin silmänräpäystä ja silti kyllin kauan nähdäkseen sen, mikä oli tahdottu salata. Håkan ymmärsi, että nainen ymmärsi, että hän oli ymmärtänyt. Hän ei voinut olla miettimättä, minkälaisessa hirvittävässä onnettomuudessa toinen oli menettänyt puolet kasvoistaan.

Puolikasvoinen kulki Håkanin ohi ja sanoi sävyttömällä, ohuella äänellä, joka tuntui kuuluvan pikemminkin vatsasta kuin huulilta: "I am so sorry about that. So sorry. Really sorry."

Se oli yllätys. Hän voi siis kuitenkin puhua! Ääni kantautui Håkanin korviin kaukaisesta, pimeästä paikasta. Miksi hän sanoi niin? Kenen puolesta hän oikeastaan pahoitteli? Itsensäkö vai Håkanin takia?

Håkan ei reagoinut millään lailla naisen repliikkiin. Nainen ehkä uskoi, että hän ei kuullut mitään - ja niin olikin parempi. Håkan ei tahtonut olla minkäänlaisessa suhteessa tuohon ihmiseen. Hän ei halunnut nähdä eikä kuulla naista. Hän ei olisi halunnut edes tietää, että sellainen ihminen oli olemassa. Itse asiassa Håkan huomasi pelkäävänsä naista. Pelkäävänsä mutta ei hiukkaakaan säälivänsä.

Ehkä se oli naurettavaa, ehkä se oli järjetöntä, mutta hän ei pystynyt millään päätöksellä hälventämään pelkoaan. Ja kuitenkin juuri pelko oli hänen suhteensa tuohon ihmiseen.

Håkan tuijotti kiinteästi kadun itäpäähän, siihen suuntaan, mistä bussin olisi pitänyt saapua ja mistä se luojalle kiitos pian saapuikin. Hän ei katsonut taakseen noustessaan bussiin. Silti hän oli kuulevinaan naisen kevyet askeleet, jotka poistuivat nopeasti, melkein juosten. Håkan tunsi suurta helpotusta.

Istuutuessaan ikkunapaikalle Håkan tiesi että nainen oli odottanut juuri häntä bussipysäkillä, vain sanoakseen tuon pienen lauseen. Ehkä hän oli sittenkin ymmärtänyt, että Håkan oli kuullut sen. Muuten hän varmaankin olisi seurannut Håkania bussiin ja toistanut lauseensa, toistanut sitä kerran toisensa jälkeen kunnes Håkanin olisi lopulta ollut pakko reagoida.

Nainen oli poissa, mutta koko matkan kansainväliseen konserniyhtiöön pelko seurasi Håkania. Vasta bussissa hän alkoi ymmärtää, mistä hänen pelkonsa viime kädessä johtui. Ei niinkään siitä, että nainen oli niin pahasti invalidisoitunut eikä myöskään hänen epätavallisesta yhteydenottoyrityksestään.

Bussipysäkin muukalainen ei ollut mikään tavallinen ihminen. Oikeastaan Håkan ajatteli, että nainen oli jo kuollut. Hänen täytyi olla kuollut. Sillä kukaan ei olisi voinut selvitä hengissä sellaisesta onnettomuudesta, joka naista oli mitä ilmeisimmin kohdannut. Hänen vaatteensakin olivat Håkanin mielestä todistus siitä. Sellaisia vaatekappaleita ei pitänyt kukaan elävä ihminen, ei ainakaan kukaan siinä kaupungissa.

Nainen oli palannut vainajista vain lausuakseen pahoittelunsa. Håkan ei voinut lakata miettimästä, mitä nainen oikeastaan tarkoitti. Viittasiko hän itseensä vai Håkaniin? Vai oliko hänellä mielessä enemmänkin, he kaikki, koko ihmiskunnan kohtalo?

Håkanista oudon muukalaisen lause tuntui huonolta enteeltä. Hän oli nyt vakuuttunut siitä, että vatsastapuhujanainen oli tietäjä, ennustaja. Tämä näki tavalla tai toisella hänen onnettomuuksiinsa, sekä menneisiin että tuleviin.

Jo astuessaan sisään konsernin uudisrakennukseen, kulkiessaan sen puhtaista ja korkeista lasiovista silkkikasvien kaunistamaan avaraan aulaan, Håkan tiesi, että hän ei koskaan toista kertaa astuisi sisään samasta ovesta. Hänestä ei tulisi totalprota. Nainen oli tiennyt sen jo ennen häntä. Siksi hän oli odottanut Håkania bussipysäkillä ja siksi hän oli ollut niin tavattoman pahoillaan.

Mutta kunpa edes se riittäisi. Kunpa hän ei olisi tarkoittanut jotain muutakin, jotain vielä lopullisempaa, perikatoa, joka odotti Håkania kenties vain pysäkinvälin päässä tai vielä lähempänä, hissin metalliovien takana, seuraavassa kerroksessa. Joka odotti paitsi Håkania myös kaikkia muitakin kypsänä, ylikypsänä, viimeisillään, valmiina kuin hedelmä sadonkorjuun aikaan.

Ja kun Håkan kulki sihteerin opastamana pitkin valoisia käytäviä kohti toimitusjohtajan huonetta, missä haastattelu oli tarkoitus pitää, hän kuuli yhä onton äänen, joka toistamistaan toisti: "I am so sorry about that. So sorry. Really sorry."

Håkan avasi uuden pahvikansion. Hän puhui tapansa mukaan itsekseen.

- Mitä meille vielä annetaan?

Se oli jälleen runokokoelma. Valmiiksi tuskastuneena Håkan alkoi selailla kansioon ahdettua paperipinkkaa, joka laajuutensa puolesta olisi sopinut romaaniksi. Håkan luki: "takapihojen rähmäsilmät aukeavat kuin kuumeiset liljat", "kiiman puhelinlankojen häly kiitää luoksesi", "heteisten kirjeiden rysät odottavat sinua saaliikseen".

Håkan kumartui näppäimistön puoleen ja alkoi jo neljännen lausuntonsa sillä viikolla: "Laaja valikoima todistaa kirjoittajansa uutteruudesta ja kunnianhimosta. Kirjoittaja käyttää kuitenkin kovin raskasta kuvakieltä. Sellaiset ilmaukset kuin 'amuröösit ruunat' tai 'nurja mööpeli' jne. jäävät lukijalle hieman etäisiksi."

Håkan luki työkseen suurelle kustantamolle harrastajakirjoittajien käsikirjoituksia: proosarunoja, esseitä, runo-, novelli- ja aforismikokoelmia, historiallisia romaaneja, fantasiaromaaneja, omaelämäkertoja, viime aikoina myös kokeellisia interaktiivisia täsmäfiktioita. Hän oli lukenut jo toistakymmentä vuotta, joka viikko kolme, neljä tai viisikin käsikirjoitusta. Kuukaudessa se teki lähes kaksikymmentä käsikirjoitusta, vuodessa parisataa. Eikä Håkan ainoastaan lukenut, vaan jokaisesta käsikirjoituksesta hän jätti kustantamon kaunokirjalliselle osastolle liuskan tai puolentoista mittaisen selonteon.

Håkan teki työtä vailla mainittavaa vallanhimoa, tavoitteenaan ainoastaan ansaita elantonsa, joka jäi vaatimattomaksi melkoisesta viikkotuntimäärästä huolimatta. Lausunnosta maksettu palkkio oli pysynyt samana jo yli vuosikymmenen. Tahtomattaankin Håkan käytteli kulttuuripoliittista valtaa. Hänen lausuntoonsa tukeutuen kustantamo päätti käsikirjoituksen julkaisemisesta tai hylkäämisestä. Lähes aina hylkäämisestä, sillä vain yksi tai kaksi prosenttia saapuneista käsikirjoituksista otettiin julkaisuohjelmaan.

Aikoinaan Håkan oli itsekin ajatellut ryhtyvänsä kirjailijaksi. Mutta kun hän nuorena kirjallisuuden opiskelijana, kustantajatuttavansa toivomuksesta, oli alkanut perehtyä toisten kirjoitelmiin, hän oli nopeasti ja masentuneena luopunut haaveestaan.

Noissa käsikirjoituksissa hän oli nähnyt oman kyvyttömyytensä. Niiden narsistisuus, keinotekoisuus, epäkonkretia, ajattelun hajanaisuus ja tunteen laimeus olivat hänenkin heikkouksiaan. Hänessä oli kyllin miestä myöntämään se itselleen. Silloin kun hän itsekin kirjoitteli runoja ja pieniä kertomuksia, hän oli aina aloittaessaan näkevinään edessään, ajattelun avaruudessa, tekstin, joka tarvitsi vain kirjoittaa muistiin. Se oli kirkas, kepeä, johdonmukainen ja universaali. Mutta se oli aivan toinen kirjoitus kuin se, joka vaivalla ilmestyi hänen monitorinsa näyttöruutuun. Alkuperäinen teksti karkasi auttamatta hänen ulottuviltaan. Saalis jäi häneltä pyytämättä.

Vuosien kuluessa lukijan työ oli käynyt Håkanille yhä raskaammaksi ja vastenmielisemmäksi. Vain kerran tai kaksi vuodessa hän kantoi yksiöönsä käsikirjoituksen, joka antoi hänelle hiukan toivoa ja luottamusta. Lausunnon kirjoittaminen vei Håkanilta yhä kauemmin. Hän oli alkanut tuntea, että käsikirjoitusten lukeminen varasti häneltä jotakin muutakin kuin aikaa, jonka olisi voinut käyttää oikeaan kirjallisuuteen. Ja sitä oli olemassa, vaikka hän aina välillä oli unohtaa sen. Lukeminen vei häneltä myös elämäniloa, itsekunnioitusta ja ihmisuskoa.

Toisinaan Håkan vieläkin kuvitteli, että jos hän ei olisi milloinkaan ryhtynyt lukijan työhön, hänestä ehkä sittenkin olisi voinut kehittyä kirjailija. Nyt se oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Käsikirjoitusten tuhotulva oli hukuttanut alleen hänen kerran pehmeät ja kehittymiskelpoiset lahjansa.

Oli kuukausia, jolloin hän sai luetuksi vain kymmenen tai viisitoista käsikirjoitusta, ja silloin hän eleli tonnikalalla ja kaurapuurolla ja joutui anomaan pankista asuntolainalleen lyhennysvapaata kuukautta.

Lukiessaan Håkan usein ilmehti ja irvisteli. Hän saattoi kiristellä hampaitaan, tuhahdella halveksivasti, jopa sadatella ääneen. Joskus hän sanoi: - Että pitääkin! tai - Niinköhän? Toisinaan taas ässää sihauttaen: - Sillä tavalla! Ja yhä useammin myös: - Aivan tarpeetonta! Halveksunnan ilme oli alkanut vakiintua hänen luisevoituville kasvoilleen.

Alun perin Håkan oli allekirjoittanut lausunnot omalla nimellään. Mutta muutama vuosi sitten hän oli luopunut tästä kieltämättä säädyllisestä tavasta. Nykyään hän jätti käsikirjoitukset nimettöminä ja osoitti ne suoraan kaunokirjallisen osaston toimittajille. Kustantamokaan ei paljastanut edes pyynnöstä lausunnon antajan nimeä.

Tällaiseen hieman epäkohteliaaseen käytäntöön oli ollut pakko päätyä yhä tiuhemmin toistuvien puhelinsoittojen ja kirjeiden vuoksi. Håkaniin ottivat yhteyttä vain ne, joiden käsikirjoitus oli hylätty ja jotka kokivat tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi. Mutta heitähän oli kaikkein eniten.

Tietty, Håkania kuohuttava tapaus oli antanut hänelle lopullisen perusteen nimettömyyteen. Eräänä tiistaina, kun Håkan oli noussut paikallisjunasta mukanaan painava salkku täynnä käsikirjoituksia, jotka hän oli aikeissa palauttaa kustantajalle, tuntematon mieshenkilö pysäytti hänet.

- Te siis olette Håkan B., hän oli sanonut.

Pahaa aavistamatta Håkan oli myöntänyt olevansa kyseinen henkilö.

- Vai te se olette, mies jatkoi ja naulitsi häneen katseen, jonka merkitys ei ollut millään lailla ilmeinen.

Håkan odotti, että mieskin olisi puolestaan esitellyt itsensä, mutta sitä tämä ei tehnyt. Tuntematon oli hyvin pukeutunut ja vastikään parturoitu. Ulkonäkönsä puolesta hän olisi voinut olla töissä pankissa tai eläkevakuutusyhtiössä. Varmastikaan hän ei ollut ruumiillisen työn tekijä saati nauttinut työttömyyskorvausta.

Håkanin kävellessä eteenpäin pitkin asemasiltaa mies iskostui hänen vasempaan kylkeensä.

- Tuollainen nauta! mies sanoi, ja Håkan hätkähti voimakkassti. Hän ei uskonut kuulleensa oikein.

Mutta mies sanoi uudelleen: - Nauta!

Håkan jatkoi tasaista kävelyä katsahtamatta enää mieheen. Tämä kähisi hänen vasempaan korvaansa vihan mataloittamalla äänellä uusia, mitä odottamattomimpia epäkohteliaisuuksia ja solvauksia.

Håkan yritti epätoivoisesti muistaa, missä hän olisi tavannut tämän henkilön ja kuinka hän oli tullut tätä loukanneeksi. Heidän kenkiensä kopistessa tasatahtia asfalttiin hän tahtoi ymmärtää. Vaikutti siltä, että he eivät tosiaan koskaan olleet tavanneet toisiaan. Ehkä miehen herjaukset eivät olleet varsinaisesti henkilökohtaisia, vaikka tämä jollain lailla olikin saanut selville Håkanin nimen.

- Teiltä, mies sanoi, puuttuu sekä älyä että sydäntä. Tuskinpa teillä on edes cortexia.

Varpuset tirskuttivat ja nokkivat jotakin kiskojen välistä. Aseman kello loisti kylmässä aamuhämärässä kuin kuu. He työntyivät kylki kyljessä kuin toverukset kohti aseman heilahtelevia ovia sakeassa, töihin kiiruhtavassa ihmisvirrassa.

Kuinka, missä ja milloin tämä tuiki tuntematon mieshenkilö oli saanut hänestä niin tavattoman epäedullisen kuvan? Håkan kiirehti eteenpäin tapansa mukaan hartiat hieman etukumarassa vastaamatta edelleenkään miehen aggression purkauksiin.

- Eikö kukaan koskaan kertonut teille, että ne jutut Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirjassa olivat surkeita kyhäelmiä? Niitä ei olisi koskaan pitänyt julkaista.

Håkan ei edelleenkään vastannut eikä mies näyttänyt sitä odottavankaan. Kaksi artikkelia, joihin hänen vainoojansa viittasi, olivat ilmestyneet vuosikirjassa viisi ja kahdeksan vuotta aikaisemmin. Oli peräti ihmeellistä, että kukaan enää muisti niitä. Kummatkin käsittelivät aihetta, jonka ei olisi luullut sytyttävän intohimoja: ne pohdiskelivat taidefilosofista problematiikkaa, joka keskittyi aidon ja jäljennetyn suhteeseen.

Håkan tunsi miehen hermostuneen puuskutuksen korvassaan. Hetkittäin tämä tärisi raivosta, joka varmaankin jo kauan oli etsinyt purkautumistietä. Håkan epäili, että minä hetkenä hyvänsä tapahtuisi pahin: mies tuskin enää kauaa pystyisi pidättelemään kiukkuaan vaan kävisi pian häneen käsiksi, löisi hänet sillan kylmään kuraan ja kuristaisi hänet pehmeällä vihreällä kaulaliinalla, jonka Håkan oli vastikään ostanut marraskuun viimoja vastaan.

Mutta Håkan työnsi auki raskaan lasioven eikä mitään kohtalokasta vieläkään tapahtunut. Nyt mies oli siirtynyt jo kirjallisuudentutkimuksesta aivan toisaalle.

- Vain teidän kaltaisenne ääliö, mies sanoi, voi käyttää noin kammottavan väristä kaulahuivia.

Oli aivan kuin hän olisi siepannut Håkanin mielikuvan liinasta, jolla hänet kuristettiin. Vasta heidän päästyään lehtikioskin eteen Håkan kääntyi äkkiä mieheen päin, sanoi yksinkertaisesti: - Hyvästi, ja jostain syystä aikoi tarttua miehen käteen. Viime hetkessä hän oivalsi aikeensa täydellisen yhteensopimattomuuden tilanteen kanssa, ja vetäisi kätensä pois.

Mies oli seisahtunut hänen eteensä, hyvin liki häntä, ja hänen puhetulvansa oli nyt tauonnut. Hän tuijotti Håkania laajennein, vihan terävöittämin silmin. Håkanista tuntui, että tyly vieras näki hänet, hänen puutteensa ja virheensä kuin suurennettuina, vailla verukkeita ja puolusteluja. Mies näki hänen huonon ryhtinsä, hänen vanhentuneen ruumiinsa rumuuden, paiseen hänen leuassaan ja veltostuneen kaulanahan poimut - ikään kuin ne olisivat olleet Håkanissa olennaista. Håkanin mieleen tuli, että vihreä kaulaliina, josta hän oli iloinnut, ei kenties lainkaan sopinut hänelle. Ehkä se muutti hänen kalpeat poskensakin epämiellyttävän vihertäviksi.

- Sinä luulet katsovasi minua, Håkan sanoi äänettömästi, mutta erehdyt. Minä olen aivan toisenlainen.

Viha ei ole sokea - ja kuitenkin se on, sillä toisin kuin rakkaus se näkee vain sen mikä näkyy. Ja hetken Håkan tunsi olevansa yhtä sekä henkisten että fyysisten heikkouksiensa kanssa, olevansa juuri ne eikä mitään muuta kuin ne.

Håkan liukui alas rullaportaita pää luonnottoman jäykässä asennossa. Hän tunsi yhä miehen polttavan katseen niskassaan. Vasta laskeutuessaan asematunneliin hän ymmärsi, että oli arvatenkin jolloinkin lukenut miehen käsikirjoituksen ja kirjoittanut siitä lausunnon. Se tuskin oli ollut edullinen lausunto.

Heti kustantamossa, jätettyään toimitussihteerille käsikirjoitukset ja niiden selonteot, hän ilmoitti, ettei vastedes aikonut allekirjoittaa lausuntoja omalla nimellään. Kirjallisen osaston vastaava toimittaja haettiin paikalle. Hän hyväksyi Håkanin vaatimuksen niin tyynesti ja suorastaan itsestäänselvyytenä, että Håkan hämmästyi. Hän tuli vasta nyt ajatelleeksi, että kustantamon toiset lukijat (joiden henkilöllisyyttä hän puolestaan ei tuntenut) eivät ehkä koskaan esiintyneet omilla nimillään. Hän yksin oli ollut niin naiivi, että oli vuosia allekirjoittanut lausuntonsa ja altistunut siten hylättyjen kirjoittajien tungetteluille ja vihanpurkauksille.

Sen jälkeen Håkan kävi entistä varovaisemmaksi lausuntojen antajana. Hän ei halunnut enempää elinikäisiä vihamiehiä niiden lukuisien lisäksi, joita hän jo nyt arveli itsellään olevan. Toisinaan, valvoessaan, hän tunsi tuntemattoman raivon etsivän pimeässä hänen hitaaksi käynyttä sydäntään.

Mutta samalla hän tunsi itsekunnioituksensa murenevan. Håkan halasi rehellisyyttä, ehdotonta ja häikäilemätöntä suorapuheisuutta. Mutta hän tiesi, että seuraukset voisivat olla karmeat ja täysin ennakoimattomat. Ei hän pelännyt vain oman rauhansa puolesta. Elihän hänessä sentään jotain alkeellista myötätuntoa kirjoittajiakin kohtaan. Kuka hänen vilpittömyydestään hyötyisi? Paljonko se painaisi aiheuttamansa vahingon rinnalla? Voisiko hän ylpeillä rehellisyydellä, josta seuraisi syvää ja pitkäaikaista mielipahaa, kenties jopa epätoivon tekoja?

Siksi Håkan yritti tasapainoilla todellisen mielipiteensä ja välttämättömien kohteliaisuusilmaisujen välillä. Hän laimensi oikeutetunkin harmin ja käytteli paljon sellaisia sanoja kuin "ehkä", "hiukan" ja "ei välttämättä".

Hän olisi halunnut kirjoittaa: "Tuhlaatte sekä omaa että toisten ihmisten aikaa. Säälikää itseänne, perhettänne ja kustantamon ylirasittuneita työntekijöitä. Jumalan tähden, menkää ja tehkää jotain, mistä on hyötyä sekä itsellenne että isänmaalle."

Sen sijaan hän kirjoitti kuivasti ja vilpillisesti: "Käsikirjoitus sisältää lupaavia lähtöjä ja kiinnostavia ajatuskehittelyjä, mutta se jää hajalliseksi ja epätasaiseksi."

Tai hänen teki kovasti mielensä sanoa: "Ette ole terve. Lopettakaa lavertelu ja hankkiutukaa omaehtoisesti terapiaan ennen kuin teidän pannaan pakkohoitoon ja lepositeisiin."

Mutta hän kirjoitti: "Lukijalle eivät välttämättä avaudu monet ehkä yksityisesti merkitsevät säkeet kuten 'Vuosisadan mentyä hän hirtti kurjenmiekan siimaansa.' tai 'ja Anne luumun sisässä / hameena museoauto / jäätelöbaarissa.'"

Kun Håkan luki aforismikokoelmaa, jonka kirjoittaja halusi olla paitsi satiirikko myös humoristi, hän halusi kirjoittaa: "Te onneton, luuletteko huvittavanne lukijaa. Teidän tekovitsikkäät riiminne saavat minut pahoinvoivaksi."

Mutta luettuaan kaksi kertaa lauseen "Alavilla mailla hallan vaara. / Ylevillä naisilla vallan haara", hän kirjoitti: "Käsikirjoitus pyrkii myös satiirin suuntaan, mutta nämä yritykset tahtovat jäädä hiukan ponnettomiksi."

Erityisen paljon Håkan kammoksui kaunosieluja, jotka kuvittelivat runoilijuuden - siinäkin tapauksessa että se oli vain kirjoittajan itse itselleen suoma arvonimi - eristävän heidät etäälle arki-ihmisten riennoista ja merkityksettömistä puuhailuista.

Toiseen uuvuttavaan kategoriaan kuuluivat ne kirjoittajat, jotka latelivat herkeämättä oppineita sitaatteja ja mottoja tai musiikkitermejä. Jotkut viljelivät olan takaa Dantea, toiset Montesquieuta. Viime aikoina Håkan oli saanut lukea alkulehdiltä yhä useammin Foucault´ia ja Baudrillardia, jopa Lacania. Oli tekstejä, jotka kuhisivat viitauksia Baudelaireen, Lorcaan, Dostojevskiin, prerafaeliittoihin ja esikreetalaiseen mytologiaan. Mutta se oma, mitä kirjoittajilla itsellään oli sanottavaa, olisi mahtunut yhdelle riville, ja vaikka se olikin uusi ja ennen kirjoittamaton rivi, senkin unohti heti luettuaan.

Håkan huokaisi ja kirjoitti: "Kannattaa tarkkaan punnita, milloin sitaatti todella avaa omaa tekstiä, milloin se on vain ylimääräinen lisäke tai todistus lukeneisuudesta. Rikassävyinen mutta vielä tarkentamista vaativa kokoelma."

Monet kirjoittivat 500 tai 750 sivua ikävästä elämästään. Mutta he halusivat kirjottaa romaanin eivätkä elämäkertaa, ja siksi he luettelivat päiviensä tapahtumat kolmannessa persoonassa. Joku alkoi ne keväästä 1995, joku joulukuusta 1921. Päähenkilö oli poikkeuksetta jaloluonteinen, suoraselkäinen, uskollinen, älykäs ja huumorintajuinen, mutta häntä ympäröivät aina ja kaikkialla pettäjät, panettelijat ja halpamaiset luonteet.

Håkan kirjoitti: "Lukija jää miettimään, eikö näin tarkka dokumentointi ansaitsisi arkistointia ja olisi paremmin edukseen suorien muistelmien muodossa, ilman pyrkimystäkään fiktion suuntaan."

Vastapäisessä ikkunassa oli sytytetty muovinen punainen joulutähti.Håkan haki kupin kamomillateetä ja tonnikalavoileivän.

TV:ssä oli meneillään lavashow. Miehet, joiden avioaimot olivat jättäneet heidät, ja naiset, joiden aviomiehet olivat jättäneet heidät, kertoivat juontajalle melkein kaiken avioliitoistaan. Monet itkivät. Eräällä eronneella rouvalla oli mukanaan kaukosäädin. Juontaja kysyi, miksi hänellä oli kaukosäädin ja nainen sanoi, että hän piti sitä aina mukanaan. Se oli hänelle kadotetun elämänhallinnan vertauskuva.

Viimeisenä lavalle hypähti naispsykiatri, joka säteili vitaalisuutta ja elämänuskoa. Hän taputti petettyjä miehiä polvelle ja halasi pettyneitä naisia.

Håkan, joka ei ollut koskaan ollut naimisissa, riisuutui ja jätti ylleen ainoastaan aluspaidan. Siinä asussa hän oli tottunut nukkumaan lapsuudestaan saakka.

Hän sammutti lampun ja yön pimeydessä muisti pelkurimaisia lausuntojaan, kylmää sydäntään ja ihmisvihaansa. Hän ajatteli : - Jos ihmissuku kerran kuolee, se tukehtuu omiin sanoihinsa. Vääriin ja tarpeettomiin sanoihin, epäpuhtaisiin ja vilpillisiin sanoihin. Jumala, anna minulle anteeksi, että minäkin olen niitä lisännyt.

Håkan kääntyi selälleen ja näki katossa joulutähden hennon kajastuksen. Sitä tuijottaen hän vajosi hiljaisuuteen, jossa runous ja rukous elivät.